MUMMOSI ON MYYTY

Talouden globalisaation juuret ovat kansainvälisten rahamarkkinoiden avautumisessa ja teollisten tuotantoketjun palastelussa. Elättelimme pitkään harhakuvaa, etteivät pörssiyhtiöiden toimintamallit – pääkonttori jossakin metropolissa, laajentuminen paikallisia yrityksiä ostamalla, juristien hoitama verosuunnittelu, osakkeenomistajien odottama kvartaaliajattelu, työvoiman polkuhinnoittelu – koskisi julkista sektoria. 
 

Toisin kävi. Tarkemmin ajatellen se ei ole yllätys, ovathan perustarpeet kaikkialla samat: vettä, energiaa, terveyttä, joukkoliikennettä ja jätehuoltoa. Julkiset palvelut ovat turvallisia myyntituotteita, joita veronmaksajat hädän tullen aina subventoivat.

Ensimmäisiä yksityistettyjä toimintoja olivatkin kehittyvien maiden vesi- ja energialaitokset. Jätehuolto on pitkään ollut ylikansallisissa käsissä. Monen joukkoliikenteen bussin konepellissä on kansainvälisen firman logo. Terveyskeskusten ulkoistaminen on tullut tutuksi. Nyt ulkoistetaan sosiaalipuolta. Otetaanpa keksitty esimerkki.

Savupuron kunnassa asuu kohta pelkästään eläkeläisiä. Miten kunnanjohtaja Nieminen pystyy järjestämään huonokuntoisimmille hoitopaikat? Ei hätää, kunnantalon ovesta astuu urheilullisen tyylikäs nuorimies, Ossi Koivikko, jolla on ratkaisu. Hän edustaa Virkeä Oy:tä, joka myy vanhusten palveluita halvemmalla kuin kunnan oma väki. Eikä siinä kaikki, lisäksi Virkeä Oy:n kumppaniyritys Kotijärvi Ab rakentaa asuntorahasto ARAn tuella palvelutalon! Kunta vain tilaa – ja maksaa! 

Myyntipäällikkö Koivikko vakuuttaa, että yksityinen tuottaja on aina tehokkaampi kuin byrokraattinen julkinen. Kun on niin paljon sitä turhaa säätelyäkin. Hän puhuu kauniisti valinnan ”vapaudesta”. Nieminen unohtaa kysyä, mistä vapaudesta oli kyse. Mistä vaihtoehdoista mummo voi valita?

Virkeän tarjoamat hinnat ovat ”kilpailukykyisiä”, koska minimiin supistetulle henkilökunnalle räätälöidään uudet tehtävänimikkeet ja entisiä halvemmat työehtosopimukset.  Virkeän osakkeenomistajat ymmärtävät, että kunhan sopimus saadaan aikaan, hintoja nostetaan sitten myöhemmin.

Palataan tarinasta todellisuuteen. Firma sai monopolin vanhusten hoitoon. Sopimukseen liittyvää rakennusta ei noin vain siirretä naapurikuntaan eikä toisilla yrityksillä ole enää kiinnostusta tulla kilpailemaan hinnalla saati laadulla. Tänään kotimaiselta näyttävä osakeyhtiö on huomenna jonkun suuremman ketjun omistuksessa ja lopulta pelkkää osakemassaa tuntemattoman investorin salkussa.

Avointen kysymysten lista on pitkä. Sote-keskustelussa painottuu nyt ”järjestämisvastuu”, mikä tarkoittaa tilaajakonttoria. Kuntien ja pienyritysten asemasta tuottajina ei ole selvyyttä. Talohankkeisiin ei pienyrittäjälle heru ARA-rahoitusta, sitä saavat vain suuret. Onko ARAn tuki itse asiassa kilpailua vääristävää piilosubventiota ”vapailla markkinoilla”?  

Mitä tapahtuu, kun sekä sote-palveluiden tuottajat että rakennukset ovat veroparatiisiyhtiöiden hallussa? Kansainväliset kiinteistösijoittajat sitovat palveluiden tuottajan pitkillä vuokrasopimuksilla. Kun rakennusinvestointi on kuoletettu, vuokra on vapaata riistaa.

Perimmiltään on kyse demokratiasta. Mitä jää kuntien päättäjille, kun ”tehostamistoimenpiteistä” päätetään pörssiyhtiöiden hallituksissa eikä kilpailutuksiin enää pysty osallistumaan kuin muutama globaali monopolifirma? Onko oikein, että meidän verorahojamme käytetään tuottamaan voittoa yrityksille, jotka eivät maksa veroja meidän yhteiseen kassaamme?

Jos tänään halutaan puhua työn ja pääoman vastakkainasettelusta, tässä se on.

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 11.4.2014