Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa 16.11.2010
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.
Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.
Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.
Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.
Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.
Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.
Monday, November 22, 2010
SECURING SUSTAINABILITY IS RISK MANAGEMENT
This text has been published in November 2010 on the website of SITRA The Finnish Innovation Fund [www.sitra.fi/en] and also in Finnish and Swedish translations.
The concept of Sustainable Development was not invented yesterday. The Brundtland Report, Our Common Future, was published in 1987 and the intergovernmental UN Conference on Environment and Development signed a roadmap for the 21st century, the Agenda 21, in Rio in 1992. In the past 20 years we’ve learned how to use the web and the mobile phone, but many of us continue to pretend that sustainability is nothing for beefeaters. Was the message wrong, or the messenger?
Today, the writing on the wall couldn’t be clearer: Construction Counts for Climate. No country is going to achieve its targets in greenhouse gas emission reductions unless it tackles the energy challenge of buildings. This message is now gradually getting heard for the simple reason that climate change mitigation translates to energy efficiency, which translates to saved Euros and new business opportunities. Carbon credits can be bought and sold. Money talks louder than any vision of a safer world for our children. However, energy efficiency is not the whole story of sustainable development with its mutually supporting social, societal, economic and environmental dimensions.
Let me suggest another way to interpret the imperative of sustainability in the built environment: risk management. It is no coincidence that big multinational insurance companies were the first private stakeholders to take climate change seriously many years ago. They know how to calculate risks. The giant Munich Re has set the industry benchmark. Some other sustainability risks are more obvious than the seemingly invisible global warming. For example, would it be worth bribing the building inspector in an area prone to earthquakes in order to save money by using less steel for reinforcing? Would a financing institution risk its reputation by funding a developer, which is infamous for poor construction site management and causing pollution? Would investors want to include in their portfolios real estate, where tenants change all the time because of high maintenance costs and lack of public transport? Quite the opposite, a growing number of people want to see an external expert's assessment of the corporate culture of a shareholder company before investing in it.
But how to monitor the implementation of sustainability targets and benchmark them? The trendy go shopping for the cheapest certificate - which is quite expensive. It is also trendy to complain about the strictness of building regulations. However, fulfilling the legal requirements ensures a building permit, which is at least as comprehensive a document! However, no piece of paper is going to ensure a sustainable performance of the building throughout its entire life cycle. Hence, why invest in the ephemeral glory of a logo instead of investing in ambitious performance targets, integrated planning, quality of the processes, and corporate culture of the stakeholders? Why not invest in risk management?
The concept of Sustainable Development was not invented yesterday. The Brundtland Report, Our Common Future, was published in 1987 and the intergovernmental UN Conference on Environment and Development signed a roadmap for the 21st century, the Agenda 21, in Rio in 1992. In the past 20 years we’ve learned how to use the web and the mobile phone, but many of us continue to pretend that sustainability is nothing for beefeaters. Was the message wrong, or the messenger?
Today, the writing on the wall couldn’t be clearer: Construction Counts for Climate. No country is going to achieve its targets in greenhouse gas emission reductions unless it tackles the energy challenge of buildings. This message is now gradually getting heard for the simple reason that climate change mitigation translates to energy efficiency, which translates to saved Euros and new business opportunities. Carbon credits can be bought and sold. Money talks louder than any vision of a safer world for our children. However, energy efficiency is not the whole story of sustainable development with its mutually supporting social, societal, economic and environmental dimensions.
Let me suggest another way to interpret the imperative of sustainability in the built environment: risk management. It is no coincidence that big multinational insurance companies were the first private stakeholders to take climate change seriously many years ago. They know how to calculate risks. The giant Munich Re has set the industry benchmark. Some other sustainability risks are more obvious than the seemingly invisible global warming. For example, would it be worth bribing the building inspector in an area prone to earthquakes in order to save money by using less steel for reinforcing? Would a financing institution risk its reputation by funding a developer, which is infamous for poor construction site management and causing pollution? Would investors want to include in their portfolios real estate, where tenants change all the time because of high maintenance costs and lack of public transport? Quite the opposite, a growing number of people want to see an external expert's assessment of the corporate culture of a shareholder company before investing in it.
But how to monitor the implementation of sustainability targets and benchmark them? The trendy go shopping for the cheapest certificate - which is quite expensive. It is also trendy to complain about the strictness of building regulations. However, fulfilling the legal requirements ensures a building permit, which is at least as comprehensive a document! However, no piece of paper is going to ensure a sustainable performance of the building throughout its entire life cycle. Hence, why invest in the ephemeral glory of a logo instead of investing in ambitious performance targets, integrated planning, quality of the processes, and corporate culture of the stakeholders? Why not invest in risk management?
Tuesday, August 17, 2010
KOTI PUTKOSELLE JA MUITA POLITIIKAN ROOLIHAHMOJA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni | 17.8.2010
On se herttaista, kun joku löytää kodin. Näin kävi ydinvoimalobbari Putkoselle, joka vihdoin löysi poliittisen kotinsa ja ryhtyi eläkepäivillään ydinvoimaa vastaan äänestäneiden perussuomalaisten rautanyrkiksi. Helsingin Sanomissa (15.8.2010) Marko Junkkari otsikoi kolumninsa ”Loikka symboloi Sdp:n kriisiä”. Oma arvioni on, että paremmin demareille ei olisi voinut käydä. He eivät taatusti halua profiloitua testosteronia hikoilevilla entisillä ay-jyrillä, joiden maailmankuvaan mahtuu vain viime vuosisadan savupiipputeollisuutta. On tietysti eri juttu, että äänestäjissä saattaa edelleen olla koko joukko samassa oluttynnyrissä kasvanutta sakkia.
YDINVOIMAA VAI UUTTA KASVUA?
Putkosen mielestä Sdp on liian vihreä eikä välitä teollisista työpaikoista. Minun mielestäni on vastuutonta väittää, että ydinvoiman lisärakentaminen auttaisi säilyttämään Suomessa yhtään työpaikkaa, saati luomaan uusia. Ydinvoimasta hyötyvät vain ydinsähköä myyvät energiafirmat, kansainvälinen ydinvoimateollisuus ja sen rakennustyömailla ahkeroivat vierastyöläiset. Paperikoneiden tilalle tulevat energiauunit ja osa vanhasta tuotannosta jatkuu aikansa ennen kuin siirtyy lopullisesti kehitysmaihin. – Tällainen puhe on näitten putkosten korvissa akkain viherhumppaa.
Mahtaisiko Nokian ja Shellin hallitusten puheenjohtaja, kepulainen Jorma Ollila olla putkosille riittävän uskottava mies sanomaan saman? 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan (HS 15.8.2010) Ollila nimittäin sanoi olevansa ”huolissaan teollisen rakenteen jämähtämisestä”. Hän totesi, että ”täkäläisessä keskustelussa korostuu ilo metsäteollisuuden kunnon uudesta kohenemisesta, mutta silloin puhutaan vanhasta. Kasvun täytyy löytyä aivan uudenlaisilta aloilta.” Tämä mies paukuttaa nuijaa firmoissa, jotka ovat maailman suurinten yritysten listalla sijoilla 2. ja 120.
ROOLIHAHMOT
Mutta päivänpoliittisessa teatterissa ei olekaan kyse siitä, kuka on oikeassa tai kenellä on syvällisin näkemys tulevaisuudesta. Näytelmään tarvitaan ihmisiä esittämään erilaisia roolihahmoja. Tarvitaan sankari ja roisto, kaunotar ja noita-akka, vanha irstailija ja kohtalokas viettelijätär, uskollinen palvelija ja totuuden torvi tai koko näyttämön haltuun ottava klovni. Hahmot löytyvät lähes joka puolueesta ja sama ihminen saattaa esiintyä eri rooleissa. Sankareista tulee hetkessä roistoja tosielämässäkin.
Putkoset on helppo nähdä kansannäytelmien rehvakkaina isäntinä tai rämäpäisinä renkeinä, joille käy lopussa tavalla tai toisella hullusti. Jutut on kovat. Aikansa niitä kuunnellaan, mutta jossakin vaiheessa vouhotus riittää.
Poliittisista broilereista puhutaan usein. Itse asiassa on kyse kunnianhimoisista nuorista, jotka ottavat uskollisen kamaripalvelijan osan. He aloittavat vaalityöntekijöinä, kansanedustajien avustajina ja työryhmien uutterina sihteereinä. Yhdelle riittää taustavaikuttajan rooli, mutta toinen tähtää vaikkapa valtiosihteeriksi ja siitä sitten joko hyviin asemiin tai itse eduskuntaan. Tehokkaimmille juoksupojille löytyy vaalien lähestyessä yleensä joku turvallinen välilaskupaikka ennen kuin uusi hallitus kootaan ja paikat taas jaetaan.
Rooligalleriaan kuuluu myös vanhempi valtiomies. Joku on saattanut aloittaa uransa broilerina, on noussut sankariksi, paljastunut jossakin vaiheessa roistoksi mutta muuttuu väärinymmärretyksi neroksi, joka pyrkii politiikan yläpuolelle. Yllättävää kyllä, vanhojen kannattajien silmissä pahimmatkin roistot saattavat silti yhä näyttää sankareilta.
Naiset ovat myös politiikassa joko kauniita, kunnes heistä tulee petollisia viettelijättäriä, tai fiksuja, kunnes heistä tulee ilkeitä akkoja. Jos nainen sanoo painavan sanan, se on unelmahöttöä, kun taas samat sanat miehen suusta ovat puhdasta järkiasiaa. Näin on.
Analyyttiset pohdiskelijat ja asiantuntevat työmyyrät pysyvät yleensä taustalla. Heidän äänensä kuuluu vain, jos malttaa kuunnella tarkkaan. He karttavat iltapäivälehtien lööppejä ja television viihdeohjelmia. Heidän vaatekaapeistaan tai perhesuhteistaan ei tehdä syvähaastatteluja. Onneksi suomalaisessakin politiikassa on koko joukko näitä idealisteja, joilla työn tavoite pysyy kirkkaana mielessä. He eivät liioin häpeä ideologisia perusteluita kannanotoilleen. Politiikka ei voi kadota politiikasta, sillä päätösten perustelut ovat aina ideologisia, vaikka ne millä sokerilla kuorruttaisi.
POLITIIKKA ON SILTI VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
Eduskuntavaalit pidetään ensi huhtikuussa ja siihen saakka kaikki poliittinen keskustelu on vaalikeskustelua. Siihen kuuluu sekin, että keskustelua pyritään ohjaamaan sivupoluille tai joitakin lähtöoletuksia hoetaan absoluuttisina totuuksina. Politiikka on välttämätöntä. Sen tehtävä vain tahtoo kadota pintavaahdon alle.
Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Siksi myös yksittäisten eturyhmien puolustaminen yritetään aina pukea yhteisen hyvän jaloon kaapuun. Siksi puolueet keräävät vaalilistoilleen eri roolihahmoja vakuuttamaan, että ajavat juuri sinun asiaasi. Politiikassa on ratkaistava mutkikkaita yhtälöitä. Päivänpolitiikan markkinoilla todellisuuden mutkia kuitenkin oiotaan, koska halutaan helppoja vastauksia. Kyllä vai ei? Mustaa vai valkoista? – Ei, vaan putkosiin palatakseni, sekä punaista että vihreää!
On se herttaista, kun joku löytää kodin. Näin kävi ydinvoimalobbari Putkoselle, joka vihdoin löysi poliittisen kotinsa ja ryhtyi eläkepäivillään ydinvoimaa vastaan äänestäneiden perussuomalaisten rautanyrkiksi. Helsingin Sanomissa (15.8.2010) Marko Junkkari otsikoi kolumninsa ”Loikka symboloi Sdp:n kriisiä”. Oma arvioni on, että paremmin demareille ei olisi voinut käydä. He eivät taatusti halua profiloitua testosteronia hikoilevilla entisillä ay-jyrillä, joiden maailmankuvaan mahtuu vain viime vuosisadan savupiipputeollisuutta. On tietysti eri juttu, että äänestäjissä saattaa edelleen olla koko joukko samassa oluttynnyrissä kasvanutta sakkia.
YDINVOIMAA VAI UUTTA KASVUA?
Putkosen mielestä Sdp on liian vihreä eikä välitä teollisista työpaikoista. Minun mielestäni on vastuutonta väittää, että ydinvoiman lisärakentaminen auttaisi säilyttämään Suomessa yhtään työpaikkaa, saati luomaan uusia. Ydinvoimasta hyötyvät vain ydinsähköä myyvät energiafirmat, kansainvälinen ydinvoimateollisuus ja sen rakennustyömailla ahkeroivat vierastyöläiset. Paperikoneiden tilalle tulevat energiauunit ja osa vanhasta tuotannosta jatkuu aikansa ennen kuin siirtyy lopullisesti kehitysmaihin. – Tällainen puhe on näitten putkosten korvissa akkain viherhumppaa.
Mahtaisiko Nokian ja Shellin hallitusten puheenjohtaja, kepulainen Jorma Ollila olla putkosille riittävän uskottava mies sanomaan saman? 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan (HS 15.8.2010) Ollila nimittäin sanoi olevansa ”huolissaan teollisen rakenteen jämähtämisestä”. Hän totesi, että ”täkäläisessä keskustelussa korostuu ilo metsäteollisuuden kunnon uudesta kohenemisesta, mutta silloin puhutaan vanhasta. Kasvun täytyy löytyä aivan uudenlaisilta aloilta.” Tämä mies paukuttaa nuijaa firmoissa, jotka ovat maailman suurinten yritysten listalla sijoilla 2. ja 120.
ROOLIHAHMOT
Mutta päivänpoliittisessa teatterissa ei olekaan kyse siitä, kuka on oikeassa tai kenellä on syvällisin näkemys tulevaisuudesta. Näytelmään tarvitaan ihmisiä esittämään erilaisia roolihahmoja. Tarvitaan sankari ja roisto, kaunotar ja noita-akka, vanha irstailija ja kohtalokas viettelijätär, uskollinen palvelija ja totuuden torvi tai koko näyttämön haltuun ottava klovni. Hahmot löytyvät lähes joka puolueesta ja sama ihminen saattaa esiintyä eri rooleissa. Sankareista tulee hetkessä roistoja tosielämässäkin.
Putkoset on helppo nähdä kansannäytelmien rehvakkaina isäntinä tai rämäpäisinä renkeinä, joille käy lopussa tavalla tai toisella hullusti. Jutut on kovat. Aikansa niitä kuunnellaan, mutta jossakin vaiheessa vouhotus riittää.
Poliittisista broilereista puhutaan usein. Itse asiassa on kyse kunnianhimoisista nuorista, jotka ottavat uskollisen kamaripalvelijan osan. He aloittavat vaalityöntekijöinä, kansanedustajien avustajina ja työryhmien uutterina sihteereinä. Yhdelle riittää taustavaikuttajan rooli, mutta toinen tähtää vaikkapa valtiosihteeriksi ja siitä sitten joko hyviin asemiin tai itse eduskuntaan. Tehokkaimmille juoksupojille löytyy vaalien lähestyessä yleensä joku turvallinen välilaskupaikka ennen kuin uusi hallitus kootaan ja paikat taas jaetaan.
Rooligalleriaan kuuluu myös vanhempi valtiomies. Joku on saattanut aloittaa uransa broilerina, on noussut sankariksi, paljastunut jossakin vaiheessa roistoksi mutta muuttuu väärinymmärretyksi neroksi, joka pyrkii politiikan yläpuolelle. Yllättävää kyllä, vanhojen kannattajien silmissä pahimmatkin roistot saattavat silti yhä näyttää sankareilta.
Naiset ovat myös politiikassa joko kauniita, kunnes heistä tulee petollisia viettelijättäriä, tai fiksuja, kunnes heistä tulee ilkeitä akkoja. Jos nainen sanoo painavan sanan, se on unelmahöttöä, kun taas samat sanat miehen suusta ovat puhdasta järkiasiaa. Näin on.
Analyyttiset pohdiskelijat ja asiantuntevat työmyyrät pysyvät yleensä taustalla. Heidän äänensä kuuluu vain, jos malttaa kuunnella tarkkaan. He karttavat iltapäivälehtien lööppejä ja television viihdeohjelmia. Heidän vaatekaapeistaan tai perhesuhteistaan ei tehdä syvähaastatteluja. Onneksi suomalaisessakin politiikassa on koko joukko näitä idealisteja, joilla työn tavoite pysyy kirkkaana mielessä. He eivät liioin häpeä ideologisia perusteluita kannanotoilleen. Politiikka ei voi kadota politiikasta, sillä päätösten perustelut ovat aina ideologisia, vaikka ne millä sokerilla kuorruttaisi.
POLITIIKKA ON SILTI VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
Eduskuntavaalit pidetään ensi huhtikuussa ja siihen saakka kaikki poliittinen keskustelu on vaalikeskustelua. Siihen kuuluu sekin, että keskustelua pyritään ohjaamaan sivupoluille tai joitakin lähtöoletuksia hoetaan absoluuttisina totuuksina. Politiikka on välttämätöntä. Sen tehtävä vain tahtoo kadota pintavaahdon alle.
Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Siksi myös yksittäisten eturyhmien puolustaminen yritetään aina pukea yhteisen hyvän jaloon kaapuun. Siksi puolueet keräävät vaalilistoilleen eri roolihahmoja vakuuttamaan, että ajavat juuri sinun asiaasi. Politiikassa on ratkaistava mutkikkaita yhtälöitä. Päivänpolitiikan markkinoilla todellisuuden mutkia kuitenkin oiotaan, koska halutaan helppoja vastauksia. Kyllä vai ei? Mustaa vai valkoista? – Ei, vaan putkosiin palatakseni, sekä punaista että vihreää!
ÄRSYTTÄVIÄ PÄÄHINEITÄ - HATUT, MYSSYT JA BURKHAT
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni | 20.7.2010
Erääseen YK-istuntoon osallistuu joka vuosi kaveri, jolla on aina päässään lerppareunainen kalastajanlakki. Se on aina ärsyttänyt minua. Lakki tuntuu provokaatiolta ja ylimieliseltä itsensä korostamiselta. Asiasta ei tietenkään ole koskaan puhuttu. Yksi poikien muoti, jota en liioin ole koskaan ymmärtänyt, on myssyn pitäminen päässä niin sisällä kuin ulkona. Voi kuvitella, että siitäkin on aivan turha keskustella. - Mutta naisten huiveista puhutaan nyt kaikkialla Euroopassa, niin kaduilla kuin parlamenteissa.
BURKHA JA MUUT TAVAT PEITTÄÄ
Ranskan kansalliskokous päätti viikko sitten (13.7.2010) kieltää kasvot peittävien huntujen käytön julkisessa tilassa. Kielto koskee niqabia ja burkaa. Niqabissa on aukko, josta näkyvät vain silmät, burkassa huiviin on kasvojen kohdalle ommeltu pitsiverkko. Presidentti Sarkozyn perusteluna on, että huivit loukkaavat naisten arvoa eivätkä sovi ranskalaiseen yhteiskuntaan.
Arabimaailmassa näkee kaikkia huntujen ja huivien versioita. Hijab on meikäläisessäkin katukuvassa yleistynyt tiukkaan sidottu päähuivi, joka on jo kielletty mm. kouluissa Ranskassa ja Turkissa. Chador voi olla löysästi kietaistu huivi, jota esimerkiksi Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto käytti.
Vielä pari vuosikymmentä sitten meilläkin oli tavallista, että lähiomaisensa menettänyt nainen käytti suruhuntua. Morsiushuntu on jäljellä, mutta se ei ole enää symboli vaan somiste. 50 vuotta sitten diakonissojen asuun kuului päähine. Herännäisliikkeen naiset käyttivät sinimustaa körttihuivia. Nunnien vaatetus peittää yhä niin vartalon kuin hiukset.
NAINEN JA MIES
Kapusiinimunkit pukeutuvat hupulliseen kaapuun. Mutta miehet eivät peitä kasvojaan, vaikka jotkut peittävät päänsä - tai kaljunsa. Länsimaissa matkustaessaan arabimiehet käyttävät länsimaisia pukuja, mutta kotimaassa virka- tai liikemiehen asu on hohtavan valkoinen, moitteettomasti tärkätty nilkkoihin ulottuva paita ja otsanauhalla sidottu päähine.
Kipa tai jarmulka on juutalaismiesten käyttämä pieni kalotti. Alun perin tarkoitus oli pään peittäminen rukoillessa, mutta kipasta on tullut tapa ilmaista uskontonsa julkisesti. Ortodoksijuutalaisen miehen tunnistaa leveälierisestä mustasta hatusta, kun taas naiset korvaavat hiukset peittävän huivin joskus paksulla peruukilla.
Huivikeskustelun argumentiksi nostetaan yleensä miehen ja naisen tasa-arvo. Oletataan, että pakottaessaan vaimonsa ja tyttärensä pitämään huntua mies käsittelee naisia kuin omaisuuttaan, jota muut eivät saa nähdä. Yksi länsimaisen kulutuskulttuurin ääri-ilmiöistä on kukoistava plastiikkakirurgiabusiness. Sen liikeideana on muokata naisista miehilleen edustavampia näyttelyesineitä. "Katsokaa, minun naisellani ei ole selluliittia!" Onko exhibitionistinen naiseuden esitteleminen moraalisesti jotenkin ylevämpää?
En tiedä. Jäin miettimään hullua, täysin teoreettista kysymystä, haluaisinko, että rakastamani mies peittäisi kasvonsa ja vartalonsa. Voimaannuttaisiko se minua, pitäisikö hänet lähempänä? Ei tietenkään, eihän kaapu kätkisi hänen silmiään, hänen ääntään eikä hänen tapaansa liikkua, ajatella ja toimia! Toista ei voi omistaa. - Tosin tämä idealismi ei taida päteä siellä, missä avioliitot järjestetään ja vaimot ostetaan.
MISTÄ ON KYSE?
Mistä lopulta on kyse: vieraan kulttuurin pelosta, naisten eriarvoisuudesta vai ihmisoikeuksista, siis uskonnonvapaudesta ja vapaudesta ilmaista itseään myös pukeutumalla tai piiloutumalla? Viihdemaailman tähdillä on Greta Garbon ajoista alkaen ollut tapana kätkeytyä suurten tummien silmälasien taakse. Transsukupuolisuus on meillä suosittu lehtijuttujen aihe, naiset pukeutuvat miehiksi ja miehet naisiksi. Tuskin kenellekään tulisi mieleen tehdä lakiesitystä, joka kieltäisi miehiä kävelemästä kadulla naisten vaatteissa ja asusteissa. Mutta aivan vakavissaan määrätään, että nainen ei voi julkisesti käyttää juuri tietyn tyyppistä huntua.
Muistan hyvin ensimmäisen näkemäni niqabin ja sen aiheuttaman hämmennyksen. Kun katsoin tarkemmin tajusin, että täysin peittävän asun alla oli itsenäinen ihminen. Hunnun aukosta näkyvät silmät oli meikattu huolellisesti. Ylväs tapa liikkua paljasti, että kyseessä oli yläluokkainen nainen, joka oli hyvin tietoinen asemastaan. Hänen rinnallaan minä olin kömpelö tyttö maalta.
Pelkään, ettei tasa-arvo huntukiellosta edisty. Miljoonat naiset elävät vailla koulutusta ja ihmisoikeuksia. Mutta se ei johdu vain hunnuista ja uskonnoista vaan valtapolitiikasta ja korruptiosta, joka pitää köyhät köyhinä. Naiset maksavat köyhyydestä kovimman hinnan.
Eurooppa pelkää eurooppalaisuuden olevan hajoamassa. Se unohtaa kolonialistisen historiansa. Ranskakaan ei ole aivan syytön siihen, että maassa on nyt viitisen miljoonaa arabia. Eurooppa unohtaa, että arabien, juutalaisten ja kristittyjen kulttuurit ovat kohdanneet täällä jo vuosisatojen ajan. - Eurooppa hajoaa sisältäpäin, jos se kuvittelee voivansa rakentaa muurin suojaamaan keinotekoista mielikuvaa puhtaasta eurooppalaisuudesta.
Erääseen YK-istuntoon osallistuu joka vuosi kaveri, jolla on aina päässään lerppareunainen kalastajanlakki. Se on aina ärsyttänyt minua. Lakki tuntuu provokaatiolta ja ylimieliseltä itsensä korostamiselta. Asiasta ei tietenkään ole koskaan puhuttu. Yksi poikien muoti, jota en liioin ole koskaan ymmärtänyt, on myssyn pitäminen päässä niin sisällä kuin ulkona. Voi kuvitella, että siitäkin on aivan turha keskustella. - Mutta naisten huiveista puhutaan nyt kaikkialla Euroopassa, niin kaduilla kuin parlamenteissa.
BURKHA JA MUUT TAVAT PEITTÄÄ
Ranskan kansalliskokous päätti viikko sitten (13.7.2010) kieltää kasvot peittävien huntujen käytön julkisessa tilassa. Kielto koskee niqabia ja burkaa. Niqabissa on aukko, josta näkyvät vain silmät, burkassa huiviin on kasvojen kohdalle ommeltu pitsiverkko. Presidentti Sarkozyn perusteluna on, että huivit loukkaavat naisten arvoa eivätkä sovi ranskalaiseen yhteiskuntaan.
Arabimaailmassa näkee kaikkia huntujen ja huivien versioita. Hijab on meikäläisessäkin katukuvassa yleistynyt tiukkaan sidottu päähuivi, joka on jo kielletty mm. kouluissa Ranskassa ja Turkissa. Chador voi olla löysästi kietaistu huivi, jota esimerkiksi Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto käytti.
Vielä pari vuosikymmentä sitten meilläkin oli tavallista, että lähiomaisensa menettänyt nainen käytti suruhuntua. Morsiushuntu on jäljellä, mutta se ei ole enää symboli vaan somiste. 50 vuotta sitten diakonissojen asuun kuului päähine. Herännäisliikkeen naiset käyttivät sinimustaa körttihuivia. Nunnien vaatetus peittää yhä niin vartalon kuin hiukset.
NAINEN JA MIES
Kapusiinimunkit pukeutuvat hupulliseen kaapuun. Mutta miehet eivät peitä kasvojaan, vaikka jotkut peittävät päänsä - tai kaljunsa. Länsimaissa matkustaessaan arabimiehet käyttävät länsimaisia pukuja, mutta kotimaassa virka- tai liikemiehen asu on hohtavan valkoinen, moitteettomasti tärkätty nilkkoihin ulottuva paita ja otsanauhalla sidottu päähine.
Kipa tai jarmulka on juutalaismiesten käyttämä pieni kalotti. Alun perin tarkoitus oli pään peittäminen rukoillessa, mutta kipasta on tullut tapa ilmaista uskontonsa julkisesti. Ortodoksijuutalaisen miehen tunnistaa leveälierisestä mustasta hatusta, kun taas naiset korvaavat hiukset peittävän huivin joskus paksulla peruukilla.
Huivikeskustelun argumentiksi nostetaan yleensä miehen ja naisen tasa-arvo. Oletataan, että pakottaessaan vaimonsa ja tyttärensä pitämään huntua mies käsittelee naisia kuin omaisuuttaan, jota muut eivät saa nähdä. Yksi länsimaisen kulutuskulttuurin ääri-ilmiöistä on kukoistava plastiikkakirurgiabusiness. Sen liikeideana on muokata naisista miehilleen edustavampia näyttelyesineitä. "Katsokaa, minun naisellani ei ole selluliittia!" Onko exhibitionistinen naiseuden esitteleminen moraalisesti jotenkin ylevämpää?
En tiedä. Jäin miettimään hullua, täysin teoreettista kysymystä, haluaisinko, että rakastamani mies peittäisi kasvonsa ja vartalonsa. Voimaannuttaisiko se minua, pitäisikö hänet lähempänä? Ei tietenkään, eihän kaapu kätkisi hänen silmiään, hänen ääntään eikä hänen tapaansa liikkua, ajatella ja toimia! Toista ei voi omistaa. - Tosin tämä idealismi ei taida päteä siellä, missä avioliitot järjestetään ja vaimot ostetaan.
MISTÄ ON KYSE?
Mistä lopulta on kyse: vieraan kulttuurin pelosta, naisten eriarvoisuudesta vai ihmisoikeuksista, siis uskonnonvapaudesta ja vapaudesta ilmaista itseään myös pukeutumalla tai piiloutumalla? Viihdemaailman tähdillä on Greta Garbon ajoista alkaen ollut tapana kätkeytyä suurten tummien silmälasien taakse. Transsukupuolisuus on meillä suosittu lehtijuttujen aihe, naiset pukeutuvat miehiksi ja miehet naisiksi. Tuskin kenellekään tulisi mieleen tehdä lakiesitystä, joka kieltäisi miehiä kävelemästä kadulla naisten vaatteissa ja asusteissa. Mutta aivan vakavissaan määrätään, että nainen ei voi julkisesti käyttää juuri tietyn tyyppistä huntua.
Muistan hyvin ensimmäisen näkemäni niqabin ja sen aiheuttaman hämmennyksen. Kun katsoin tarkemmin tajusin, että täysin peittävän asun alla oli itsenäinen ihminen. Hunnun aukosta näkyvät silmät oli meikattu huolellisesti. Ylväs tapa liikkua paljasti, että kyseessä oli yläluokkainen nainen, joka oli hyvin tietoinen asemastaan. Hänen rinnallaan minä olin kömpelö tyttö maalta.
Pelkään, ettei tasa-arvo huntukiellosta edisty. Miljoonat naiset elävät vailla koulutusta ja ihmisoikeuksia. Mutta se ei johdu vain hunnuista ja uskonnoista vaan valtapolitiikasta ja korruptiosta, joka pitää köyhät köyhinä. Naiset maksavat köyhyydestä kovimman hinnan.
Eurooppa pelkää eurooppalaisuuden olevan hajoamassa. Se unohtaa kolonialistisen historiansa. Ranskakaan ei ole aivan syytön siihen, että maassa on nyt viitisen miljoonaa arabia. Eurooppa unohtaa, että arabien, juutalaisten ja kristittyjen kulttuurit ovat kohdanneet täällä jo vuosisatojen ajan. - Eurooppa hajoaa sisältäpäin, jos se kuvittelee voivansa rakentaa muurin suojaamaan keinotekoista mielikuvaa puhtaasta eurooppalaisuudesta.
Wednesday, June 23, 2010
TUOTTEITA VAI PALVELUITA?
Väitän, että tulevaisuuden tuotteet ovat palveluita, eivät kertakäyttöisiä esineitä, joista tulee ongelmajätettä kuten esimerkiksi nykyisistä mobiililaitteista. Kysymys on siitä, miten käyttäjän ongelma muotoillaan. Tarvitsenko pesukoneen vai puhtaita liinavaatteita? Onko fiksumpaa, että joku hoitaa pesulaa, jossa on tehokkaat myllyt monen muunkin pyykkejä pesemässä kuin se, että minulla on kylpyhuonetta täyttämässä kone, jota käytän pari kertaa viikossa?
Tarvitsenko kameran vai mahdollisuuden ottaa ja tallentaa kuvia? Mitä teen laatikoissa lojuvilla vanhoilla valokuvauskoneilla, joita en raski heittää pois vaikken enää käytäkään niitä? Entä jos joku vuokraisi minulle laitteen, jolla pystyn kuvaamaan, ja jos vekotinta olisi syytä uudistaa, laitteen omistaja pystyisi käyttämään vanhoja osia uudelleen? Vastuu laitteen kunnossapidosta ja kehittämisestä ja raaka-aineiden järkevästä käytöstä olisi liiketoimintaa, minä puolestani saisin juuri sen palvelun, jota tarvitsen, en muutamassa vuodessa vanhenevia tuotteita kaappeja ja kaatopaikkoja täyttämään.
En tarvitse sähköä enkä lämpöä vaan tarvitsen valaistusta, miellyttävää sisäilmastoa työhuoneeseen tai sopivaa lämpötilaa jugurttipurkin säilyttämiseen. En tarvitse autoa vaan konstin päästä paikasta toiseen tai saada pussillinen perunoita pellolta keittiöön. Epäilemättä matkan varrella tarvitaan myös sementtiä, terästä ja lasia, kun kaikkea ei kuitenkaan voi puustakaan rakentaa. Huvittava yhteensattumako lienee, että kotimaisen puun kaikkivoipaisuudesta meuhkaavat eniten samat ihmiset, jotka naama punaisena ajavat meille puolalaisten rakentamia ranskalaisia ydinvoimaloita.
Ilkka Kantola viittaa Demarin blogissaan (22.6.2010) hauskasti Blaise Pascalin ”riskianalyysiin” nyt, kun eduskunnassa on edessä ydinvoimalapäätöksen teko. Mahdottomuus arvioida tai hinnoitella riskejä on hyvä esimerkki siitä, ettei lupapäätöstä voi argumentoida pitävillä ”järkiperusteilla”.
Vähintään yhtä kohtalokasta on kuitenkin se, että ”halvalla” energialla meidät lukitaan vuosikymmeniksi 1900-luvun logiikkaan perustuvaan energiaintensiiviseen teollisuuteen sen sijaan, että vastaava panostus sijoitettaisiin tulevaisuuden tuotteiden, energian ja palveluiden kehittämiseen. Miksi edelläkävijyys on luovutettu tietoisesti muulle maailmalle?
Tarvitsenko kameran vai mahdollisuuden ottaa ja tallentaa kuvia? Mitä teen laatikoissa lojuvilla vanhoilla valokuvauskoneilla, joita en raski heittää pois vaikken enää käytäkään niitä? Entä jos joku vuokraisi minulle laitteen, jolla pystyn kuvaamaan, ja jos vekotinta olisi syytä uudistaa, laitteen omistaja pystyisi käyttämään vanhoja osia uudelleen? Vastuu laitteen kunnossapidosta ja kehittämisestä ja raaka-aineiden järkevästä käytöstä olisi liiketoimintaa, minä puolestani saisin juuri sen palvelun, jota tarvitsen, en muutamassa vuodessa vanhenevia tuotteita kaappeja ja kaatopaikkoja täyttämään.
En tarvitse sähköä enkä lämpöä vaan tarvitsen valaistusta, miellyttävää sisäilmastoa työhuoneeseen tai sopivaa lämpötilaa jugurttipurkin säilyttämiseen. En tarvitse autoa vaan konstin päästä paikasta toiseen tai saada pussillinen perunoita pellolta keittiöön. Epäilemättä matkan varrella tarvitaan myös sementtiä, terästä ja lasia, kun kaikkea ei kuitenkaan voi puustakaan rakentaa. Huvittava yhteensattumako lienee, että kotimaisen puun kaikkivoipaisuudesta meuhkaavat eniten samat ihmiset, jotka naama punaisena ajavat meille puolalaisten rakentamia ranskalaisia ydinvoimaloita.
Ilkka Kantola viittaa Demarin blogissaan (22.6.2010) hauskasti Blaise Pascalin ”riskianalyysiin” nyt, kun eduskunnassa on edessä ydinvoimalapäätöksen teko. Mahdottomuus arvioida tai hinnoitella riskejä on hyvä esimerkki siitä, ettei lupapäätöstä voi argumentoida pitävillä ”järkiperusteilla”.
Vähintään yhtä kohtalokasta on kuitenkin se, että ”halvalla” energialla meidät lukitaan vuosikymmeniksi 1900-luvun logiikkaan perustuvaan energiaintensiiviseen teollisuuteen sen sijaan, että vastaava panostus sijoitettaisiin tulevaisuuden tuotteiden, energian ja palveluiden kehittämiseen. Miksi edelläkävijyys on luovutettu tietoisesti muulle maailmalle?
Tuesday, June 22, 2010
VALTA, HYBRIS JA PIENET IHMISET
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 22.6.2010
Öljy-yhtiö BP:n hallituksen puheenjohtaja Carl-Henric Svanberg, insinööri ja Uppsalan ekonomi, seisoi viime viikolla (16.6.2010) Washingtonissa Valkoisen talon edustalla ja antoi lausunnon. Hän oli juuri tulossa pitkästä neuvonpidosta Yhdysvaltain presidentin kanssa. Barack Obama oli halunnut tietää, miten BP aikoo korvata Meksikonlahden öljykatastrofista ihmisille, taloudelle ja ympäristölle aiheutuvat vahingot. - Sattumaa tai ei, mutta BP:n Svanberg on Ericssonin entinen toimitusjohtaja, kun taas Nokian Jorma Ollila on nyt Shellin hallituksen puheenjohtaja.
Svanberg kertoi rahastoista, joiden perustamisesta presidentin palaverissa oli sovittu. Rauhoittaakseen kuulijoita hän halusi vielä korostaa yrityksensä yhteiskuntavastuullisuutta ja totesi näin: ”Kuulen joskus mainittavan, että isot öljy-yhtiöt ovat ahneita yhtiöitä, jotka eivät välitä mistään, mutta tämä ei pidä paikkaansa BP:n suhteen. Me välitämme pienistä ihmisistä.”
”WE CARE ABOUT THE SMALL PEOPLE”
Kuulijassa heräsi heti kysymys, keitä ne mahtavat olla, ne pienet ihmiset, joihin Svanberg viittasi paatoksellisin äänenpainoin, ruotsalaisella nuotilla, mutta selkeästi artikuloiden. Muutaman minuutin puheenvuoro oli ilmeisen tarkkaan harkittu ja harjoiteltu. ”Small people” ei ollut ajattelematon lipsahdus eikä se johtunut vierasta kieltä puhuvan ihmisen vaikeudesta löytää nopeasti juuri sopiva ilmaus.
Olen pahoillani, Carl-Henric, mutta en usko avustajiesi selityksiä. Seurasin puheenvuoroasi CNN-kanavan suorana lähetyksenä. Englanninkielesi on moitteetonta.
Kyse oli hybriksestä, ei kielitaidosta. Ei ole ihme, että amerikkalaiset ovat tuohtuneet lausunnosta. He ovat kokeneet sen vähättelynä ja loukkauksena, jonka perimmäinen tarkoitus oli korostaa sinun asemaasi. Olisi vallan mainiosti riittänyt, että olisit sanonut BP:n välittävän ”ihmisistä”. Carl-Henric, mahdatko elää suljetummassa luokkayhteiskunnassa kuin vastikään häitä juhlinut Ruotsin hovi? Siinä ”suurten ihmisten” maailmassa näyttäisi olevan vain osakkenomistajia. Suuri enemmistö jäisi pieninä ihmisinä sen ulkopuolelle nöyriksi kuluttajiksi ja työvoimaksi.
TUTANKHAMONIN HAUTA
Kairon egyptiläisessä museossa ovat esillä faarao Tutankhamonin haudan aarteet: kultaisina hohtavia naamioita, koruja, kantotuoleja, absoluuttisen vallan monia eri tunnusmerkkejä. Siellä on myös noin 4000 vuotta vanha veistos, jossa parin neliön kokoisella alustalla marssii suorissa riveissä 40 pientä nuubialaista sotilasta. Miehillä on lannevaatteet ja jousipyssyt. Egyptin faaraoiden työvoima oli mustasta Afrikasta tuotuja halpatyöläisiä. Pieniä ihmisiä.
Faaraoiden valta oli tullut suoraan jumalilta. Nyt siitä todistavat vain pyramidit ja museoesineet. Mihin mahtava valta ja kulttuuri ovat kadonneet? Pari vuosituhatta faaraoita myöhemmin Meksikon ylängöillä kukoisti Teotichuacánin kaupunki. Nyt siitäkin kertovat enää auringon ja kuun pyramidit ja raunioituneet palatsit. Teotichuacán alkoi rappeutua 600-luvulla. Arvellaan, että sen tuhoon oli kolme syytä: luonnonvarojen ehtyminen, yhteiskunnalliset ristiriidat ja keskitetyn vallan kriisi.
VALLAN NOUSU JA TUHO
Entä missä on nykyajan valta? Epäilemättä yhä niiden käsissä, joilla on sotavoimaa, työvoimaa, valuuttaa ja luonnonvaroja, erityisesti energialähteitä. Fortune-lehden listauksen mukaan maailman kuuden suurimman yrityksen joukossa on viisi öljy-yhtiötä. Suurin on Shell, toisena Exxon Mobil, kolmatta sijaa pitää vähittäiskaupan ketju Wal-Mart, sitten tulevat BP, Chevron ja Total.
Ihmiskunnan historiassa sata vuotta on lyhyt aika. Silti viimeksi kuluneen vuosisadan aikana on jo ehditty nähdä sekä Kiinan keisarin tuho että puhemies Maon nousu ja tuho ja sitä seurannut yltiökapitalistisen Kiinan huima nousu globaaliin poliittiseen ja talouseliittiin. Kiinan ylivoima on perustunut keskitettyyn valtaan ja pienten ihmisten loputtomiin massoihin. Mutta nyt kiinalainenkin työväki alkaa vaatia oikeuksiaan. Ja jotta Kiinalla olisi riittävästi raaka-aineita ja energiaa, siitä on tullut Afrikan uusin siirtomaaherra. On pakko kysyä, onko Kiinan viimeisin kulttuurivallankumous ollut liian raju ollakseen edellistä pitkäikäisempi.
Öljyntuottajamaiden ja öljy-yhtiöiden mahtiasema alkoi rakentua noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset firmat löysivät mustan kullan maan uumenista. Sittemmin monet kehitysmaatkin ovat rikastuneet öljyllä, esimerkiksi Malesia ja Venezuela. Öljyvalta on perustunut teollisuusmaiden öljyriippuvuuteen, OPECin kartelliin ja raakaöljyn, uusiutumattoman luonnonvaran toistaiseksi suht' helppoon saatavuuteen. Mutta ehkä ilmastokriisi ja Meksikonlahden turman laajat talousvaikutukset saavat aikaan sen, että öljyvallan ote alkaa viimein herpaantua. Valtikka voi siirtyä niille, jotka kesyttävät auringon ja tuulen.
Valta näet katoaa yllättävän nopeasti. Kulttuureista jää jäljelle tyhjiä kuoria ja vaikenevia raunioita. Suuret johtajatkin ovat vain ”pieniä ihmisiä”, etenkin jos valta tekee sokeaksi.
Öljy-yhtiö BP:n hallituksen puheenjohtaja Carl-Henric Svanberg, insinööri ja Uppsalan ekonomi, seisoi viime viikolla (16.6.2010) Washingtonissa Valkoisen talon edustalla ja antoi lausunnon. Hän oli juuri tulossa pitkästä neuvonpidosta Yhdysvaltain presidentin kanssa. Barack Obama oli halunnut tietää, miten BP aikoo korvata Meksikonlahden öljykatastrofista ihmisille, taloudelle ja ympäristölle aiheutuvat vahingot. - Sattumaa tai ei, mutta BP:n Svanberg on Ericssonin entinen toimitusjohtaja, kun taas Nokian Jorma Ollila on nyt Shellin hallituksen puheenjohtaja.
Svanberg kertoi rahastoista, joiden perustamisesta presidentin palaverissa oli sovittu. Rauhoittaakseen kuulijoita hän halusi vielä korostaa yrityksensä yhteiskuntavastuullisuutta ja totesi näin: ”Kuulen joskus mainittavan, että isot öljy-yhtiöt ovat ahneita yhtiöitä, jotka eivät välitä mistään, mutta tämä ei pidä paikkaansa BP:n suhteen. Me välitämme pienistä ihmisistä.”
”WE CARE ABOUT THE SMALL PEOPLE”
Kuulijassa heräsi heti kysymys, keitä ne mahtavat olla, ne pienet ihmiset, joihin Svanberg viittasi paatoksellisin äänenpainoin, ruotsalaisella nuotilla, mutta selkeästi artikuloiden. Muutaman minuutin puheenvuoro oli ilmeisen tarkkaan harkittu ja harjoiteltu. ”Small people” ei ollut ajattelematon lipsahdus eikä se johtunut vierasta kieltä puhuvan ihmisen vaikeudesta löytää nopeasti juuri sopiva ilmaus.
Olen pahoillani, Carl-Henric, mutta en usko avustajiesi selityksiä. Seurasin puheenvuoroasi CNN-kanavan suorana lähetyksenä. Englanninkielesi on moitteetonta.
Kyse oli hybriksestä, ei kielitaidosta. Ei ole ihme, että amerikkalaiset ovat tuohtuneet lausunnosta. He ovat kokeneet sen vähättelynä ja loukkauksena, jonka perimmäinen tarkoitus oli korostaa sinun asemaasi. Olisi vallan mainiosti riittänyt, että olisit sanonut BP:n välittävän ”ihmisistä”. Carl-Henric, mahdatko elää suljetummassa luokkayhteiskunnassa kuin vastikään häitä juhlinut Ruotsin hovi? Siinä ”suurten ihmisten” maailmassa näyttäisi olevan vain osakkenomistajia. Suuri enemmistö jäisi pieninä ihmisinä sen ulkopuolelle nöyriksi kuluttajiksi ja työvoimaksi.
TUTANKHAMONIN HAUTA
Kairon egyptiläisessä museossa ovat esillä faarao Tutankhamonin haudan aarteet: kultaisina hohtavia naamioita, koruja, kantotuoleja, absoluuttisen vallan monia eri tunnusmerkkejä. Siellä on myös noin 4000 vuotta vanha veistos, jossa parin neliön kokoisella alustalla marssii suorissa riveissä 40 pientä nuubialaista sotilasta. Miehillä on lannevaatteet ja jousipyssyt. Egyptin faaraoiden työvoima oli mustasta Afrikasta tuotuja halpatyöläisiä. Pieniä ihmisiä.
Faaraoiden valta oli tullut suoraan jumalilta. Nyt siitä todistavat vain pyramidit ja museoesineet. Mihin mahtava valta ja kulttuuri ovat kadonneet? Pari vuosituhatta faaraoita myöhemmin Meksikon ylängöillä kukoisti Teotichuacánin kaupunki. Nyt siitäkin kertovat enää auringon ja kuun pyramidit ja raunioituneet palatsit. Teotichuacán alkoi rappeutua 600-luvulla. Arvellaan, että sen tuhoon oli kolme syytä: luonnonvarojen ehtyminen, yhteiskunnalliset ristiriidat ja keskitetyn vallan kriisi.
VALLAN NOUSU JA TUHO
Entä missä on nykyajan valta? Epäilemättä yhä niiden käsissä, joilla on sotavoimaa, työvoimaa, valuuttaa ja luonnonvaroja, erityisesti energialähteitä. Fortune-lehden listauksen mukaan maailman kuuden suurimman yrityksen joukossa on viisi öljy-yhtiötä. Suurin on Shell, toisena Exxon Mobil, kolmatta sijaa pitää vähittäiskaupan ketju Wal-Mart, sitten tulevat BP, Chevron ja Total.
Ihmiskunnan historiassa sata vuotta on lyhyt aika. Silti viimeksi kuluneen vuosisadan aikana on jo ehditty nähdä sekä Kiinan keisarin tuho että puhemies Maon nousu ja tuho ja sitä seurannut yltiökapitalistisen Kiinan huima nousu globaaliin poliittiseen ja talouseliittiin. Kiinan ylivoima on perustunut keskitettyyn valtaan ja pienten ihmisten loputtomiin massoihin. Mutta nyt kiinalainenkin työväki alkaa vaatia oikeuksiaan. Ja jotta Kiinalla olisi riittävästi raaka-aineita ja energiaa, siitä on tullut Afrikan uusin siirtomaaherra. On pakko kysyä, onko Kiinan viimeisin kulttuurivallankumous ollut liian raju ollakseen edellistä pitkäikäisempi.
Öljyntuottajamaiden ja öljy-yhtiöiden mahtiasema alkoi rakentua noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset firmat löysivät mustan kullan maan uumenista. Sittemmin monet kehitysmaatkin ovat rikastuneet öljyllä, esimerkiksi Malesia ja Venezuela. Öljyvalta on perustunut teollisuusmaiden öljyriippuvuuteen, OPECin kartelliin ja raakaöljyn, uusiutumattoman luonnonvaran toistaiseksi suht' helppoon saatavuuteen. Mutta ehkä ilmastokriisi ja Meksikonlahden turman laajat talousvaikutukset saavat aikaan sen, että öljyvallan ote alkaa viimein herpaantua. Valtikka voi siirtyä niille, jotka kesyttävät auringon ja tuulen.
Valta näet katoaa yllättävän nopeasti. Kulttuureista jää jäljelle tyhjiä kuoria ja vaikenevia raunioita. Suuret johtajatkin ovat vain ”pieniä ihmisiä”, etenkin jos valta tekee sokeaksi.
Tuesday, May 25, 2010
AUTOMOBIILISTA AINEETTOMAAN LIIKKUMISEEN JA MUITA INNOVAATIOITA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 25.5.2010
New Yorkin keskuspuiston kaakkoiskulmassa, aivan Manhattanin sydämessä on General Motors –yhtiön toimistotalo. Aika mitäänsanomaton 50-kerroksinen pilvenpiirtäjä valmistui vuonna 1968. Silloin sen edustalla oli vähän katutasoa alemmas painettu aukio. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli tietysti autonäyttely. 2000-luvun alussa talon omistajiin kuului myös Diili-Donald Trump. Hyljeksitty aukio nostettiin parin askelman verran jalkakäytävää ylemmäksi. Autokaupasta tuli lelumyymälä ja Cadillacien ja Chevroletien tilalle muuttivat jättikokoiset nallekarhut. Mutta varsinainen mullistus tapahtui myöhemmin torin alla.
APPLE
Pimenevässä illassa aukion keskellä hohtaa valaistu lasikuutio. Se on sisäänkäynti alla olevaan tuhannen neliön suuruiseen tilaan. Kierreportaiden juurella odottaa reipas rivistö henkilökuntaa. Salissa kiertelee satoja ihmisiä korkeiden pöytien äärellä; nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, kaikkia kansallisuuksia, ihonvärejä ja pukeutumistyylejä.
Tämä on neljä vuotta sitten avattu Applen myymälä, joka on auki 24 tuntia 7 päivää viikossa. Jos haluaa henkilökohtaista opastusta, voi netissä varata etukäteen itselleen sopivan ajan. Nuoresta henkilöstöstä heijastuu partiopoikamainen asenne: ei tässä olla myymässä vaan auttamassa. Kassajonoissa seisoo niitä onnekkaita, jotka tietävät saavansa uutuustuote iPadin. He ovat tehneet ennakkotilauksen. Muuten iPad, A4-arkkia pienempi, alle kilon painoinen taulutietokone on loppuunmyyty. Ostajat kävelevät ulos mukanaan tyylikäs repuksi muotoiltu valkea muovikassi. Sen alkuperän paljastaa vain himmeänharmaa omenalogo.
Applen kauppa on elämää suurempi ajankuva. Liukuhihnalla tuotetun automobiilin myynnin paikalle on tullut mobiili pääsy tiedon äärelle. Aineeton liikkuvuus ja aineettomat palvelut ovat korvaamassa bensiininkatkuista liikennettä ja raskaan teollisuuden tuotteita. Lipeväkäytöksiset myyntimiehet ovat kadonneet. Tilalla on viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu palveluketju ja asiakasta arvostava vuoropuhelu.
SAMAAN AIKAAN SUOMESSA
Samaan aikaan toisaalla, mitä tekee suomalainen teollisuus? Nokia markkinoi navigaattoreita autoilijoille. Erikoistuotteena se mainostaa mallia, joka on pinnoitettu 18 karaatin kullalla. Asiakaspalvelulla tarkoitetaan nettiyhteyksiä. Nyt entisiä Nokian miehiä kutsutaan verovaroin rahoitettujen suomalaisten instituutioiden johtoon. Näyttää siltä, että julkisista palveluista halutaan ”tehostaa” netissä myytäviä kaupallisia bulkkituotteita. Raskaampi teollisuus vaatii ydinenergiaa tekohengitykseksi aloille, joiden tuotanto siirtyy joka tapauksessa Etelä-Amerikkaan ja Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Sellutehtaista tulee sähkömyllyjä. Metsäteollisuus työllistää entistä vähemmän ihmisiä Suomessa. – Eikö teitä ala ahdistaa? Mitä ihmettä on tapahtunut sotavelkansa maksaneelle ja vielä 1990-luvunkin lamasta selvinneelle, tulevaisuudenuskoiselle Suomelle?
Täällä lämmitellään yhä menneiden lätkä- ja euroviisuvoittojen hehkussa. Haarukoidaan enemmistön mielipidettä sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä on oikein. Galluptuloksia markkinoidaan totuuksina. Susi ja sekunda käy huippulaadusta. Tai ei laadusta ole edes väliä, kunhan on määrää. Kaikkea pitää yrittää, syventyminen on ajanhukkaa. Pelkkää pintatietoa myydään tutkimushankkeina. ”Kyllä meillä osataan.” Voima jyllää. Äänekkäämpien edut ajavat ohi hiljaisten. Luullaan vielä, että maailma loppuu Euroopan Unionin rajoilla.
MUUTOSVAATIMUS
Suomen innovaatiojärjestelmää kehutaan hienoksi. Viime viikolla Helsingissä puhunut innovaatiopolitiikan tutkija, brittiprofessori Gordon Murray totesi kuitenkin, että Suomessa on kyllä hyllymetreittäin raportteja innovaatiojärjestelmästä, mutta selvitysten johtopäätöksiä ja suosituksia ei jakseta lukea loppuun asti. Murray luetteli koko joukon kipupisteitä: Joka asiassa ei voi olla huipulla. Suomalaiset innovaatiot alkavat olla jo vanhentuneita. Jatkuvan muutoksen kanssa on opittava elämään. Omien etujen vartioiminen ja perinteisten teollisuudenalojen intressien ajaminen ei auta. Menneisyys ei ratkaise tulevaisuutta. Suomessa puhutaan paljon mutta ei uskalleta esittää eriäviä mielipiteitä. Huippuosaajia ei rohjeta erottaa joukosta ja auttaa eteenpäin. Professory Murray muistutti myös, että varsinaiset maailmanmarkkinat ovat nyt kehitysmaissa. Siellä kaivataan halpoja ratkaisuja perustarpeisiin. – Osa Nokian menestyksestä onkin perustunut oivallukseen, että puhelimia tarvitsevat myös sadat miljoonat köyhät ihmiset eri puolilla maailmaa.
Mikä siinä Apple’ssä tekee niin suuren vaikutuksen? Onko se analyyttinen näkemys siitä, mistä tässä ajassa on kysymys? Laitteet ovat mielekkäitä, niitä on helppo ja hauska käyttää, ne ylittävät odotukset, mutta niissä ei ole mitään turhaa, niiden muodot houkuttelevat koskettamaan, palvelu on ihmistä kunnioittavaa, ja vielä se ostoskassin reppuideakin... Jokainen yksityiskohta palvelee kokonaisuutta.
Asiakaskeskeisyydestä, käyttäjän tarpeista ja innovaatioista puhuvat nyt kaikki. Valitettavasti vain harvat jaksavat pohtia, mitä ne oikeasti voisivat tarkoittaa tänään ja huomenna.
New Yorkin keskuspuiston kaakkoiskulmassa, aivan Manhattanin sydämessä on General Motors –yhtiön toimistotalo. Aika mitäänsanomaton 50-kerroksinen pilvenpiirtäjä valmistui vuonna 1968. Silloin sen edustalla oli vähän katutasoa alemmas painettu aukio. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli tietysti autonäyttely. 2000-luvun alussa talon omistajiin kuului myös Diili-Donald Trump. Hyljeksitty aukio nostettiin parin askelman verran jalkakäytävää ylemmäksi. Autokaupasta tuli lelumyymälä ja Cadillacien ja Chevroletien tilalle muuttivat jättikokoiset nallekarhut. Mutta varsinainen mullistus tapahtui myöhemmin torin alla.
APPLE
Pimenevässä illassa aukion keskellä hohtaa valaistu lasikuutio. Se on sisäänkäynti alla olevaan tuhannen neliön suuruiseen tilaan. Kierreportaiden juurella odottaa reipas rivistö henkilökuntaa. Salissa kiertelee satoja ihmisiä korkeiden pöytien äärellä; nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, kaikkia kansallisuuksia, ihonvärejä ja pukeutumistyylejä.
Tämä on neljä vuotta sitten avattu Applen myymälä, joka on auki 24 tuntia 7 päivää viikossa. Jos haluaa henkilökohtaista opastusta, voi netissä varata etukäteen itselleen sopivan ajan. Nuoresta henkilöstöstä heijastuu partiopoikamainen asenne: ei tässä olla myymässä vaan auttamassa. Kassajonoissa seisoo niitä onnekkaita, jotka tietävät saavansa uutuustuote iPadin. He ovat tehneet ennakkotilauksen. Muuten iPad, A4-arkkia pienempi, alle kilon painoinen taulutietokone on loppuunmyyty. Ostajat kävelevät ulos mukanaan tyylikäs repuksi muotoiltu valkea muovikassi. Sen alkuperän paljastaa vain himmeänharmaa omenalogo.
Applen kauppa on elämää suurempi ajankuva. Liukuhihnalla tuotetun automobiilin myynnin paikalle on tullut mobiili pääsy tiedon äärelle. Aineeton liikkuvuus ja aineettomat palvelut ovat korvaamassa bensiininkatkuista liikennettä ja raskaan teollisuuden tuotteita. Lipeväkäytöksiset myyntimiehet ovat kadonneet. Tilalla on viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu palveluketju ja asiakasta arvostava vuoropuhelu.
SAMAAN AIKAAN SUOMESSA
Samaan aikaan toisaalla, mitä tekee suomalainen teollisuus? Nokia markkinoi navigaattoreita autoilijoille. Erikoistuotteena se mainostaa mallia, joka on pinnoitettu 18 karaatin kullalla. Asiakaspalvelulla tarkoitetaan nettiyhteyksiä. Nyt entisiä Nokian miehiä kutsutaan verovaroin rahoitettujen suomalaisten instituutioiden johtoon. Näyttää siltä, että julkisista palveluista halutaan ”tehostaa” netissä myytäviä kaupallisia bulkkituotteita. Raskaampi teollisuus vaatii ydinenergiaa tekohengitykseksi aloille, joiden tuotanto siirtyy joka tapauksessa Etelä-Amerikkaan ja Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Sellutehtaista tulee sähkömyllyjä. Metsäteollisuus työllistää entistä vähemmän ihmisiä Suomessa. – Eikö teitä ala ahdistaa? Mitä ihmettä on tapahtunut sotavelkansa maksaneelle ja vielä 1990-luvunkin lamasta selvinneelle, tulevaisuudenuskoiselle Suomelle?
Täällä lämmitellään yhä menneiden lätkä- ja euroviisuvoittojen hehkussa. Haarukoidaan enemmistön mielipidettä sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä on oikein. Galluptuloksia markkinoidaan totuuksina. Susi ja sekunda käy huippulaadusta. Tai ei laadusta ole edes väliä, kunhan on määrää. Kaikkea pitää yrittää, syventyminen on ajanhukkaa. Pelkkää pintatietoa myydään tutkimushankkeina. ”Kyllä meillä osataan.” Voima jyllää. Äänekkäämpien edut ajavat ohi hiljaisten. Luullaan vielä, että maailma loppuu Euroopan Unionin rajoilla.
MUUTOSVAATIMUS
Suomen innovaatiojärjestelmää kehutaan hienoksi. Viime viikolla Helsingissä puhunut innovaatiopolitiikan tutkija, brittiprofessori Gordon Murray totesi kuitenkin, että Suomessa on kyllä hyllymetreittäin raportteja innovaatiojärjestelmästä, mutta selvitysten johtopäätöksiä ja suosituksia ei jakseta lukea loppuun asti. Murray luetteli koko joukon kipupisteitä: Joka asiassa ei voi olla huipulla. Suomalaiset innovaatiot alkavat olla jo vanhentuneita. Jatkuvan muutoksen kanssa on opittava elämään. Omien etujen vartioiminen ja perinteisten teollisuudenalojen intressien ajaminen ei auta. Menneisyys ei ratkaise tulevaisuutta. Suomessa puhutaan paljon mutta ei uskalleta esittää eriäviä mielipiteitä. Huippuosaajia ei rohjeta erottaa joukosta ja auttaa eteenpäin. Professory Murray muistutti myös, että varsinaiset maailmanmarkkinat ovat nyt kehitysmaissa. Siellä kaivataan halpoja ratkaisuja perustarpeisiin. – Osa Nokian menestyksestä onkin perustunut oivallukseen, että puhelimia tarvitsevat myös sadat miljoonat köyhät ihmiset eri puolilla maailmaa.
Mikä siinä Apple’ssä tekee niin suuren vaikutuksen? Onko se analyyttinen näkemys siitä, mistä tässä ajassa on kysymys? Laitteet ovat mielekkäitä, niitä on helppo ja hauska käyttää, ne ylittävät odotukset, mutta niissä ei ole mitään turhaa, niiden muodot houkuttelevat koskettamaan, palvelu on ihmistä kunnioittavaa, ja vielä se ostoskassin reppuideakin... Jokainen yksityiskohta palvelee kokonaisuutta.
Asiakaskeskeisyydestä, käyttäjän tarpeista ja innovaatioista puhuvat nyt kaikki. Valitettavasti vain harvat jaksavat pohtia, mitä ne oikeasti voisivat tarkoittaa tänään ja huomenna.
TILKKUTÄKKI JA SULATUSUUNI
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 30.3.2010
Katuvieren vihannes- ja kalatiskeillä on röykkiöittäin kiinalaisen keittiön raaka-aineita, kauppojen nimikylteissä on kiinalaiset kirjainmerkit, sisällä hyllyt on ahdettu täyteen kiinalaisia tuotteita, kortteli toisensa jälkeen myös kaikki ravintolat ovat kiinalaisia. – Ei, nyt ei olla Kiinassa vaan Kanadassa, Toronton Chinatownissa. Toisella puolen kaupunkia intialaisissa kortteleissa on omat kangaskaupat, räätälit, vaatekaupat ja valtavat intialaisten hääpukujen erikoisliikkeet. Myös New Yorkissa jokainen tietää, missä on Chinatown. Suurin kiinalaiskaupunki Aasian ulkopuolella on San Franciscossa.
Pohjois-Amerikka on maahanmuuttajien manner, joka Suomesta katsottuna näyttää yhtenäiseltä. Sinne on jo vuosisatojen ajan menty onnea etsimään. Sekä Yhdysvallat että Kanada ovat ottaneet vastaan miljoonia maahanmuuttajia. Niiden välillä on kuitenkin asenne-ero. USA:ssa puhutaan sulatusuunista, ”a melting pot”, kun taas kanadalaiset haluavat pitää yllä kulttuurien mosaiikkia, ”a mosaic of cultures”.
Kanadalainen kulttuurien mosaiikki
Kanadalaiset korostavat mielellään, että jenkkien maahanmuuttopolitiikan ideana on mukauttaminen, mutta Kanadan strategia on tilkkutäkki. He myös ylpeilevät sillä, että Kanadassa on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska – ei pelkkä englanti, kuten naapurimaassa. Kaksikielisyydellä on monille kanadalaisille vahva symbolimerkitys. Sillä viestitetään avoimuutta paitsi eri kielille, myös eri ajattelutavoille. Kanadalaiset eivät valita pakkoranskasta tai pakkoenglannista, mitä nyt quebeciläiset haluaisivat eroon koko valtiosta.
Kulttuurien mosaiikilla halutaan kuvata eri perinteiden ja kielten rinnakkaineloa. Käsite muokattiin tietoiseksi vaihtoehdoksi sitä vanhemmalle sulatusuuni-mallille. Kulttuurien mosaiikista alettiin puhua jo 1930-luvun lopulla. 1970- luvulla pääministeri Pierre Trudeaun hallitukseen kuului myös monikulttuurisuusministeri.
Sulatusuuni
On sulatusuuneja toki muuallakin kuin Yhdysvalloissa, esimerkiksi Israelissa, Brasiliassa tai Australiassa, jossa ensimmäisen polven maahanmuuttajia on suhteessa jokseenkin saman verran kuin Kanadassa, joka viides asukas. Myös jättivaltio Intia ja monet Afrikan maat ovat täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä ja kieliä. Yhtenäiskulttuuri taitaa olla enää mahdollinen vain Pohjois-Korean kaltaisissa diktatuureissa.
Suurkaupungissa kuten New Yorkissa Yhdysvallat ei välttämättä näytä kansakuntien sulatusuunilta. On ryhmiä, jotka aina korostavat etnistä alkuperäänsä tai vaikkapa ammatti-identiteettiään. Joissakin kortteleissa tunnistaa terävin askelin liikkuvat miehet jo etäältä ortodoksijuutalaisiksi heidän mustista takeistaan, leveälierisistä hatuistaan ja niiden alta riippuvista korkkiruuvikiharoista. Wall Streetin tienoot taas täyttyvät kiireisesti harppovista liikemiehistä hyvin istuvissa puvuissaan.
Yhdysvaltain kaupunkien historia on tarinaa maahanmuuttajaryhmistä, joista jokainen on joutunut taistelemaan paikastaan edeltäjiään vastaan; katoliset irlantilaiset protestanttisia saksalaisia vastaan, italialaiset irlantilaisia, juutalaiset italialaisia, tai afrikkalaiset ja puertoricolaiset aina kaikkia vastaan. Sitten tulivat korealaiset, armenialaiset, meksikolaiset, vietnamilaiset, filippiinot, …
Monet maahanmuuttajat ovat jo siirtyneet New Yorkin etnisistä kortteleista halvempiin osoitteisiin Manhattanin ulkopuolelle. Torontossa taas eri kansallisuuksien kaupunginosat ovat niin laajoja, että ihmiset voivat halutessaan asua niissä koko ikänsä. Kulttuurien tilkkutäkki ei ole pelkkä hallinnon luoma käsite vaan jokapäiväinen näky siellä, missä ihmiset elävät perinteidensä mukaista arkea. Sekin riski on tunnistettu, että mosaiikin palaset saattavat helposti eristäytyä ja ghettoutua.
Koti ja identiteetti
Sulatusuunin tavoitteena on ollut homogeeni yhteiskunta, jossa kaikki mukautuisivat yhtenäiseen elämäntyyliin ja katkaisisivat siteet kotimaihinsa. Todellisuudessa tilkkutäkin ja sulatusuunin välinen ero ei taida olla niin suuri kuin kanadalaiset haluaisivat uskoa. Siitä huolimatta olla amerikkalainen on hyvin erilainen identiteetti kuin olla kanadalainen.
Maahanmuuttajakeskustelussa on siis kyse myös siitä, mikä on meidän oma identiteettimme, millaisena me näemme itsemme kansakuntien maailmankartalla. Mutta pystyykö kukaan määrittelemään suomalaisuutta niin, että kaikilla olisi sama käsitys siitä, mitä ”maassa maan tavalla” tarkoittaa? Pelkäänpä, ettei pysty.
Koti-Suomessa kotouttaminen ei vastanne kumpaakaan ajatusmallia, ei tilkkutäkkiä eikä sulatusuunia. Ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muualta tuleva ihminen voisi ymmärtää sekä kieltä että meikäläisiä toimintatapoja ja tuntea Suomen kodikseen. On kuitenkin aivan toinen kysymys, halutaanko vierasmaalaisen samalla unohtavan omat juurensa vai annetaanko hänelle mahdollisuus kutoa oma nauhansa suomalaiseen räsymattoon.
Katuvieren vihannes- ja kalatiskeillä on röykkiöittäin kiinalaisen keittiön raaka-aineita, kauppojen nimikylteissä on kiinalaiset kirjainmerkit, sisällä hyllyt on ahdettu täyteen kiinalaisia tuotteita, kortteli toisensa jälkeen myös kaikki ravintolat ovat kiinalaisia. – Ei, nyt ei olla Kiinassa vaan Kanadassa, Toronton Chinatownissa. Toisella puolen kaupunkia intialaisissa kortteleissa on omat kangaskaupat, räätälit, vaatekaupat ja valtavat intialaisten hääpukujen erikoisliikkeet. Myös New Yorkissa jokainen tietää, missä on Chinatown. Suurin kiinalaiskaupunki Aasian ulkopuolella on San Franciscossa.
Pohjois-Amerikka on maahanmuuttajien manner, joka Suomesta katsottuna näyttää yhtenäiseltä. Sinne on jo vuosisatojen ajan menty onnea etsimään. Sekä Yhdysvallat että Kanada ovat ottaneet vastaan miljoonia maahanmuuttajia. Niiden välillä on kuitenkin asenne-ero. USA:ssa puhutaan sulatusuunista, ”a melting pot”, kun taas kanadalaiset haluavat pitää yllä kulttuurien mosaiikkia, ”a mosaic of cultures”.
Kanadalainen kulttuurien mosaiikki
Kanadalaiset korostavat mielellään, että jenkkien maahanmuuttopolitiikan ideana on mukauttaminen, mutta Kanadan strategia on tilkkutäkki. He myös ylpeilevät sillä, että Kanadassa on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska – ei pelkkä englanti, kuten naapurimaassa. Kaksikielisyydellä on monille kanadalaisille vahva symbolimerkitys. Sillä viestitetään avoimuutta paitsi eri kielille, myös eri ajattelutavoille. Kanadalaiset eivät valita pakkoranskasta tai pakkoenglannista, mitä nyt quebeciläiset haluaisivat eroon koko valtiosta.
Kulttuurien mosaiikilla halutaan kuvata eri perinteiden ja kielten rinnakkaineloa. Käsite muokattiin tietoiseksi vaihtoehdoksi sitä vanhemmalle sulatusuuni-mallille. Kulttuurien mosaiikista alettiin puhua jo 1930-luvun lopulla. 1970- luvulla pääministeri Pierre Trudeaun hallitukseen kuului myös monikulttuurisuusministeri.
Sulatusuuni
On sulatusuuneja toki muuallakin kuin Yhdysvalloissa, esimerkiksi Israelissa, Brasiliassa tai Australiassa, jossa ensimmäisen polven maahanmuuttajia on suhteessa jokseenkin saman verran kuin Kanadassa, joka viides asukas. Myös jättivaltio Intia ja monet Afrikan maat ovat täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä ja kieliä. Yhtenäiskulttuuri taitaa olla enää mahdollinen vain Pohjois-Korean kaltaisissa diktatuureissa.
Suurkaupungissa kuten New Yorkissa Yhdysvallat ei välttämättä näytä kansakuntien sulatusuunilta. On ryhmiä, jotka aina korostavat etnistä alkuperäänsä tai vaikkapa ammatti-identiteettiään. Joissakin kortteleissa tunnistaa terävin askelin liikkuvat miehet jo etäältä ortodoksijuutalaisiksi heidän mustista takeistaan, leveälierisistä hatuistaan ja niiden alta riippuvista korkkiruuvikiharoista. Wall Streetin tienoot taas täyttyvät kiireisesti harppovista liikemiehistä hyvin istuvissa puvuissaan.
Yhdysvaltain kaupunkien historia on tarinaa maahanmuuttajaryhmistä, joista jokainen on joutunut taistelemaan paikastaan edeltäjiään vastaan; katoliset irlantilaiset protestanttisia saksalaisia vastaan, italialaiset irlantilaisia, juutalaiset italialaisia, tai afrikkalaiset ja puertoricolaiset aina kaikkia vastaan. Sitten tulivat korealaiset, armenialaiset, meksikolaiset, vietnamilaiset, filippiinot, …
Monet maahanmuuttajat ovat jo siirtyneet New Yorkin etnisistä kortteleista halvempiin osoitteisiin Manhattanin ulkopuolelle. Torontossa taas eri kansallisuuksien kaupunginosat ovat niin laajoja, että ihmiset voivat halutessaan asua niissä koko ikänsä. Kulttuurien tilkkutäkki ei ole pelkkä hallinnon luoma käsite vaan jokapäiväinen näky siellä, missä ihmiset elävät perinteidensä mukaista arkea. Sekin riski on tunnistettu, että mosaiikin palaset saattavat helposti eristäytyä ja ghettoutua.
Koti ja identiteetti
Sulatusuunin tavoitteena on ollut homogeeni yhteiskunta, jossa kaikki mukautuisivat yhtenäiseen elämäntyyliin ja katkaisisivat siteet kotimaihinsa. Todellisuudessa tilkkutäkin ja sulatusuunin välinen ero ei taida olla niin suuri kuin kanadalaiset haluaisivat uskoa. Siitä huolimatta olla amerikkalainen on hyvin erilainen identiteetti kuin olla kanadalainen.
Maahanmuuttajakeskustelussa on siis kyse myös siitä, mikä on meidän oma identiteettimme, millaisena me näemme itsemme kansakuntien maailmankartalla. Mutta pystyykö kukaan määrittelemään suomalaisuutta niin, että kaikilla olisi sama käsitys siitä, mitä ”maassa maan tavalla” tarkoittaa? Pelkäänpä, ettei pysty.
Koti-Suomessa kotouttaminen ei vastanne kumpaakaan ajatusmallia, ei tilkkutäkkiä eikä sulatusuunia. Ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muualta tuleva ihminen voisi ymmärtää sekä kieltä että meikäläisiä toimintatapoja ja tuntea Suomen kodikseen. On kuitenkin aivan toinen kysymys, halutaanko vierasmaalaisen samalla unohtavan omat juurensa vai annetaanko hänelle mahdollisuus kutoa oma nauhansa suomalaiseen räsymattoon.
Wednesday, March 10, 2010
YDINVOIMA JA GLOBALISAATIO
Puheenvuoro SDP:n puoluevaltuustossa 10.3.2010
Tänään esiteltävästä globalisaatioraportista voi olla ylpeä. Sen loppuun tiivistetyt 40 toimenpide-esitystä sisältävät kunnianhimoisia mutta realistisia tavoitteita. Ellemme ymmärrä globalisaation vaikutusta suomalaiseen arkeen, emme ymmärrä miksi teollisuus katoaa siirtymätalouksiin, miksi Jämsän terveydenhoito privatisoidaan SITRAn monitahoisella tuella, miksi ilmastonmuutos koskee myös meitä ja miksi energiakysymykset ovat maailmanpolitiikkaa.
Nykyinen kokoomusvetoinen hallitus yrittää kuitenkin tehdä energiapolitiikasta sisäpolitiikkaa. Sen tiimoilta on syntynyt myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi Etelärannan ja Hakaniementorin välille.
Viime lauantaina YLE TV1 (siis ennen kuin Suvi Lindenin valvontakomissio lopettaa sen) haastatteli puolustusministeri Häkämiestä myös ydinvoimaluvista. Häkämiehellä oli tuttuun kokoomustyyliin kolme argumenttia:
1)teollisuuden pysyminen Suomessa
2)energiaomavaraisuus
3)ilmastonmuutoksen torjuminen.
Koska on kolme argumenttia, tarvitaan Häkämiehen mielestä kolme uutta ydinvoimalupaa.
Katsotaanpa niitä vähän lähemmin.
1) Teollisuuden pysyminen Suomessa, eli meille tärkeä työllisyys: kuka meistä uskoo, että täällä 10 vuoden kuluttua on missään tapauksessa enää paperiteollisuutta? Se mitä jää, on muuttunut bioenergian tuottajaksi. Siksi teollisuus vastustaa laaja-alaista syöttötariffia, jonka avulla myös paikallinen pienimuotoinen energiantuotanto olisi mahdollista.
2) Energiaomavaraisuus: uraania ei jalosteta Suomessa eikä Arevan tai muiden globaaliyritysten osaaminen synnytä Suomeen uusia työpaikkoja eikä uutta kotimaista osaamista. – Kaikki uusiutuvat energialähteet lisäävät omavaraisuutta ja uusiutuviin energialähteisiin keskittyminen tuottaisi myös vientiteollisuutta.
3) Globaalin ilmastonmuutoksen torjuminen ei ydinvoimalla onnistu – energiansäästöllä, energiatehokkuudella ja uusiutuvilla se onnistuu. Niihin sijoittaminen lisää suomalaista osaamista ja luo työpaikkoja.
En ole ainoa demari, joka ajattelee näin. Kansanedustajat, tuokaa eduskuntakeskusteluun vaihtoehtoja, jotka takaavat suomalaisen työllisyyden pitkällä tähtäyksellä ja varmistavat laaja-alaisen syöttötariffin ilman tehoalarajoja!
Tänään esiteltävästä globalisaatioraportista voi olla ylpeä. Sen loppuun tiivistetyt 40 toimenpide-esitystä sisältävät kunnianhimoisia mutta realistisia tavoitteita. Ellemme ymmärrä globalisaation vaikutusta suomalaiseen arkeen, emme ymmärrä miksi teollisuus katoaa siirtymätalouksiin, miksi Jämsän terveydenhoito privatisoidaan SITRAn monitahoisella tuella, miksi ilmastonmuutos koskee myös meitä ja miksi energiakysymykset ovat maailmanpolitiikkaa.
Nykyinen kokoomusvetoinen hallitus yrittää kuitenkin tehdä energiapolitiikasta sisäpolitiikkaa. Sen tiimoilta on syntynyt myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi Etelärannan ja Hakaniementorin välille.
Viime lauantaina YLE TV1 (siis ennen kuin Suvi Lindenin valvontakomissio lopettaa sen) haastatteli puolustusministeri Häkämiestä myös ydinvoimaluvista. Häkämiehellä oli tuttuun kokoomustyyliin kolme argumenttia:
1)teollisuuden pysyminen Suomessa
2)energiaomavaraisuus
3)ilmastonmuutoksen torjuminen.
Koska on kolme argumenttia, tarvitaan Häkämiehen mielestä kolme uutta ydinvoimalupaa.
Katsotaanpa niitä vähän lähemmin.
1) Teollisuuden pysyminen Suomessa, eli meille tärkeä työllisyys: kuka meistä uskoo, että täällä 10 vuoden kuluttua on missään tapauksessa enää paperiteollisuutta? Se mitä jää, on muuttunut bioenergian tuottajaksi. Siksi teollisuus vastustaa laaja-alaista syöttötariffia, jonka avulla myös paikallinen pienimuotoinen energiantuotanto olisi mahdollista.
2) Energiaomavaraisuus: uraania ei jalosteta Suomessa eikä Arevan tai muiden globaaliyritysten osaaminen synnytä Suomeen uusia työpaikkoja eikä uutta kotimaista osaamista. – Kaikki uusiutuvat energialähteet lisäävät omavaraisuutta ja uusiutuviin energialähteisiin keskittyminen tuottaisi myös vientiteollisuutta.
3) Globaalin ilmastonmuutoksen torjuminen ei ydinvoimalla onnistu – energiansäästöllä, energiatehokkuudella ja uusiutuvilla se onnistuu. Niihin sijoittaminen lisää suomalaista osaamista ja luo työpaikkoja.
En ole ainoa demari, joka ajattelee näin. Kansanedustajat, tuokaa eduskuntakeskusteluun vaihtoehtoja, jotka takaavat suomalaisen työllisyyden pitkällä tähtäyksellä ja varmistavat laaja-alaisen syöttötariffin ilman tehoalarajoja!
Friday, March 05, 2010
CITIES FOR SALE
My doctoral thesis can now finally be accessed on the web:
http://lib.tkk.fi/Diss/2009/isbn9789522480491/isbn9789522480491.pdf
http://lib.tkk.fi/Diss/2009/isbn9789522480491/isbn9789522480491.pdf
”IHMISTEN PUOLUE”
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 2.3.2010
Yhteen aikaan oli poliittisesti muodikasta sanoa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Kaikki puolueet näyttivät samanlaisilta. Kaikki puolustivat pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Kaikki ajoivat eläkeläisten ja asunnottomien asiaa. Kaikki huolehtivat Itämerestä ja saimaannorpista, kaikki tukivat raideliikennettä ja taistelua ilmastonmuutosta vastaan. Ei käynyt kateeksi äänestäjää. Puolueiden välisten erojen osoittaminen tuntui jäävän mainostoimistojen kekseliäisyyden varaan.
Mutta päätöksenteon pöydissä erot paljastuvat. Poliittisen kielen yhteiset iskusanat tarkoittavatkin eri puolueille eri asioita: asunnottomia pitää toki auttaa, mutta ei minun kaupunginosassani. Raideliikenne on toki hyvä asia, mutta minun äänestäjäni liikkuvat omalla autolla. Uusiutuva energia on toki fiksua, muttei sitä pidä erikseen tukea.
Nyt myönnetään, että vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Yksi näet pysyy: yksityinen etu vastaan yhteinen etu. Mutta poliittisen kentän hahmottamista sotkee vielä se, etteivät kaikki jakolinjat kuljekaan puolueiden välillä vaan niiden sisällä. Puoluetoimistojen perheriitoja mutkistaa, että jokainen otsikko kätkee alleen ristikkäisiä tavotteita. Ajatelkaa vaikka näitä: Ydinvoima. Ilmastonmuutos. Käsiasekielto. Tupakkakielto. Valtionkirkko. Eettinen sijoittaminen. Kestävä kehitys. Perhearvot. NATO.
Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos. Sen hidastaminen voi merkitä tiiviimpää yhdyskuntarakennetta ja lisää hiilivapaata energiaa. Mutta toisille se tarkoittaa uskoa teknologiaan: sähköautoja ja hiilidioksidin talteenottoa. Yksille puhdas energia tarkoittaa vain uusiutuvia energialähteitä, toisille uutta ydinvoimaa. Ydinvoimalobbarit ovatkin muokanneet ilmastonmuutoksesta itselleen poliittisesti korrektin argumentin. Ydinvoima lienee kysymys, joka eniten jakaa mielipiteitä puolueiden sisälläkin. Sen ympärille syntyy myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi: ammattiyhdistysliikkeen miehet ja elinkeinoelämän teollisuuspomot lyövät kättä.
Kestävä kehitys tarkoittaa uutta resurssitehokasta taloutta ja sosiaalisesti oikeudenmukaista globalisaatiota. Mutta toisten mielestä se on viherpiiperrystä, jolla vain jarrutetaan talouskasvua. Jotkut hellivät mielikuvaa, että porukan voisi jakaa jääkiekkomatseissa karjuviin lihansyöjämiehiin ja joogaa harrastaviin villapaitavegetariaaneihin.
Moraalikysymykset ovat hankalia, koska niiden yhteydessä vedotaan yksilön valintoihin ja omaantuntoon eikä puolueuskollisuuteen. Ei vain meillä vaan muissakin teollisuusmaissa käydään kovaa poliittista taistelua laillisesta oikeudesta aborttiin, homoliittoihin, adoptioon tai armomurhaan.
Terveyskysymyksissä on hurskaiden toivomusten tasolla helppo olla yksimielisiä. Terveyttä pitää edistää. Mutta auta armias, jos joku ehdottaa tupakoinnin täyskieltoa. Silloin yleisönosastojen sivut täyttyvät vetoomuksista yksilön vapauteen. Esitys puoliautomaattisten käsiaseiden kiellosta nostatti heti vastaväitteen kansalaisen perustuslaillisesta oikeudesta omistaa ase. Tuskin nämäkään jakolinjat kulkevat vain oikeiston ja vasemmiston tai villin lännen sheriffien ja kukkahattutätien välillä.
Esko Ahon aikoina SITRA ehdotti, että julkinen terveydenhoito ei kattaisi 'itseaiheutettuja' vaivoja kuten liikalihavuuden tai alkoholin haitat. Joka puolueessa lienee kuitenkin sekä ylipainoisia että viinaan meneviä jäseniä, ehkä jopa läskejä juoppoja. Mitä he mahtoivat ajatella? Nyt kuntaliiton uusi toimitusjohtaja suosittaa pitkäikäisille hoitotestamenttia, jotta kahden viimeisen elinvuoden kustannukset eivät rasittaisi kuntien budjetteja. Veikkaan, että joka puolueessa on sekä ikäihmisiä että nuoria, joita ajatus kuvottaa.
NATO on jo pitkään jakanut poliittista kenttää, mutta puolueissa on myös valtavirran vastaisia kantoja. Sama koskee presidentin valtaoikeuksia. Herää epäilys, että virallisia kantoja muokataan galluppien mukaan, riippumatta siitä, mikä heijastaisi puolueen poliittista traditiota ja arvoja.
Eipä tosiaan käy kateeksi äänestäjää. Hän etsii turhaan puoluetta, joka vastaisi kaikkia hänen odotuksiaan paitsi hurskaissa toiveissa myös arjen päätöksissä. Ei käy kateeksi puoluejohtajiakaan, jotka vakuuttavat joukkojensa yhtenäisyyttä. - Ihmisten puolueen valinta television suosikkiohjelmaksi on todiste kansalaisten terveestä todellisuudentajusta.
Yhteen aikaan oli poliittisesti muodikasta sanoa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Kaikki puolueet näyttivät samanlaisilta. Kaikki puolustivat pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Kaikki ajoivat eläkeläisten ja asunnottomien asiaa. Kaikki huolehtivat Itämerestä ja saimaannorpista, kaikki tukivat raideliikennettä ja taistelua ilmastonmuutosta vastaan. Ei käynyt kateeksi äänestäjää. Puolueiden välisten erojen osoittaminen tuntui jäävän mainostoimistojen kekseliäisyyden varaan.
Mutta päätöksenteon pöydissä erot paljastuvat. Poliittisen kielen yhteiset iskusanat tarkoittavatkin eri puolueille eri asioita: asunnottomia pitää toki auttaa, mutta ei minun kaupunginosassani. Raideliikenne on toki hyvä asia, mutta minun äänestäjäni liikkuvat omalla autolla. Uusiutuva energia on toki fiksua, muttei sitä pidä erikseen tukea.
Nyt myönnetään, että vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Yksi näet pysyy: yksityinen etu vastaan yhteinen etu. Mutta poliittisen kentän hahmottamista sotkee vielä se, etteivät kaikki jakolinjat kuljekaan puolueiden välillä vaan niiden sisällä. Puoluetoimistojen perheriitoja mutkistaa, että jokainen otsikko kätkee alleen ristikkäisiä tavotteita. Ajatelkaa vaikka näitä: Ydinvoima. Ilmastonmuutos. Käsiasekielto. Tupakkakielto. Valtionkirkko. Eettinen sijoittaminen. Kestävä kehitys. Perhearvot. NATO.
Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos. Sen hidastaminen voi merkitä tiiviimpää yhdyskuntarakennetta ja lisää hiilivapaata energiaa. Mutta toisille se tarkoittaa uskoa teknologiaan: sähköautoja ja hiilidioksidin talteenottoa. Yksille puhdas energia tarkoittaa vain uusiutuvia energialähteitä, toisille uutta ydinvoimaa. Ydinvoimalobbarit ovatkin muokanneet ilmastonmuutoksesta itselleen poliittisesti korrektin argumentin. Ydinvoima lienee kysymys, joka eniten jakaa mielipiteitä puolueiden sisälläkin. Sen ympärille syntyy myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi: ammattiyhdistysliikkeen miehet ja elinkeinoelämän teollisuuspomot lyövät kättä.
Kestävä kehitys tarkoittaa uutta resurssitehokasta taloutta ja sosiaalisesti oikeudenmukaista globalisaatiota. Mutta toisten mielestä se on viherpiiperrystä, jolla vain jarrutetaan talouskasvua. Jotkut hellivät mielikuvaa, että porukan voisi jakaa jääkiekkomatseissa karjuviin lihansyöjämiehiin ja joogaa harrastaviin villapaitavegetariaaneihin.
Moraalikysymykset ovat hankalia, koska niiden yhteydessä vedotaan yksilön valintoihin ja omaantuntoon eikä puolueuskollisuuteen. Ei vain meillä vaan muissakin teollisuusmaissa käydään kovaa poliittista taistelua laillisesta oikeudesta aborttiin, homoliittoihin, adoptioon tai armomurhaan.
Terveyskysymyksissä on hurskaiden toivomusten tasolla helppo olla yksimielisiä. Terveyttä pitää edistää. Mutta auta armias, jos joku ehdottaa tupakoinnin täyskieltoa. Silloin yleisönosastojen sivut täyttyvät vetoomuksista yksilön vapauteen. Esitys puoliautomaattisten käsiaseiden kiellosta nostatti heti vastaväitteen kansalaisen perustuslaillisesta oikeudesta omistaa ase. Tuskin nämäkään jakolinjat kulkevat vain oikeiston ja vasemmiston tai villin lännen sheriffien ja kukkahattutätien välillä.
Esko Ahon aikoina SITRA ehdotti, että julkinen terveydenhoito ei kattaisi 'itseaiheutettuja' vaivoja kuten liikalihavuuden tai alkoholin haitat. Joka puolueessa lienee kuitenkin sekä ylipainoisia että viinaan meneviä jäseniä, ehkä jopa läskejä juoppoja. Mitä he mahtoivat ajatella? Nyt kuntaliiton uusi toimitusjohtaja suosittaa pitkäikäisille hoitotestamenttia, jotta kahden viimeisen elinvuoden kustannukset eivät rasittaisi kuntien budjetteja. Veikkaan, että joka puolueessa on sekä ikäihmisiä että nuoria, joita ajatus kuvottaa.
NATO on jo pitkään jakanut poliittista kenttää, mutta puolueissa on myös valtavirran vastaisia kantoja. Sama koskee presidentin valtaoikeuksia. Herää epäilys, että virallisia kantoja muokataan galluppien mukaan, riippumatta siitä, mikä heijastaisi puolueen poliittista traditiota ja arvoja.
Eipä tosiaan käy kateeksi äänestäjää. Hän etsii turhaan puoluetta, joka vastaisi kaikkia hänen odotuksiaan paitsi hurskaissa toiveissa myös arjen päätöksissä. Ei käy kateeksi puoluejohtajiakaan, jotka vakuuttavat joukkojensa yhtenäisyyttä. - Ihmisten puolueen valinta television suosikkiohjelmaksi on todiste kansalaisten terveestä todellisuudentajusta.
Wednesday, February 17, 2010
JULKISJOHTAMISEN UUDET VAATTEET
Teksti on YLE Radio ykkösen ykkösaamun kolumni 2.2.2010
Keskisuomalainen -lehti julkaisi 5.2.2010 artikkelin, jossa omistajuuskuvioita ja erityisesti SITRAn monia rooleja niissä kuvattiin tarkemmin.
SITRAssa käynnistyi vastikään kolmivuotinen julkishallinnon johtamisohjelma. SITRAn mukaan siinä ratkaistaan ”Oy Suomi Ab:n … haasteita, joiden voittaminen edellyttää mittavia muutoksia julkisen sektorin rakenteissa ja sen johtamisessa”. Ohjelman julkistamistilaisuudessa todettiin, että ”SITRA on yhteiskunnan rakenteiden muuttaja, muutostarpeiden tunnistaja ja muutosten mahdollistaja, sekä näkijä että tekijä”.
SITRA on Suomen itsenäisyyden juhlarahasto, joka perustettiin 1967. Silloin juhlittiin vielä Suomen eikä Oy Suomi Ab:n 50-vuotisjuhlaa. SITRAn rooli on määritelty laissa ja se toimii eduskunnan valvonnassa.
SITRA ei siis ole mikä hyvänsä tutkimuslaitos eikä ole yhdentekevää, mitä se tutkii tai mihin tuloksiin se tähtää. Mitä uusi julkishallinnon johtamisohjelma sitten lupaa? Radikaalia rakennemuutosta, asiakaslähtöisyyttä ja valinnan vapautta. Kehitetään uusia toimintamalleja, tuottavuutta ja uutta liiketoimintaa synnyttäviä monituottajamalleja. Syntyy uutta yritystoimintaa, ja projektinjohtajan mukaan ”on vanhakantaista väittää että työ siirtyy sektorilta toiselle”. Ohjelmassa ei kuulema tehdä ideologisia valintoja vaan ne jätetään poliittisten päättäjien tehtäväksi.
Tapaus Jämsä
Ja poliitikothan päättävät. Otetaan tuore esimerkki Jämsästä. Siellä päätettiin ulkoistaa terveydenhoito, kyseessä on 15 miljoonan Euron liikevaihto vuosittain. Tarjouskilpailun voitti niukasti yksityinen yritys, jonka palvelukseen kunnan terveydenhoidon koko henkilökunta siirtyy entisillä ehdoilla. Yritys toimii samoissa kunnan tiloissa kuin ennenkin.
Lisääntyivätkö kuntalaisten vaihtoehdot? Siirtyikö sama työ sektorilta toiselle vai syntyikö uutta yritystoimintaa? Kyllä, uutta yritystoimintaa syntyi pörssisektorille. Nimittäin samoihin aikoihin, kun sopimusta viimeisteltiin, tarjouskilpailun voittaneen yrityksen osake-enemmistö vaihtoi omistajaa. Kuka Jämsän terveydenhoidon nyt omistaa, sitä ei saa selville, ellei tee salapoliisin työtä yritysrekisterissä. Lehdistötiedotteesta käy ilmi, että uusi enemmistöosakas on "pääomasijoittaja, joka ammattisijoittajien varainhoitajana keskittyy keskisuuriin ja pieniin buyout-järjestelyihin. Yritys tuottaa sijoittajille taloudellista lisäarvoa yhdistämällä vahvan teollisen ja taloudellisen osaamisen. Se hallinnoi noin 185 miljoonan euron pääomia.”
Tälle ammattisijoittajien varainhoitajalle Jämsän terveydenhoito on siis nippu osakkeita, joita voi ostaa ja myydä. Samoissa salkuissa on mm. elektroniikan sopimusvalmistusta, kiinteistöjohtamista, kiskokaluston puhdistusratkaisuja, teollista eristämistä, telinetöitä ja levynmuokkausta.
Niin sanottu valistunut arvaukseni on, että jämsäläisten terveys on huomenna jonkun kansainvälisen pörssiyhtiön hoidossa Neitsytsaarilla. Varsinaisen tilin tekevät ne, jotka ostavat yhtiön osakkeita halvalla ja myyvät niitä kalliilla yhä suuremmille ja suuremmille omistajille. Tämä lienee se uusi toimintamalli ja tässä syntyy uutta yritystoimintaa.
Mistä lisää maksavia asiakkaita?
Lääkärit siirtyvät yksityisten firmojen palvelukseen korkeampien palkkojen houkuttelemina. Täytyy ihmetellä, miten heille voidaan maksaa samasta työstä parempaa palkkaa kuin verovaroilla yhteisestä kassasta? Mistä tulee lisää maksavia asiakkaita? Luetaanpa muitakin uutisia. Työurien pidentämistä pohtivassa työryhmässä elinkeinoelämän edustajat ehdottavat erikoissairaanhoidon hoitotakuun puolittamista kuudesta kolmeen kuukauteen. Mutta miten tästä selviäisivät kunnat, jotka ovat vastuussa hoitotakuun toteutumisesta? Ilmeisesti ostamalla palveluita niiltä lääkäreiltä, jotka ovat juuri lähteneet korkeamman palkan perässä yksityiselle sektorille. Palveluseteleillä, mutta tuskin halvemmalla.
Hyötyykö jämsäläinen potilas, kun häntä hoitaa sijoitusyhtiö, jonka tavoitteena on hankkia lisää asiakkaita, tuottaa voittoa ja kasvattaa osakkeen pörssiarvoa? Onko jämsäläinen potilas asiakas vai kansalainen? Julkinen sektorihan menestyy monissa tehtävissään sitä paremmin, mitä vähemmän sillä on asiakkaita. Esimerkiksi, mitä paremmin ennaltaehkäisevä työ terveys-, sosiaali- ja nuorisotoimessa onnistuu, sitä vähemmän tulee hoidettavaksi moniongelmaisia avuntarvitsijoita. Mutta oletteko kuulleet uudesta liiketoimintamallista, jonka ideana olisi saada vähemmän asiakkaita?
Leikki sikseen. Johtaminen on rankkaa kokovartalotyötä ihmisten kanssa, ei vain organisaatioiden. Ei ole epäilystäkään, ettei johtamisen osaamisessa olisi kehitettävää joka sektorilla. Mutta mitä tekemistä hyvällä julkishallinnon johtamisella on yksityistämisen kanssa? Eihän tämän pitänyt olla ideologista.
Keskisuomalainen -lehti julkaisi 5.2.2010 artikkelin, jossa omistajuuskuvioita ja erityisesti SITRAn monia rooleja niissä kuvattiin tarkemmin.
SITRAssa käynnistyi vastikään kolmivuotinen julkishallinnon johtamisohjelma. SITRAn mukaan siinä ratkaistaan ”Oy Suomi Ab:n … haasteita, joiden voittaminen edellyttää mittavia muutoksia julkisen sektorin rakenteissa ja sen johtamisessa”. Ohjelman julkistamistilaisuudessa todettiin, että ”SITRA on yhteiskunnan rakenteiden muuttaja, muutostarpeiden tunnistaja ja muutosten mahdollistaja, sekä näkijä että tekijä”.
SITRA on Suomen itsenäisyyden juhlarahasto, joka perustettiin 1967. Silloin juhlittiin vielä Suomen eikä Oy Suomi Ab:n 50-vuotisjuhlaa. SITRAn rooli on määritelty laissa ja se toimii eduskunnan valvonnassa.
SITRA ei siis ole mikä hyvänsä tutkimuslaitos eikä ole yhdentekevää, mitä se tutkii tai mihin tuloksiin se tähtää. Mitä uusi julkishallinnon johtamisohjelma sitten lupaa? Radikaalia rakennemuutosta, asiakaslähtöisyyttä ja valinnan vapautta. Kehitetään uusia toimintamalleja, tuottavuutta ja uutta liiketoimintaa synnyttäviä monituottajamalleja. Syntyy uutta yritystoimintaa, ja projektinjohtajan mukaan ”on vanhakantaista väittää että työ siirtyy sektorilta toiselle”. Ohjelmassa ei kuulema tehdä ideologisia valintoja vaan ne jätetään poliittisten päättäjien tehtäväksi.
Tapaus Jämsä
Ja poliitikothan päättävät. Otetaan tuore esimerkki Jämsästä. Siellä päätettiin ulkoistaa terveydenhoito, kyseessä on 15 miljoonan Euron liikevaihto vuosittain. Tarjouskilpailun voitti niukasti yksityinen yritys, jonka palvelukseen kunnan terveydenhoidon koko henkilökunta siirtyy entisillä ehdoilla. Yritys toimii samoissa kunnan tiloissa kuin ennenkin.
Lisääntyivätkö kuntalaisten vaihtoehdot? Siirtyikö sama työ sektorilta toiselle vai syntyikö uutta yritystoimintaa? Kyllä, uutta yritystoimintaa syntyi pörssisektorille. Nimittäin samoihin aikoihin, kun sopimusta viimeisteltiin, tarjouskilpailun voittaneen yrityksen osake-enemmistö vaihtoi omistajaa. Kuka Jämsän terveydenhoidon nyt omistaa, sitä ei saa selville, ellei tee salapoliisin työtä yritysrekisterissä. Lehdistötiedotteesta käy ilmi, että uusi enemmistöosakas on "pääomasijoittaja, joka ammattisijoittajien varainhoitajana keskittyy keskisuuriin ja pieniin buyout-järjestelyihin. Yritys tuottaa sijoittajille taloudellista lisäarvoa yhdistämällä vahvan teollisen ja taloudellisen osaamisen. Se hallinnoi noin 185 miljoonan euron pääomia.”
Tälle ammattisijoittajien varainhoitajalle Jämsän terveydenhoito on siis nippu osakkeita, joita voi ostaa ja myydä. Samoissa salkuissa on mm. elektroniikan sopimusvalmistusta, kiinteistöjohtamista, kiskokaluston puhdistusratkaisuja, teollista eristämistä, telinetöitä ja levynmuokkausta.
Niin sanottu valistunut arvaukseni on, että jämsäläisten terveys on huomenna jonkun kansainvälisen pörssiyhtiön hoidossa Neitsytsaarilla. Varsinaisen tilin tekevät ne, jotka ostavat yhtiön osakkeita halvalla ja myyvät niitä kalliilla yhä suuremmille ja suuremmille omistajille. Tämä lienee se uusi toimintamalli ja tässä syntyy uutta yritystoimintaa.
Mistä lisää maksavia asiakkaita?
Lääkärit siirtyvät yksityisten firmojen palvelukseen korkeampien palkkojen houkuttelemina. Täytyy ihmetellä, miten heille voidaan maksaa samasta työstä parempaa palkkaa kuin verovaroilla yhteisestä kassasta? Mistä tulee lisää maksavia asiakkaita? Luetaanpa muitakin uutisia. Työurien pidentämistä pohtivassa työryhmässä elinkeinoelämän edustajat ehdottavat erikoissairaanhoidon hoitotakuun puolittamista kuudesta kolmeen kuukauteen. Mutta miten tästä selviäisivät kunnat, jotka ovat vastuussa hoitotakuun toteutumisesta? Ilmeisesti ostamalla palveluita niiltä lääkäreiltä, jotka ovat juuri lähteneet korkeamman palkan perässä yksityiselle sektorille. Palveluseteleillä, mutta tuskin halvemmalla.
Hyötyykö jämsäläinen potilas, kun häntä hoitaa sijoitusyhtiö, jonka tavoitteena on hankkia lisää asiakkaita, tuottaa voittoa ja kasvattaa osakkeen pörssiarvoa? Onko jämsäläinen potilas asiakas vai kansalainen? Julkinen sektorihan menestyy monissa tehtävissään sitä paremmin, mitä vähemmän sillä on asiakkaita. Esimerkiksi, mitä paremmin ennaltaehkäisevä työ terveys-, sosiaali- ja nuorisotoimessa onnistuu, sitä vähemmän tulee hoidettavaksi moniongelmaisia avuntarvitsijoita. Mutta oletteko kuulleet uudesta liiketoimintamallista, jonka ideana olisi saada vähemmän asiakkaita?
Leikki sikseen. Johtaminen on rankkaa kokovartalotyötä ihmisten kanssa, ei vain organisaatioiden. Ei ole epäilystäkään, ettei johtamisen osaamisessa olisi kehitettävää joka sektorilla. Mutta mitä tekemistä hyvällä julkishallinnon johtamisella on yksityistämisen kanssa? Eihän tämän pitänyt olla ideologista.
Subscribe to:
Posts (Atom)