Yksinäisyyden monet kasvot

Yksinäisyys on puheenaiheena nykyään sekä salonkikelpoinen että sen myötä hieman hymistelevä teema. Yksinäisyyden rajuimmat kasvot jätetään kaikesta huolimatta edelleen mieluummin piiloon.

Helsingissä yli puolet ruokakunnista on yhden hengen talouksia. Puhutaan yksinasujista, jotka eivät välttämättä ole yksinäisiä vaan nauttivat vapaudestaan ja riippumattomuudestaan. Toisaalta meitä murehduttavat vanhukset, jotka asuvat yksin eivätkä kohtaa päivittäin muita kuin pikaisesti käväisevän kotiavustajan.

Television uusi Kioski-ohjelma nosti esille kysymyksen, miten selviävät yksinäiset nuoret, joilla ei ole paikkaa asua. Harvemmin puhumme metsien miehistä ja naisista, asunnottomista vaeltajista, joille ei löydy kotia. Yksinäisyys on haaste myös politiikalle.

Ei ole yhtä ainoaa yksinäisyyttä. Viisas lääkäri ja psykiatri Ilkka Taipale on luetellut viisi yksinäisyyden lajia: siviilisäädyn mukainen tai fyysinen yksinäisyys, ystävättömyys, yksinäisyyden tunne ja kosminen yksinäisyys.

Siviilisääty määrittelee, onko ihminen parisuhteessa vai naimaton. Kauhtuneeseen vanhaanpoikaan tai –piikaan viittaavan ilmauksen korvasi sinkkuus, joka sisältää häivähdyksen turmeltuneisuutta ja toiveajattelua villistä yöelämästä.

Siviilisääty ei kerro mitään fyysisestä yksinäisyydestä, liittyi se sitten parisuhteeseen, sairauteen, vanhuuteen tai erakkoelämään. Fyysiseen yksinäisyyteen on vain yksi lääke: ihon kosketus.

Hämmästyttävän moni, jopa joka neljäs sanoo, ettei hänellä ole yhtään ystävää. Ei ole ketään, kenen kanssa jakaa ilo tai suru, ei ketään luotettua, jolle purkaa sydäntään. Woody Allen kuvaa filmeissään lempeällä ironialla newyorkilaista ylempää keskiluokkaa, jossa jokaisella on oma psykiatri. ”My shrink”, oma kallonkutistaja on se puuttuva kuuntelija, jonka voi ostaa rahalla.

Yksinäisyyden tunne on tuskin kenellekään tuntematon. Sitä ei välttämättä koe vieraassa kaupungissa outojen ihmisten keskellä eikä yksinäisellä kävelyllä metsässä, mutta se saattaa yllättää keskellä tuttua ystäväjoukkoa. Ihmisen valtaa tunne vieraudesta, ettei kuulu siihen hetkeen eikä paikkaan.

Kosminen yksinäisyys pakenee kuvauksia. Ehkä se on erityisesti nuoren ihmisen elämäntuskaa, kokemus rakkauden täydellisestä puuttumisesta ja eristyneisyydestä. Runoilija V.A. Koskenniemen sanoin ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.”

Ihmiset muuttavat maaseudulta kaupunkeihin ollakseen lähellä toisia ihmisiä. Samalla he muuttavat liian tutuiksi ja ahtaiksi tulleista ympyröistä urbaaniin elämäntapaan, jossa ei tarvitse tervehtiä vastaantulijaa vaan saa olla yksin. Yksinäisyys on myös turvallinen verho, jonka taakse voi piiloutua.