MAAILMA, EU, SUOMI JA SDP, JONKA HALUAMME

Etteikö demareilla olisi enää mitään tehtävää, kun Forssan ohjelma on jo toteutettu? Missä ovat poliittisen kansanliikkeen tavoitteet? Riittääkö, että vaaditaan kaikkea vähän enemmän?

Ihmiset kysyvät usein, mikseivät  poliitikot keskity Suomen asioihin vaan hyppäävät Brysselissä hyysäämässä hulttioita ja heittävät miljoonia kehitysmaihin. Vastaukseksi riittää vilkaisu ostoskassiin: tonnikalaa kaukoidästä, egyptiläisiä appelsiineja ja puolalaista Turun sinappia.  Kädessä on Kiinassa koottu kännykkä ja iholla Vietnamissa ommeltu paita. Bussilinjasta vastaa ranskalaisfirma ja terveysasemasta veroparatiisiyhtiö. Politiikan on oltava yhtäaikaa paikallista, kotimaista, eurooppalaista ja globaalia – ”elämä on”.

Tuotanto- ja kulutusketjut juoksuttavat tavaroita ja palveluita mutkaisia reittejä ennen kuin ne päätyvät käyttöömme. Prosessin joka käänteessä joku tekee pätkän tuottavaa työtä hintakilpailutetulla palkalla olosuhteissa, joita kyseisen maan normit ja kansainväliset sopimukset raamittavat.

Yksi EU-vaalien kysymyksistä onkin, kenen ehdoilla eurooppalaista lainsäädäntöä tässä keskinäisriippuvuuden todellisuudessa muokataan: ihmisten, kylien ja kaupunkien vai ylikansallisten jättiyritysten ja niitä ruokkivan rahoitusbusineksen?

Perussuomalainen näkemys on, että EU:ssa pitäisi olla enemmän kauppaliittoa ja vähemmän sosiaalisuutta. ”Kaikenlaisten pyhien ihanteiden ja itseisarvojen sijaan pitää alkaa katsoa puhdasta hyötyä. Siis lähinnä euroja. Ne [Sampo] Terholle kelpaavat.” (HS 8.3.2014)

Näin ajattelevat myös yritysmaailman lobbarit, joiden kielenkäytössä ympäristönormit ja  työelämän minimivaatimukset ovat ”vapaakaupan esteitä”. Julkiset, meillä suurelta osin kuntien tuottamat palvelut ovat valtava maailmanlaajuinen markkina, jonka monet yritykset haluaisivat valloittaa.

Suomen eduskunta ja Euroopan parlamentti eivät ole ainoita paikkoja, joissa talouselämän ”vapauksia” lisätään tai rajoitetaan. Ideologista kädenvääntöä käydään myös, kun maailmanpankissa tai kansainvälisessä valuuttarahastossa pohditaan lainaehtoja, tai kun maailman kauppajärjestön WTO:n Dohan kierroksella neuvotellaan maailmankaupan reunaehdoista. EU:a on moitittu heikoksi kansainväliseksi toimijaksi – mutta miten näissä pöydissä Suomi saati joku kunta saisi ääntään yksin kuuluviin?

Presidentti Tarja Halonen johti puhetta YK:n huippukokouksessa vuonna 2000, kun valtionpäämiehet sopivat vuodelle 2015 asetetuista vuosituhattavoitteista. Nyt YK:ssa neuvotellaan ensi vuonna päätettävistä kestävän kehityksen tavoitteista otsikolla ”Maailma, jonka haluamme”. Idea niistä syntyi myös Halosen aikoinaan vetämässä työryhmässä.

Suomen kestävän kehityksen toimikunnan puheenjohtaja on valtiovarainministeri Jutta Urpilainen, joka julkisti keskiviikkona (12.3.) yhteiskuntasitoumuksen ”Suomi, jonka haluamme 2050”. Sen tavoitteet heijastelevat YK:ssa pohdittavia teemoja: yhdenvertaiset mahdollisuudet hyvinvointiin, vaikuttava kansalaisyhteiskunta, työtä kestävästi, kestävät yhdyskunnat, hiilineutraali yhteiskunta, resurssiviisas talous, luonnon kantokykyä kunnioittavat elämäntavat ja päätöksenteko.

”Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue.” Jo Forssan ohjelma (1903) tunnisti, että työväellä on samat ongelmat kaikkialla. SDP:n tavoite ei nytkään voi olla muu kuin globaalisti määriteltyjen yhteisten kysymysten ratkaiseminen. YK:ssa ja Suomessa on jo kirjoitettu aika hyvät pohjapaperit uudelle puolueohjelmalle.

Teksti on julkaistu Demokraatti -lehdessä kolumnina 14.3.2014