TASKUKOKOINEN METROPOLI MAAILMASSA

”Jälleen osoitettiin, ettei mikään yhdistä seudun kunnallisia päättäjiä niin hyvin kuin tarve torjua hallituksen tukemat pyrkimykset kuntapäättäjien itsenäisyyttä rajoittavan seutuyhteistyön kehittämiseksi, myös silloin kun siihen liitettiin merkittävää valtion lisärahoitusta seudullisille hankkeille. – Puolustukselliset asenteet, reviiriajattelu ja totaalinen tulevaisuudentajun puute ovat heti valmiina kampittamaan vähääkään kauaskantoisemmat uudistusesitykset.” 

Näin Erkki Tuomioja kuvaa, miten kävi Kalevi Sorsan sinipunahallituksen kesällä 1986 asettamalle komitealle, jonka työtä hän johti. Toimeksiantona oli tehdä ehdotukset ”seutuhallinnon järjestämiseksi ja sen päätösvaltaa käyttävän toimielimen valitsemiseksi suorilla vaaleilla kunnallisvaalien yhteydessä sekä kaupunginosahallinnon tai muun lähidemokratiahallinnon toteuttamiseksi pääkaupunkiseudulla”. Mitään ei tapahtunut.

Entä nyt? Maailmassa on yli 400 metropolia, yli miljoonan asukkaan kaupunkiseutua, joihin määritelmällisesti sisältyy myös maaseutua. Helsingin seutu oli vuonna 2007 suuruusjärjestyksessä sijalla 375. Kyse ei olekaan siitä, kuka on suurin vaan siitä, että Helsinki ja naapurikunnat häviävät maailmankartalta kokonaan, elleivät ne rakenna tulevaisuuttaan yhdessä. Brändäyksellä ei tässä pelissä pärjää.

Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) perustettiin 1970, koska ymmärrettiin, että kuntien kannattaa hoitaa esimerkiksi vesi- ja jätehuolto ja joukkoliikenne yhdessä. Vuonna 2009 YTV:n korvasivat Helsingin seudun liikenne (HSL) ja Helsingin seudun ympäristö (HSY), ja uusia kuntia tuli mukaan. 

Tutkijat ennakoivat, että vuonna 2050 pääkaupunkiseudun kymmenen kunnan alueella asuu yli 1,8 miljoonaa ihmistä, ainakin 400 000 enemmän kuin nyt. Kyseessä ovat heidän elinehtonsa: mistä he tulevat, missä asuvat, miten liikkuvat, millaista työtä tekevät ja miten leipänsä ansaitsevat? 

Metropolihallinnon idea ei ole hallinnon lisäämisessä vaan vastauksissa näihin kysymyksiin, vahvassa päätöksenteossa ja toteutuksessa. Pääkaupunkiseudulla ei näytä syntyvän kuntaliitoksia, jotka kattaisivat koko 10 – 16 kunnan laajuisen työssäkäyntialueen. On kuitenkin voitava tehdä suunnitelmia ja sitovia päätöksiä kuntarajoista ja kuntien kapeista intresseistä riippumatta. Nykyiset rakenteet eivät toimi.

”Tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat hallintoa”, ivailee kokoomuksen ryhmäjohtaja (HS 23.6.). Minä tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat enemmän metsästysseurueissa tehtyjä kättä-päälle-sopimuksia.  Hyvää hallintoa kannattaakin rakastaa: huolellista valmistelua, avointa päätöksentekoprosessia ja laajaa demokratiaa. Vaihtoehto on, että asiat päätetään kabineteissa, perustelut keksitään jälkikäteen ja lobbauskonsultit palkataan varmistamaan, että päättäjät päättävät ’oikein’. 

”Sote-ratkaisu tekee metropolihallinnon tarpeettomaksi” on yksi argumenteista, joka on julkisuudessa nielaistu purematta. Kuitenkaan sosiaali- ja terveydenhuolto eivät ole koskaan olleet metropolihallinnon tehtävälistalla, joka pysyy entisellään. Jatkoperusteluksi esitetään, että koska valtuustoilta siirtyy paljon valtaa sote-alueille, enempää ei saa enää viedä. – Silloin unohtuu, että lukuisat kuntayhtymät, epäviralliset sopimusporukat ja ulkoistukset rapauttavat jo nyt kuntien itsehallintoa. 

Metropolivaltuusto ei vie päätösvaltaa pois vaan palauttaa sen demokraattisesti valittujen valtuutettujen käsiin. 

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 27.6.2014)