YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 8.12.2009
Kohta kaksi vuosisataa sitten Turun palo tuhosi kaupungin, elettiin vuotta 1827. Silloin opittiin, että kaupungeissa kannattaa rakentaa kivestä, betonista ja tiilestä.
Chicagossa vuonna 1871 kaksi päivää kestänyt tulipalo tuhosi rakennuksia 8 neliökilometrin alueelta. Lähes joka kolmas asukas joutui kodittomaksi. Täystuhoon oli syynä, että rakennuksissa oli käytetty runsaasti puuta ja niiden runko oli terästä, joka alkaa kuumuudessa taipua ja romahtaa. Niinpä insinööreille tuli haaste kehittää menetelmiä, joilla teräsrunko voitiin suojata palolta.
Chicagossa tuhoutunut alue oli aivan kasvavan kaupungin keskustassa, ja maan arvo oli vastaavasti korkea. Paine tehokkaaseen uudisrakentamiseen oli siis suuri.
Erilaisia nostolaitteita oli ideoitu jo aikaisemmin, mutta ensimmäinen herra Otisin henkilöhissi oli asennettu New Yorkissa olevaan taloon vuonna 1857. Ennen kuin hissit otettiin laajemmin käyttöön, rakennukset eivät olleet juuri neljää, viittä kerrosta korkeampia. Asuintalojen kattokerroksissa asui palvelijoita ja köyhää kansaa, koska herrasväen ei kuulunut juosta portaita ylös ja alas.
Yhdessä nämä kolme tekijää – tonttien hinnannousu kaupunkikeskustoissa, teräksen palosuojaus ja hissien yleistyminen loivat edellytykset sille, että taloihin alkoi tulla lisää kerroksia.
PILVENPIIRTÄJÄ
’Pilvenpiirtäjä’ on jokseenkin sama sana useissa kielissä: skyscraper, gratte-ciel, Wolkenkratzer. Jo pelkkä sana heijastaa yhtäältä unelmanomaisuutta, toisaalta mahtipontisuutta, jota korkeisiin rakennuksiin liittyy. Jokaisen uuden tornin on aina pitänyt olla korkeampi ja komeampi kuin edellinen. 1930-luvun suuren laman kynnyksellä pystytetyt Chrysler Building ja 102-kerroksisen Empire State Building erottuvat edelleen Manhattanin ääriviivassa. Vasta 1972 World Trade Centerin kaksoistornit veivät niiltä voiton korkeuskilpailussa.
Syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001 monet arvelivat, että World Trade Centerin tuho olisi samalla korkeiden rakennusten loppu. Eipä ollut. Kiinteistöbusines elää jatkuvasti nousevista tonttimaan hinnoista. Se tarvitsee joko ideaparkkeja kaukana keskustoista, tai pilvenpiirtäjiä suurten metropolien keskustoissa. Sopivaa uutta maaperää on viime aikoina löytynyt useista vaurastuvista kehitysmaista. Kiinassa talous on kasvanut hurjin hyppäyksin, kun taas Dubaissa kasvulle etsittiin uutta moottoria sen jälkeen, kun pienen maan öljylähteet oli pumpattu tyhjiin.
Nostokurjet ovatkin vallanneet sekä Dubain että Pudongin Huangpu-joen vastarannalla Shanghaissa. 88-kerroksinen Jin Mao –torni avattiin 1999, mutta se ei enää ole Shanghainkaan korkein rakennus. Kuala Lumpurissa malesialaisen Petronas -öljy-yhtiön kaksoistornit pitivät maailman korkeimman rakennuksen paikkaa vuonna 1998, mutta kuuden vuoden kuluttua kärkeen siirtyi Taipein finanssikeskus. Nyt johtopaikkaa kärkkyy pian valmistuva Burj Dubai. Parin vuoden kuluttua kisan voitto saattaa mennä Seouliin Koreaan.
Pilvenpiirtäjien reilun sadan vuoden mittainen historia kertoo siitä, miten rakentamisella on haluttu tehdä valta näkyväksi. Pilvenpiirtäjät ovat yleensä kertoneet rahoittajien mahdista, ei hallitsijoiden. Ei varmasti ollut sattumaa, että Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrori-iskun maaliksi valitut symbolirakennukset olivat juuri World Trade Center ja puolustusministeriö. Ei kirkko, ei autotehdas eikä edes Disneyland.
MIKSEI MYÖS HELSINGISSÄ?
Tallinnaankin saatiin korkeita rakennuksia vasta, kun kommunismi oli kaadettu, ennen kuin talouskupla ehti puhjeta. Miksei myös Helsinkiin? Suomen pääkaupunkiseutu ei tosin mahdu maailman 200 suurimman metropolialueen listalle. Lohdutukseksi voi todeta, että Tukholman aluekin on tässä kilpailussa vasta sijalla 207.
Valtaisa innostus Helsingin Keski-Pasilaan ehdotetuista korkeista rakennuksista on tässä mielessä jotenkin liikuttavaa. Että vihdoinkin Helsinki näyttäisi maailmalle, että kyllä meilläkin osataan... Suunnittelijoiksi on tosin haluttu hakea kuuluisiksi mainostettuja tekijöitä Italiasta, maasta jota ei tunneta pilvenpiirtäjistään vaan matalasta ja tiiviistä kaupunkirakentamisesta. Kyseisten arkkitehtien tuotanto on sitä paitsi enimmäkseen pelkkiä piirustuksia, eikä vanhojen suunnitelmienkaan joukossa näytä olevan yhtään pilvenpiirtäjää.
Yksi asia ihmetyttää aivan erityisesti. Kuvitteleeko joku tosissaan, että uuden kaupunkikeskuksen kantavaksi ajatukseksi riittäisi, että siellä seisoskelee hajareisin muutama korkea lasitalo. Tai että ekotehokkuudeksi riittäisi, että ihminen voi asua, käydä töissä ja vielä ostoksilla samassa talossa, eikä tarvitsisi autoa. Järjetön perustelu! Kuka varmistaisi, että tietyn tornin asukkailla on varmasti työpaikka aina samassa talossa? Sekö olisi sitä kaupunkielämää? Nyt on pakko tuottaa lasitorniekologeille pettymys: kestävä kaupunkirakentaminen ja urbaani syke vaativat paljon tuhdimmat eväät!
Uskokaa pois, monet oikeiden suurkaupunkien pilvenpiirtäjät ovat aivan fantastisia. Ja on päivänselvää, että myös Keski-Pasilassa pitää rakentaa tiivistä, korkeaa ja energiatehokasta. Mutta taskukokoisen metropolin miesten torniunelmat ovat vähän säälittäviä. Käykää vaikka Tallinnassa tarkistamassa.
Tuesday, December 08, 2009
Tuesday, October 13, 2009
HAJOTA JA HALLITSE METROPOLIPOLITIIKKAA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni – 13.10.2009
Metropoli- ja kuntapolitiikkaa tehdään nyt monella rintamalla. Ministeri Vapaavuori ärähti pääkaupunkiseudun neljälle kaupungille valtiomiestyyliin, että elleivät ne pääse yhteistyössään sanoista tekoihin, säädetään erillislaki. Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen on tuoreessa kirjassaan samoilla linjoilla. Neljän kaupungin liittokaan ei taida riittää vaan tarvitaan metropolimaakunta.
Myös ministeri Risikon esittämä 40 - 60 terveysalueen malli taitaa olla enemmän kunta- kuin terveyspolitiikkaa. Risikon mallissa liitettäisiin terveys- ja sosiaalitoimet toisiinsa. Meille uskotellaan, että jos nuo kaksi elefanttia pannaan yhteen, syntyy ketterä ja ihmisläheinen mammutti. Sosiaali- ja terveyssektoreiden kustannukset vievät leijonanosan julkisista menoista – vaikka niiden hoito on Suomessa kansainvälisesti verraten huipputehokasta. Kuntien olisi pakko yhdistyä, sillä muuten niille ei jäisi mitään rahanarvoista päätettävää.
Kuntapolitiikan palasia siis liikutellaan monella eri tasolla: siirrellään maakuntien rajoja, kuntarajoja ja sektorirajoja, piirretään oikoratoja, etsitään sijoituspaikkoja kauppakeskuksille, ydinvoimaloille ja tuulipuistoille.
Kun eri suunnitelmiin sitten kysellään kommentteja, kannanotto riippuu siitä, kuka kulloinkin vastaa ja mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Onko kyse oman lapsen päiväkodista tai ikkunasta avautuvan maiseman säilymisestä, vai onko vastaaja Nuorisoasuntosäätiö vai metsästysseura.
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Jättikauppakeskus tarkoittaa yhdelle lupausta työpaikoista, toiselle ilmastopoliittista katastrofia. Sama kauppakeskus näyttää aivan erilaiselta, jos sitä katselee oman tai naapurikunnan kaupunginjohtaja, saati sitten ministeriössä valtakunnallisia tai globaaleja tavoitteita tarkasteleva asiantuntija. – Miten ihmeessä kaikki nämä ristiriitaiset näkökulmat voidaan sovittaa yhteen?
Sormimalleja, monikeskusmalleja tai silmukkamalleja on helppo piirrellä, kunnes kohdataan yksityinen kansalainen tai etujärjestö. Näkökulma ei sen jälkeen olekaan enää yleinen etu eikä tekninen paremmuus. Näkökulmasta tulee henkilökohtainen ja poliittinen: minun ostosmatkani, minun autoni. Omaa asiaansa ajava ihminen haluaa saada äänensä kuuluviin ja huutaa apuun demokratiaa. Mutta missä on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon? Asuuko demokratia taloyhtiön hallituksessa, yhden asian liikkeissä, puolueissa, kaupunginjohtajan konsernijaoksessa, energiayhtiön hallituksessa vai Euroopan parlamentissa? Onko se kaduilla vai kabineteissa?
Kyse on siis haasteesta sekä lähidemokratialle että sitovalle aluesuunnittelulle. Kummastakin on nyt huutava pula. On selvää, että joitakin asioita täytyy ratkoa laajempina kokonaisuuksina. Esimerkiksi kun selvitetään maankäytön tai liikenteen vaihtoehtoja, pöydälle pitää levittää iso kartta. On yhtä selvää, että suuren mittakaavan ratkaisut ulottuvat myös lähelle: Minkä talon takaa se uusi tie nyt vedetään? Mihin se metropysäkin sisäänkäynti lopulta tulee?
Ihmisten ääntä pitää kuunnella usealla tasolla. Mutta ei sekään tunnu järkevältä, että joka asialle rakennetaan oma päätöksentekokoneistonsa. Joillekin sopisi hyvin, että perusterveydenhoidolla ja sosiaalisektorilla, joissa käytetään suurinta budjettivaltaa, on omat alueensa. Monen vaalirahoittajan mielestä olisi taatusti parempi, että maankäytöstä ja liikenneratkaisuista päätettäisiin vain pienellä porukalla. Niillä päätöksillä käytetään myös suurta taloudellista valtaa. Energia-asiat ratkaistaisiin yhtiöiden suljetuissa hallituksissa. Jätehuolto, vesi ja julkinen liikenne on monissa kunnissa jo yhtiöitetty ja niillä on omat hallintojärjestelmänsä. Perinteisen suoran demokratian foorumeille jätetään vain vaarattomat rippeet, kulttuuri ja liikunta. Hajota ja hallitse –oppi toimii siis paikallistasollakin.
Ei näin voi jatkua. Yhtiöittämisen ja muun hajottamisen sijaan palat on taas koottava yhteen. Yhtäältä tarvitaan lähidemokratiaa, joka tunnistaa päivittäisen arjen ja elinympäristön ongelmat. Toisaalta on pakko rakentaa metropolidemokratiaa, joka ohjaa järeämpiä raameja, koskivat ne sitten liikennettä, asumista tai kouluja. Kumpikin taso vaatii suoraan vaaleilla valitut päättäjät ja vahvat linkit lähidemokratian ja aluetason välille. Päättäjien täytyy kantaa paikallista vastuuta myös metropolialueella. Korsolla, Gumbölellä, Lepsämällä tai Vuosaarella voi hyvin olla omat edustajansa metropolivaltuustossa.
Muitakin työkaluja on olemassa: esimerkiksi kansanäänestys, jota Sveitsissä käytetään ahkerasti paikallisten ratkaisujen hakemiseen. Mutta suorinkaan demokratia ei auta, jos se on pennitön. Kunnallisverot voidaan kerätä metropolin – ja vain metropolin kukkaroon.
Kuulen korvissani jo vanhan vasta-argumentin: ”Ei lisää byrokratiaa!” Ei tietenkään, vaan lisää selkeyttä ja avoimuutta!
Metropoli- ja kuntapolitiikkaa tehdään nyt monella rintamalla. Ministeri Vapaavuori ärähti pääkaupunkiseudun neljälle kaupungille valtiomiestyyliin, että elleivät ne pääse yhteistyössään sanoista tekoihin, säädetään erillislaki. Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen on tuoreessa kirjassaan samoilla linjoilla. Neljän kaupungin liittokaan ei taida riittää vaan tarvitaan metropolimaakunta.
Myös ministeri Risikon esittämä 40 - 60 terveysalueen malli taitaa olla enemmän kunta- kuin terveyspolitiikkaa. Risikon mallissa liitettäisiin terveys- ja sosiaalitoimet toisiinsa. Meille uskotellaan, että jos nuo kaksi elefanttia pannaan yhteen, syntyy ketterä ja ihmisläheinen mammutti. Sosiaali- ja terveyssektoreiden kustannukset vievät leijonanosan julkisista menoista – vaikka niiden hoito on Suomessa kansainvälisesti verraten huipputehokasta. Kuntien olisi pakko yhdistyä, sillä muuten niille ei jäisi mitään rahanarvoista päätettävää.
Kuntapolitiikan palasia siis liikutellaan monella eri tasolla: siirrellään maakuntien rajoja, kuntarajoja ja sektorirajoja, piirretään oikoratoja, etsitään sijoituspaikkoja kauppakeskuksille, ydinvoimaloille ja tuulipuistoille.
Kun eri suunnitelmiin sitten kysellään kommentteja, kannanotto riippuu siitä, kuka kulloinkin vastaa ja mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Onko kyse oman lapsen päiväkodista tai ikkunasta avautuvan maiseman säilymisestä, vai onko vastaaja Nuorisoasuntosäätiö vai metsästysseura.
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Jättikauppakeskus tarkoittaa yhdelle lupausta työpaikoista, toiselle ilmastopoliittista katastrofia. Sama kauppakeskus näyttää aivan erilaiselta, jos sitä katselee oman tai naapurikunnan kaupunginjohtaja, saati sitten ministeriössä valtakunnallisia tai globaaleja tavoitteita tarkasteleva asiantuntija. – Miten ihmeessä kaikki nämä ristiriitaiset näkökulmat voidaan sovittaa yhteen?
Sormimalleja, monikeskusmalleja tai silmukkamalleja on helppo piirrellä, kunnes kohdataan yksityinen kansalainen tai etujärjestö. Näkökulma ei sen jälkeen olekaan enää yleinen etu eikä tekninen paremmuus. Näkökulmasta tulee henkilökohtainen ja poliittinen: minun ostosmatkani, minun autoni. Omaa asiaansa ajava ihminen haluaa saada äänensä kuuluviin ja huutaa apuun demokratiaa. Mutta missä on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon? Asuuko demokratia taloyhtiön hallituksessa, yhden asian liikkeissä, puolueissa, kaupunginjohtajan konsernijaoksessa, energiayhtiön hallituksessa vai Euroopan parlamentissa? Onko se kaduilla vai kabineteissa?
Kyse on siis haasteesta sekä lähidemokratialle että sitovalle aluesuunnittelulle. Kummastakin on nyt huutava pula. On selvää, että joitakin asioita täytyy ratkoa laajempina kokonaisuuksina. Esimerkiksi kun selvitetään maankäytön tai liikenteen vaihtoehtoja, pöydälle pitää levittää iso kartta. On yhtä selvää, että suuren mittakaavan ratkaisut ulottuvat myös lähelle: Minkä talon takaa se uusi tie nyt vedetään? Mihin se metropysäkin sisäänkäynti lopulta tulee?
Ihmisten ääntä pitää kuunnella usealla tasolla. Mutta ei sekään tunnu järkevältä, että joka asialle rakennetaan oma päätöksentekokoneistonsa. Joillekin sopisi hyvin, että perusterveydenhoidolla ja sosiaalisektorilla, joissa käytetään suurinta budjettivaltaa, on omat alueensa. Monen vaalirahoittajan mielestä olisi taatusti parempi, että maankäytöstä ja liikenneratkaisuista päätettäisiin vain pienellä porukalla. Niillä päätöksillä käytetään myös suurta taloudellista valtaa. Energia-asiat ratkaistaisiin yhtiöiden suljetuissa hallituksissa. Jätehuolto, vesi ja julkinen liikenne on monissa kunnissa jo yhtiöitetty ja niillä on omat hallintojärjestelmänsä. Perinteisen suoran demokratian foorumeille jätetään vain vaarattomat rippeet, kulttuuri ja liikunta. Hajota ja hallitse –oppi toimii siis paikallistasollakin.
Ei näin voi jatkua. Yhtiöittämisen ja muun hajottamisen sijaan palat on taas koottava yhteen. Yhtäältä tarvitaan lähidemokratiaa, joka tunnistaa päivittäisen arjen ja elinympäristön ongelmat. Toisaalta on pakko rakentaa metropolidemokratiaa, joka ohjaa järeämpiä raameja, koskivat ne sitten liikennettä, asumista tai kouluja. Kumpikin taso vaatii suoraan vaaleilla valitut päättäjät ja vahvat linkit lähidemokratian ja aluetason välille. Päättäjien täytyy kantaa paikallista vastuuta myös metropolialueella. Korsolla, Gumbölellä, Lepsämällä tai Vuosaarella voi hyvin olla omat edustajansa metropolivaltuustossa.
Muitakin työkaluja on olemassa: esimerkiksi kansanäänestys, jota Sveitsissä käytetään ahkerasti paikallisten ratkaisujen hakemiseen. Mutta suorinkaan demokratia ei auta, jos se on pennitön. Kunnallisverot voidaan kerätä metropolin – ja vain metropolin kukkaroon.
Kuulen korvissani jo vanhan vasta-argumentin: ”Ei lisää byrokratiaa!” Ei tietenkään, vaan lisää selkeyttä ja avoimuutta!
Tuesday, September 15, 2009
REAALITALOUS - MITÄ SE ON?
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 15.9.2009
Amerikkalainen tuttava kävi talvella Helsingissä. Hän kysyi, pääsisikö hiihtämään. Mikäs siinä, hain kellarista sukset, vein vieraan Paloheinään ja näytin, että tuossa on latu. Vieras oli aivan ihmeissään: eikö hiihtäminen maksa mitään? Hänen oli vaikea ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut menivät näin pitkälle. Moni suomalainenkin saattaa ihmetellä urheiluun tehtäviä julkisia satsauksia. Toisaalta, urheilupuoluehan on jokaisen kunnanvaltuuston suurin puolue. Hiihtoladut ovat tuskin ensimmäisiä rakennemuutosstrategioiden tai leikkauslistojen kohteita. Niiden maksullisuudesta syntyisi liian suuri älämölö.
Nyt en kuitenkaan aio panna vastakkain kiekkokaukalon laidalla karjuvia isiä ja sänkyyn sidottuja vanhuksia. Haluan pohtia kanssanne, mistä on kyse, kun puhutaan reaalitaloudesta.
Viikko sitten YLEn TV1 ykkösaamussa Petri Kejonen haastatteli eduskunnan puhemiestä. Puhuttiin paljon talousasiaa. Sauli Niinistö toisteli moneen kertaan, että on pidettävä erillään kaksi eri taloutta, yksityinen ja julkinen. Jos yksityisellä puolella näkyykin jo nousun merkkejä, julkisen sektorin pahimmat ongelmat ja rakennemuutos ovat vasta edessä, hän sanoi.
Kansantalouden käsitteitä huonosti tuntevalle syntyi erheellinen mielikuva, että vain yksityinen sektori olisi reaalitaloutta, joka tuottaa lisäarvoa. Silloin julkinen sektori olisi todellisen talouden vastakohta, veronmaksajilta kerättävällä leikkirahalla maksettava menoerä. Julkinen taloushan on ennen muuta kuntataloutta, josta leijonanosa on terveydenhoitoa, koulutusta ja sosiaaliturvaa.
Sitten on vielä tämä finanssitalous. Viime päivien haastatteluissa on muisteltu vuoden takaisia aikoja, jolloin koko maailman paperitalous oli romahtamassa. Vakavaraisina pidettyjä rahoituslaitoksia alkoi kaatua. Helsingin Sanomien haastattelussa (13.9.2009) kova talousasiantuntija, professori Bengt Holmström painotti että ”pankkitoiminta perustuu lähes sataprosenttisesti luottamukseen eikä suinkaan tiedon määrään tai tiedon läpinäkyvyyteen.” Järkevyyttä juhlivaa maailmaamme vedättävä pörssitalous ei siis usko faktoihin vaan meklarin sinisiin silmiin!
Mutta ketä huudettiin apuun, kun finanssitalouden kuplat puhkesivat? Oliko yksityisestä sektorista finanssitalouden pelastajaksi? Ei, hätäkokouksiin kutsuttiin keskuspankkien johtajia, ministereitä ja viime kädessä veronmaksajat. Julkinen sektori ja keskuspankit pumppasivat biljoonia Euroja osakemarkkinoiden pelastamiseen, pankkien pystyssä pitämiseen, investointeihin ja heikkojen suuryritysten tukemiseen.
Entä jos joku olisi pyytänyt pientä murusta maailman vesiongelman ratkaisuun, yhtä tuhannesosaa tästä finanssitalouden pelastussummasta siihen, että saataisiin puhdasta vettä miljardille ihmiselle, jolla sitä ei ole? Ehei, se olisi ollut järjetön pyyntö! Mutta kuplatalous piti pelastaa, jotta reaalitalous voisi elpyä.
Nyt kun pörssit ovat taas nousussa, meille opetetaan, että on aika panna julkinen talous matokuurille. Mitä se tarkoittaa? Puhemies Niinistö ei toimittajan sitkeästä kyselystä huolimatta antanut yhtään esimerkkiä, mitä rakennemuutokset voisivat olla tai mitkä julkiset palvelut olisi poistettava. Ministeri Risikko ei ole ujostellut. Hänen ehdottamansa terveydenhuollon aluemalli tarkoittaisi käytännössä sitä, että nykyisiä sairaanhoitopiirejä pienemmillä alueilla erikoislääkärien palvelut ostettaisiin yksityisiltä lääkäriasemilta.
Onko niin, että kun kirurgi leikkaa pörssiyhtiön omistamassa sairaalassa, se on oikeaa reaalitaloutta, mutta kun sama kirurgi leikkaa sairaanhoitopiirin keskussairaalassa, kyseessä on epätosi talous? Ei. Entä jos reaalitalouden toimitusjohtajalle tehdään sydänleikkaus julkisessa sairaalassa, kenen kirjanpitoon hänen palautunut työkykynsä kirjataan? Tai kuka hyötyy, jos toimitusjohtajan vanhaa isää hoidetaan kaupungin palvelutalossa, eikä papalle tarvitse palkata yksityishoitajaa? Toimitusjohtaja itse on varmaan opiskellut ilmaiseksi polilla tai yliopistossa, samoin hänen henkilöstönsä. Firma on ehkä saanut SITRAlta tai TEKESiltä julkista rahaa tuotekehitykseen. Ulkoministeriö on saattanut auttaa vientiponnisteluissa.
Luulenpa, että jos julkinen talous todella ajettaisiin alas, todennäköisesti yksityissektori nostaisi kovimman haloon. Silloin se joutuisi ihan oikeasti omien tukirakenteidensa maksumieheksi.
Amerikkalainen tuttava kävi talvella Helsingissä. Hän kysyi, pääsisikö hiihtämään. Mikäs siinä, hain kellarista sukset, vein vieraan Paloheinään ja näytin, että tuossa on latu. Vieras oli aivan ihmeissään: eikö hiihtäminen maksa mitään? Hänen oli vaikea ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut menivät näin pitkälle. Moni suomalainenkin saattaa ihmetellä urheiluun tehtäviä julkisia satsauksia. Toisaalta, urheilupuoluehan on jokaisen kunnanvaltuuston suurin puolue. Hiihtoladut ovat tuskin ensimmäisiä rakennemuutosstrategioiden tai leikkauslistojen kohteita. Niiden maksullisuudesta syntyisi liian suuri älämölö.
Nyt en kuitenkaan aio panna vastakkain kiekkokaukalon laidalla karjuvia isiä ja sänkyyn sidottuja vanhuksia. Haluan pohtia kanssanne, mistä on kyse, kun puhutaan reaalitaloudesta.
Viikko sitten YLEn TV1 ykkösaamussa Petri Kejonen haastatteli eduskunnan puhemiestä. Puhuttiin paljon talousasiaa. Sauli Niinistö toisteli moneen kertaan, että on pidettävä erillään kaksi eri taloutta, yksityinen ja julkinen. Jos yksityisellä puolella näkyykin jo nousun merkkejä, julkisen sektorin pahimmat ongelmat ja rakennemuutos ovat vasta edessä, hän sanoi.
Kansantalouden käsitteitä huonosti tuntevalle syntyi erheellinen mielikuva, että vain yksityinen sektori olisi reaalitaloutta, joka tuottaa lisäarvoa. Silloin julkinen sektori olisi todellisen talouden vastakohta, veronmaksajilta kerättävällä leikkirahalla maksettava menoerä. Julkinen taloushan on ennen muuta kuntataloutta, josta leijonanosa on terveydenhoitoa, koulutusta ja sosiaaliturvaa.
Sitten on vielä tämä finanssitalous. Viime päivien haastatteluissa on muisteltu vuoden takaisia aikoja, jolloin koko maailman paperitalous oli romahtamassa. Vakavaraisina pidettyjä rahoituslaitoksia alkoi kaatua. Helsingin Sanomien haastattelussa (13.9.2009) kova talousasiantuntija, professori Bengt Holmström painotti että ”pankkitoiminta perustuu lähes sataprosenttisesti luottamukseen eikä suinkaan tiedon määrään tai tiedon läpinäkyvyyteen.” Järkevyyttä juhlivaa maailmaamme vedättävä pörssitalous ei siis usko faktoihin vaan meklarin sinisiin silmiin!
Mutta ketä huudettiin apuun, kun finanssitalouden kuplat puhkesivat? Oliko yksityisestä sektorista finanssitalouden pelastajaksi? Ei, hätäkokouksiin kutsuttiin keskuspankkien johtajia, ministereitä ja viime kädessä veronmaksajat. Julkinen sektori ja keskuspankit pumppasivat biljoonia Euroja osakemarkkinoiden pelastamiseen, pankkien pystyssä pitämiseen, investointeihin ja heikkojen suuryritysten tukemiseen.
Entä jos joku olisi pyytänyt pientä murusta maailman vesiongelman ratkaisuun, yhtä tuhannesosaa tästä finanssitalouden pelastussummasta siihen, että saataisiin puhdasta vettä miljardille ihmiselle, jolla sitä ei ole? Ehei, se olisi ollut järjetön pyyntö! Mutta kuplatalous piti pelastaa, jotta reaalitalous voisi elpyä.
Nyt kun pörssit ovat taas nousussa, meille opetetaan, että on aika panna julkinen talous matokuurille. Mitä se tarkoittaa? Puhemies Niinistö ei toimittajan sitkeästä kyselystä huolimatta antanut yhtään esimerkkiä, mitä rakennemuutokset voisivat olla tai mitkä julkiset palvelut olisi poistettava. Ministeri Risikko ei ole ujostellut. Hänen ehdottamansa terveydenhuollon aluemalli tarkoittaisi käytännössä sitä, että nykyisiä sairaanhoitopiirejä pienemmillä alueilla erikoislääkärien palvelut ostettaisiin yksityisiltä lääkäriasemilta.
Onko niin, että kun kirurgi leikkaa pörssiyhtiön omistamassa sairaalassa, se on oikeaa reaalitaloutta, mutta kun sama kirurgi leikkaa sairaanhoitopiirin keskussairaalassa, kyseessä on epätosi talous? Ei. Entä jos reaalitalouden toimitusjohtajalle tehdään sydänleikkaus julkisessa sairaalassa, kenen kirjanpitoon hänen palautunut työkykynsä kirjataan? Tai kuka hyötyy, jos toimitusjohtajan vanhaa isää hoidetaan kaupungin palvelutalossa, eikä papalle tarvitse palkata yksityishoitajaa? Toimitusjohtaja itse on varmaan opiskellut ilmaiseksi polilla tai yliopistossa, samoin hänen henkilöstönsä. Firma on ehkä saanut SITRAlta tai TEKESiltä julkista rahaa tuotekehitykseen. Ulkoministeriö on saattanut auttaa vientiponnisteluissa.
Luulenpa, että jos julkinen talous todella ajettaisiin alas, todennäköisesti yksityissektori nostaisi kovimman haloon. Silloin se joutuisi ihan oikeasti omien tukirakenteidensa maksumieheksi.
Wednesday, August 19, 2009
KUUNTELEMISEN TAITO JA DEMOKRATIAN KRIISI
YLE Radio 1 - Ykkösaamun kolumni 18.8.2009
Jyväskylässä järjestetään joka kolmas vuosi kansainvälinen Alvar Aalto -symposium. Tänä kesänä alustajia oli kutsuttu myös köyhistä maista - Intiasta, Thaimaasta, Burkina Fasosta ja Etelä-Afrikasta.
Thaimaalainen Patama Roonrakwit aloittaa esityksensä toteamalla, että hänestä on ihmeellistä olla Jyväskylässä, koska kotimaassa hänen työtään ei pidetä arkkitehtuurina. Hän näyttää kuvia hökkelikylistä ja kysyy kuulijakunnalta, mitä se niissä näkee. Näkyykö köyhyyttä, kaaosta, rumuutta ja romua - vai luovuutta, kauneutta ja paikallisten materiaalien kekseliästä käyttöä?
Patama tekee töitä slummeissa. Niitä ei paranneta rakentamalla tilalle kerrostaloja vaan kohentamalla olemassa olevia rakenteita pala palalta asukkaiden toiveita kuunnellen. Heille tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen toimenpide saattaa olla hökkelien välisen kapean kujan korjaus niin, ettei ihmisten tarvitse kahlata liejussa sateen jälkeen.
Carin Smuts tulee Kapkaupungista Etelä-Afrikasta. Hän oli muotoillut otsikokseen ?Miten ihmisiä kuunnellaan?. Meillä teollisuusmaissa kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus ovat jo jonkin aikaa kuuluneet poliittisesti korrektiin puheenparteen. Kaikki ovat nyökytelleet hyväksyntäänsä. Sangen usein lopputulos on kuitenkin ollut kaikkien osapuolten turhautuminen. Näin on käynyt ainakin maankäytön suunnittelussa. Osallistujista on tuntunut, ettei heitä oikeasti kuunnella, kun taas kuuntelijat ovat ajatelleet, että he kuitenkin tuntevat ratkaistavana olevat asiat paremmin. On puhuttu paikallisdemokratian vajavaisuudesta.
Osallistumisen inflaatioon on ehkä vaikuttanut sekin, että aktiivisimpia ovat olleet hyväosaisimmat ja kovaäänisimmät kansalaiset, jotka hallitsevat julkisuuspelin. Näyttävimmät operaatiot ovat olleet oman reviirin tiukkaa puolustamista, ei-minun-takapihalleni -hengessä. Ei asunnottomien yömajaa, ei kehitysvammaisten hoitokotia, ei lisää asuntoja. Taitavat aktivistit ovat aina löytäneet perusteluita, joita on vaikea moittia: lasten turvallisuus vaarantuu, liito-oravat katoavat tai puisto hävitetään. Yrittäjät puolestaan ovat harjoittaneet kyllä-tämä-halli-tähän-tulee -junttausta. Kyllä urheiluhallille, kyllä supermarketille ja kyllä tornitalolle. Taas on kuultu vastaansanomattomia argumentteja: jäähallilla on kiire kun kisat on ensi vuonna, tulee työpaikkoja, tai miksee seinäjokelaasillakii sais olla omaa pilvenpiirtäjää.
Halu osallistua julkiseen keskusteluun on synnyttänyt myös kansanliikkeitä kuten Kemijärven massaliike ja eläkeprotesti. Usein on oltu liikkeellä liian myöhään, vasta sen jälkeen, kun kielteinen päätös on jo tehty. Positiivista energiaa taas haetaan esimerkiksi porkkanamafian tai kädet ilmaan -ilmastokampanjan avulla. Kansanliikkeiden ääni perustuu joukkovoimaan. Päättäjille osoitetaan, ettei ole kyse vain yksittäisten ihmisten eduista vaan laajemmasta mielipiteestä, mahdollisten äänestäjien näkemyksistä, joita siis kannattaa kuunnella.
Mutta se kuunteleminen, josta Carin Smuts puhuu, on jotakin muuta. Hänen yleisönsä ei ole Kapkaupungin keskiluokkaa vaan niitä, joilla ei ole lainkaan ääntä, kaikkein köyhimpiä. Häntäkään ei pidetä arkkitehtina vaan sosiaalityöntekijänä. Itse hän näkee itsensä fasilitaattorina, asioiden junailijana. Hän menee valtaville hökkelialueille, koska hänet kutsutaan sinne ja asukkaat kuvaavat ongelmiaan. Smuts tekee katoksen alueen torimyyjille, jotka tietävät tarkkaan, mitä tarvitsevat, kuten hän kertoo. Nuorisokeskuksen suunnittelun hän aloittaa näyttämällä kuvia eri puolilta maailmaa, pelaamalla lasten kanssa pelejä, järjestämällä työpajoja ja kutsumalla kokoon asukasiltoja. Paikallisista sekatyömiehistä kouliintuu hankkeiden myötä taitavia puuseppiä ja laatoittajia. Projektien tavoitteena ei ole vain ihmisille rakentaminen vaan ihmisten voimaannuttaminen.
Entä meillä? Kyseleekö joku metsien miehiltä tai kulmien kundeilta, miten he haluaisivat asua? Kuunteleeko joku syrjäkylien ihmisiä tai huumenuoria ymmärtääkseen, mitä he eniten tarvitsevat? Järjestääkö joku työpajan lapsille pohtiakseen yhdessä, millainen koulun pitäisi olla?
Carin Smuts sanoo, että hallinto ei pidä hänen työtään missään arvossa. Siksi hänelle on tärkeää saada nimeä ulkomailla, se on ainut tapa saada huomiota kotona, hän lisää. Etelä-Afrikan tilanteesta Smuts toteaa, että se on nyt pahempi kuin apartheidin aikana. Vallassa olevat eivät enää välitä. He osaavat kyllä puhua kauniisti, he hallitsevat oikeat sanakäänteet, mutta eivät tee mitään. Korruption suhteen pahimpia ovat kaupungit, Smuts kertoo. Virallisesti konsultit valitaan kilpailuttamalla, mutta toimeksiannot saadaan lahjomalla.
Niin, korruptio. Siitä on Suomessakin tullut hyväosaisille yksi keino korottaa ääntään, maan tapa tulla paremmin kuulluksi. Korruptoimalla voi yrittää ohittaa jonon ja hakea paikkaa hyvä-veli-verkostoissa. Entä kuka tarvitsee lahjontaa tullakseen kuulluksi? Esimerkiksi yritys, joka ei voittaisi tarjouskilpailussa, koska sen laatu on huonompaa tai hinta kalliimpi kuin kilpailijoilla. Lahjonnalla siis pusketaan aina huonoa vaihtoehtoa, joka ei muuten menisi läpi.
Vaalirahakeskustelussa korruptiosta on puhuttu myös oireena demokratian kriisistä. Juuri siitä on kyse: kuka saa äänensä kuuluviin, kenen ehdoilla päätöksiä ja valintoja tehdään? Sampo-konsernilla ja Suomi-Soffalla on ollut kymmeniä tuhansia ääniä, kuin melkoisella massaliikkeellä. Mutta meillä, sinulla ja minulla vain yksi ääni. Kuunteleeko meitä kukaan?
Jyväskylässä järjestetään joka kolmas vuosi kansainvälinen Alvar Aalto -symposium. Tänä kesänä alustajia oli kutsuttu myös köyhistä maista - Intiasta, Thaimaasta, Burkina Fasosta ja Etelä-Afrikasta.
Thaimaalainen Patama Roonrakwit aloittaa esityksensä toteamalla, että hänestä on ihmeellistä olla Jyväskylässä, koska kotimaassa hänen työtään ei pidetä arkkitehtuurina. Hän näyttää kuvia hökkelikylistä ja kysyy kuulijakunnalta, mitä se niissä näkee. Näkyykö köyhyyttä, kaaosta, rumuutta ja romua - vai luovuutta, kauneutta ja paikallisten materiaalien kekseliästä käyttöä?
Patama tekee töitä slummeissa. Niitä ei paranneta rakentamalla tilalle kerrostaloja vaan kohentamalla olemassa olevia rakenteita pala palalta asukkaiden toiveita kuunnellen. Heille tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen toimenpide saattaa olla hökkelien välisen kapean kujan korjaus niin, ettei ihmisten tarvitse kahlata liejussa sateen jälkeen.
Carin Smuts tulee Kapkaupungista Etelä-Afrikasta. Hän oli muotoillut otsikokseen ?Miten ihmisiä kuunnellaan?. Meillä teollisuusmaissa kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus ovat jo jonkin aikaa kuuluneet poliittisesti korrektiin puheenparteen. Kaikki ovat nyökytelleet hyväksyntäänsä. Sangen usein lopputulos on kuitenkin ollut kaikkien osapuolten turhautuminen. Näin on käynyt ainakin maankäytön suunnittelussa. Osallistujista on tuntunut, ettei heitä oikeasti kuunnella, kun taas kuuntelijat ovat ajatelleet, että he kuitenkin tuntevat ratkaistavana olevat asiat paremmin. On puhuttu paikallisdemokratian vajavaisuudesta.
Osallistumisen inflaatioon on ehkä vaikuttanut sekin, että aktiivisimpia ovat olleet hyväosaisimmat ja kovaäänisimmät kansalaiset, jotka hallitsevat julkisuuspelin. Näyttävimmät operaatiot ovat olleet oman reviirin tiukkaa puolustamista, ei-minun-takapihalleni -hengessä. Ei asunnottomien yömajaa, ei kehitysvammaisten hoitokotia, ei lisää asuntoja. Taitavat aktivistit ovat aina löytäneet perusteluita, joita on vaikea moittia: lasten turvallisuus vaarantuu, liito-oravat katoavat tai puisto hävitetään. Yrittäjät puolestaan ovat harjoittaneet kyllä-tämä-halli-tähän-tulee -junttausta. Kyllä urheiluhallille, kyllä supermarketille ja kyllä tornitalolle. Taas on kuultu vastaansanomattomia argumentteja: jäähallilla on kiire kun kisat on ensi vuonna, tulee työpaikkoja, tai miksee seinäjokelaasillakii sais olla omaa pilvenpiirtäjää.
Halu osallistua julkiseen keskusteluun on synnyttänyt myös kansanliikkeitä kuten Kemijärven massaliike ja eläkeprotesti. Usein on oltu liikkeellä liian myöhään, vasta sen jälkeen, kun kielteinen päätös on jo tehty. Positiivista energiaa taas haetaan esimerkiksi porkkanamafian tai kädet ilmaan -ilmastokampanjan avulla. Kansanliikkeiden ääni perustuu joukkovoimaan. Päättäjille osoitetaan, ettei ole kyse vain yksittäisten ihmisten eduista vaan laajemmasta mielipiteestä, mahdollisten äänestäjien näkemyksistä, joita siis kannattaa kuunnella.
Mutta se kuunteleminen, josta Carin Smuts puhuu, on jotakin muuta. Hänen yleisönsä ei ole Kapkaupungin keskiluokkaa vaan niitä, joilla ei ole lainkaan ääntä, kaikkein köyhimpiä. Häntäkään ei pidetä arkkitehtina vaan sosiaalityöntekijänä. Itse hän näkee itsensä fasilitaattorina, asioiden junailijana. Hän menee valtaville hökkelialueille, koska hänet kutsutaan sinne ja asukkaat kuvaavat ongelmiaan. Smuts tekee katoksen alueen torimyyjille, jotka tietävät tarkkaan, mitä tarvitsevat, kuten hän kertoo. Nuorisokeskuksen suunnittelun hän aloittaa näyttämällä kuvia eri puolilta maailmaa, pelaamalla lasten kanssa pelejä, järjestämällä työpajoja ja kutsumalla kokoon asukasiltoja. Paikallisista sekatyömiehistä kouliintuu hankkeiden myötä taitavia puuseppiä ja laatoittajia. Projektien tavoitteena ei ole vain ihmisille rakentaminen vaan ihmisten voimaannuttaminen.
Entä meillä? Kyseleekö joku metsien miehiltä tai kulmien kundeilta, miten he haluaisivat asua? Kuunteleeko joku syrjäkylien ihmisiä tai huumenuoria ymmärtääkseen, mitä he eniten tarvitsevat? Järjestääkö joku työpajan lapsille pohtiakseen yhdessä, millainen koulun pitäisi olla?
Carin Smuts sanoo, että hallinto ei pidä hänen työtään missään arvossa. Siksi hänelle on tärkeää saada nimeä ulkomailla, se on ainut tapa saada huomiota kotona, hän lisää. Etelä-Afrikan tilanteesta Smuts toteaa, että se on nyt pahempi kuin apartheidin aikana. Vallassa olevat eivät enää välitä. He osaavat kyllä puhua kauniisti, he hallitsevat oikeat sanakäänteet, mutta eivät tee mitään. Korruption suhteen pahimpia ovat kaupungit, Smuts kertoo. Virallisesti konsultit valitaan kilpailuttamalla, mutta toimeksiannot saadaan lahjomalla.
Niin, korruptio. Siitä on Suomessakin tullut hyväosaisille yksi keino korottaa ääntään, maan tapa tulla paremmin kuulluksi. Korruptoimalla voi yrittää ohittaa jonon ja hakea paikkaa hyvä-veli-verkostoissa. Entä kuka tarvitsee lahjontaa tullakseen kuulluksi? Esimerkiksi yritys, joka ei voittaisi tarjouskilpailussa, koska sen laatu on huonompaa tai hinta kalliimpi kuin kilpailijoilla. Lahjonnalla siis pusketaan aina huonoa vaihtoehtoa, joka ei muuten menisi läpi.
Vaalirahakeskustelussa korruptiosta on puhuttu myös oireena demokratian kriisistä. Juuri siitä on kyse: kuka saa äänensä kuuluviin, kenen ehdoilla päätöksiä ja valintoja tehdään? Sampo-konsernilla ja Suomi-Soffalla on ollut kymmeniä tuhansia ääniä, kuin melkoisella massaliikkeellä. Mutta meillä, sinulla ja minulla vain yksi ääni. Kuunteleeko meitä kukaan?
Wednesday, July 22, 2009
ONKO RICHARD FLORIDA OIKEA GURU VAI KAUPUNKITUTKIMUKSEN HELPPOHEIKKI?
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 26.8.2008
Tämä on jo vuoden vanha juttu, mutta muistui mieleen, kun Floridan uuden kotikaupungin Toronton päivälehti oli tehnyt hänestä jutun, jonka Tarja Nurmi oli linkittänyt facebookissa:
TheStar.com | Insight | Why Richard Florida's honeymoon is over
Lähde: www.thestar.com
http://www.facebook.com/ext/share.php?sid=121374025208&h=pxp3k&u=1YdBH&ref=nf
Jos kaupunkien kehittämisestä on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana jossakin keskusteltu viisaasti, juhlapuhujat ovat aina maininneet yhden nimen: Richard Florida. Olen usein ihmetellyt, miten hän on noussut tällaiseen maailmanmaineeseen. Kuinka tullaan guruksi lausumalla latteuksia kuten: ”paikka ja sijainti ovat tärkeitä asioita” tai ”vaikka internet ja kännykät ovat vapauttaneet meidät paikan kahleista, toiminta-ympäristöllä on yhä merkitystä”. Todennäköisesti epäilevä suhtautumiseni Floridaan on pelkkää kauteutta. Olisihan se mukavaa olla hyvinpalkattu kaupunkitutkija-guru.
Florida on viisikymppinen, New Yorkin kupeessa New Jerseyssä syntynyt, Columbian yliopistossa väitellyt kaupunkitutkija. Nykyisin hän asuu Torontossa, Kanadan puolella. Florida tuo markkinoille muutaman vuoden välein uuden bestsellerin, jossa toistellaan samoja itsestäänselvyyksiä yhä uudestaan. Suomalaiset rakastavat Floridaa aivan erityisesti, koska joka menestyskirjan hakemistosta löytyy yleensä viittaus Helsinkiin. Kirjoissa mainitaan toki satoja muitakin kaupunkeja, joissa Florida käy pitämässä maksullisia luentoja, mutta sehän on aivan toinen juttu.
Tuoreimmassa teoksessa Helsinki esiintyy kahdessa lauseessa. Florida pohtii asukastiheyden ja väestömäärän suhdetta talouden kokoon. Hän toteaa, että ”joskus suhteellisen pienessäkin kaupungissa, kuten Helsingissä, asukasta kohden laskettu kansantuote voi olla hyvin korkea.” Toinen listaus on jo imartelevampi. ”Globaalilla innovaatiokartalla näkyy selvästi huippuja ja laaksoja. Korkeimmat piikit ovat Tokion, Seoulin, New Yorkin ja San Franciscon metropolialueet. Myös Boston, Seattle, Austin, Toronto, Vancouver, Berliini, Pariisi, Tukholma, Helsinki, Osaka, Seoul, Taipei ja Sydney erottautuvat. Innovaatioita syntyy myös tietyissä paikoissa Kiinassa ja Intiassa.” Varsinaisessa karttapiirroksessa ei pohjoismaiden kohdalla ole kuitenkaan yhtään piikkiä. Ne osuvat eteläisemmille leveysasteille.
Mutta jätetään ennakkoasenteet ja lähdetään siitä, että Floridan täytyy olla tavattoman viisas mies. Tutustutaan hänen uusimpaan kirjaansa Who’s your city? Kuka on kaupunkisi? Alaotsikko kuuluu näin: ”Miten asuinpaikan valinnasta tulee luovassa taloudessa elämäsi tärkein päätös” – Myös Floridan aikaisemmilla teoksilla on ollut luova otsikko: The Rise of the Creative Class, Luovan luokan nousu, vuonna 2002 ja Cities and the Creative Class, Kaupungit ja luova luokka 2005. ’Luovuus’ on siis Floridan tavaramerkki.
Uusimmassa kirjassaan Florida lähtee siitä, että ihmisen on tehtävä elämässään kolme tärkeää valintaa: ammatti, elämänkumppani ja asuinpaikka. Mutta sen sijaan, että aloittaisi kysymällä ”kuka on puolisoni”, hänen mukaansa kannattaa pohtia ensin ”kuka on kaupunkini?” Elinympäristön valinta on ratkaisevin päätös, Florida väittää. – Tästä nouseekin ensimmäinen vastaväite: Vain harvat etuoikeutetut voivat valita, missä elävät. Floridan maailmassa on ilmeisesti vain tuota luovaa luokkaa, menestyviä tietotekniikkakonsultteja ja mainosmiehiä. Mutta kuka heidän paitansa pesee ja pitsansa paistaa? Pitää toki muistaa, että Floridan ajattelu perustuu pohjois-Amerikan todellisuuteen. Keskivertojenkki muuttaa joka seitsemäs vuosi ja Florida pitää tätä liikkuvuutta yhtenä aikamme tyyppiominaisuuksista. Eipä se ole vierasta meilläkään.
Floridan peruskäsitteitä on ”klusterivoima”. Hänen mielestään se on luovan talouden todellinen käyttövoima. Kyse on siitä, että lahjakkaat ihmiset kerääntyvät samoihin paikkoihin ja tukevat toistensa toimeliaisuutta. Florida toki muistuttaa, että jos paikkaa valitessa voi voittaa, jostakin pitää myös luopua. Hyvän työpaikan perässä muuttaminen voi tarkoittaa, että joutuu jättämään taakseen sukulaisten ja tuttavien lähiverkoston. Tai luonnonrauhaa rakastava ei voi odottaa saavansa nauttia myös kaupunkien monipuolisista palveluista. – Siinä taitaa olla yksi kotoisen Nurmijärvi-keskustelun ytimistä: joku uskoo vielä, että on mahdollista saada kaikki, heti, tässä ja nyt. Luonnonrauha, oma piha, lyhyt työmatka, kaikki palvelut lähellä ja vapaita parkkipaikkoja joka oven edessä. Euroedustaja Vatanen vastikään julisti, että jos ihmiset haluavat ajaa autolla, heidän pitää saada ajaa autolla ja junaraiteiden rakentaminen saa jäädä.
Floridan kirja päättyy kymmeneen askelmerkkiin kohti oikean asuinpaikan valintaa.
1. Asiat arvojärjestykseen. Mikä sinulle on tärkeää, mitä haluat juuri nyt eniten?
2. Tee lista viidestä, enintään kymmenestä kaupungista, joissa ehkä voisit asua.
3. Tee kotiläksyt. Kerää kaupungeista taustatietoja ja käy katsomassa paikan päällä.
4. Mitä kaupungeilla on tarjota? Millaisessa kunnossa on niiden talous, millaista työtä on saatavilla, mitkä ovat elinkustannukset, riittääkö palkka? Tutustuuko siellä ihmisiin, voiko verkostoitua?
5. Perusasioiden pitää olla kunnossa. Florida muistuttaa, että koulutus, turvallisuus, terveydenhoito, asuminen ja liikenneyhteydet ovat paikan tärkeimpiä ominaisuuksia.
6. Onko paikassa mitään järkeä? Florida kehottaa lukemaan paikallislehtiä ja blogeja. Millaisia ovat poliittiset ja liike-elämän johtajat? Puhuvatko he asioista, jotka ovat sinulle tärkeitä? Onko keskustelu avointa vai tehdäänkö päätökset suljettujen ovien takana?
7. Tarkistetaan arvot. Ollaanko kaupungissa suvaitsevaisia, annetaanko tilaa yksilöllisyydelle, luotetaanko ihmisiin. Suvaitsevaisuus on arvo, jota Florida on aikaisemmissakin kirjoissaan kovasti korostanut.
8. Saako kaupunki sinut syttymään? Miten on kauneuden, aitouden, hauskuuden ja elämän hyörinän laita?
9. Yhteenveto. Muista, mikään paikka ei ole täydellinen.
10. Mene sinne, kysele, mutta luota myös vaistoosi. Valitse viisaasti.
No, opimmeko kaupungeista jotakin, jota emme jo tienneet? Floridan menestyksen takana taitaa olla vanha salaisuus: Muokkaa monimutkaisista asioista äärimmäisen yksinkertaisia. Florida ei analysoi rakenteita eikä järjestelmiä vaan kertoo ihmisten tarinoita. Jos kerran terveydestä tai henkisestä kasvusta on hyllykaupalla tee-se-itse-kirjallisuutta, miksei sitten elinympäristön valinnasta? Kriittisessä lukijassa herää kuitenkin epäilys. Päästiinkö tässä oikeiden kysymysten ääreen? Mutta ehkä kaupunkitutkimuksessakin tarvitaan viihdekirjallisuutta. Sitä Florida ainakin tarjoaa.
Tämä on jo vuoden vanha juttu, mutta muistui mieleen, kun Floridan uuden kotikaupungin Toronton päivälehti oli tehnyt hänestä jutun, jonka Tarja Nurmi oli linkittänyt facebookissa:
TheStar.com | Insight | Why Richard Florida's honeymoon is over
Lähde: www.thestar.com
http://www.facebook.com/ext/share.php?sid=121374025208&h=pxp3k&u=1YdBH&ref=nf
Jos kaupunkien kehittämisestä on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana jossakin keskusteltu viisaasti, juhlapuhujat ovat aina maininneet yhden nimen: Richard Florida. Olen usein ihmetellyt, miten hän on noussut tällaiseen maailmanmaineeseen. Kuinka tullaan guruksi lausumalla latteuksia kuten: ”paikka ja sijainti ovat tärkeitä asioita” tai ”vaikka internet ja kännykät ovat vapauttaneet meidät paikan kahleista, toiminta-ympäristöllä on yhä merkitystä”. Todennäköisesti epäilevä suhtautumiseni Floridaan on pelkkää kauteutta. Olisihan se mukavaa olla hyvinpalkattu kaupunkitutkija-guru.
Florida on viisikymppinen, New Yorkin kupeessa New Jerseyssä syntynyt, Columbian yliopistossa väitellyt kaupunkitutkija. Nykyisin hän asuu Torontossa, Kanadan puolella. Florida tuo markkinoille muutaman vuoden välein uuden bestsellerin, jossa toistellaan samoja itsestäänselvyyksiä yhä uudestaan. Suomalaiset rakastavat Floridaa aivan erityisesti, koska joka menestyskirjan hakemistosta löytyy yleensä viittaus Helsinkiin. Kirjoissa mainitaan toki satoja muitakin kaupunkeja, joissa Florida käy pitämässä maksullisia luentoja, mutta sehän on aivan toinen juttu.
Tuoreimmassa teoksessa Helsinki esiintyy kahdessa lauseessa. Florida pohtii asukastiheyden ja väestömäärän suhdetta talouden kokoon. Hän toteaa, että ”joskus suhteellisen pienessäkin kaupungissa, kuten Helsingissä, asukasta kohden laskettu kansantuote voi olla hyvin korkea.” Toinen listaus on jo imartelevampi. ”Globaalilla innovaatiokartalla näkyy selvästi huippuja ja laaksoja. Korkeimmat piikit ovat Tokion, Seoulin, New Yorkin ja San Franciscon metropolialueet. Myös Boston, Seattle, Austin, Toronto, Vancouver, Berliini, Pariisi, Tukholma, Helsinki, Osaka, Seoul, Taipei ja Sydney erottautuvat. Innovaatioita syntyy myös tietyissä paikoissa Kiinassa ja Intiassa.” Varsinaisessa karttapiirroksessa ei pohjoismaiden kohdalla ole kuitenkaan yhtään piikkiä. Ne osuvat eteläisemmille leveysasteille.
Mutta jätetään ennakkoasenteet ja lähdetään siitä, että Floridan täytyy olla tavattoman viisas mies. Tutustutaan hänen uusimpaan kirjaansa Who’s your city? Kuka on kaupunkisi? Alaotsikko kuuluu näin: ”Miten asuinpaikan valinnasta tulee luovassa taloudessa elämäsi tärkein päätös” – Myös Floridan aikaisemmilla teoksilla on ollut luova otsikko: The Rise of the Creative Class, Luovan luokan nousu, vuonna 2002 ja Cities and the Creative Class, Kaupungit ja luova luokka 2005. ’Luovuus’ on siis Floridan tavaramerkki.
Uusimmassa kirjassaan Florida lähtee siitä, että ihmisen on tehtävä elämässään kolme tärkeää valintaa: ammatti, elämänkumppani ja asuinpaikka. Mutta sen sijaan, että aloittaisi kysymällä ”kuka on puolisoni”, hänen mukaansa kannattaa pohtia ensin ”kuka on kaupunkini?” Elinympäristön valinta on ratkaisevin päätös, Florida väittää. – Tästä nouseekin ensimmäinen vastaväite: Vain harvat etuoikeutetut voivat valita, missä elävät. Floridan maailmassa on ilmeisesti vain tuota luovaa luokkaa, menestyviä tietotekniikkakonsultteja ja mainosmiehiä. Mutta kuka heidän paitansa pesee ja pitsansa paistaa? Pitää toki muistaa, että Floridan ajattelu perustuu pohjois-Amerikan todellisuuteen. Keskivertojenkki muuttaa joka seitsemäs vuosi ja Florida pitää tätä liikkuvuutta yhtenä aikamme tyyppiominaisuuksista. Eipä se ole vierasta meilläkään.
Floridan peruskäsitteitä on ”klusterivoima”. Hänen mielestään se on luovan talouden todellinen käyttövoima. Kyse on siitä, että lahjakkaat ihmiset kerääntyvät samoihin paikkoihin ja tukevat toistensa toimeliaisuutta. Florida toki muistuttaa, että jos paikkaa valitessa voi voittaa, jostakin pitää myös luopua. Hyvän työpaikan perässä muuttaminen voi tarkoittaa, että joutuu jättämään taakseen sukulaisten ja tuttavien lähiverkoston. Tai luonnonrauhaa rakastava ei voi odottaa saavansa nauttia myös kaupunkien monipuolisista palveluista. – Siinä taitaa olla yksi kotoisen Nurmijärvi-keskustelun ytimistä: joku uskoo vielä, että on mahdollista saada kaikki, heti, tässä ja nyt. Luonnonrauha, oma piha, lyhyt työmatka, kaikki palvelut lähellä ja vapaita parkkipaikkoja joka oven edessä. Euroedustaja Vatanen vastikään julisti, että jos ihmiset haluavat ajaa autolla, heidän pitää saada ajaa autolla ja junaraiteiden rakentaminen saa jäädä.
Floridan kirja päättyy kymmeneen askelmerkkiin kohti oikean asuinpaikan valintaa.
1. Asiat arvojärjestykseen. Mikä sinulle on tärkeää, mitä haluat juuri nyt eniten?
2. Tee lista viidestä, enintään kymmenestä kaupungista, joissa ehkä voisit asua.
3. Tee kotiläksyt. Kerää kaupungeista taustatietoja ja käy katsomassa paikan päällä.
4. Mitä kaupungeilla on tarjota? Millaisessa kunnossa on niiden talous, millaista työtä on saatavilla, mitkä ovat elinkustannukset, riittääkö palkka? Tutustuuko siellä ihmisiin, voiko verkostoitua?
5. Perusasioiden pitää olla kunnossa. Florida muistuttaa, että koulutus, turvallisuus, terveydenhoito, asuminen ja liikenneyhteydet ovat paikan tärkeimpiä ominaisuuksia.
6. Onko paikassa mitään järkeä? Florida kehottaa lukemaan paikallislehtiä ja blogeja. Millaisia ovat poliittiset ja liike-elämän johtajat? Puhuvatko he asioista, jotka ovat sinulle tärkeitä? Onko keskustelu avointa vai tehdäänkö päätökset suljettujen ovien takana?
7. Tarkistetaan arvot. Ollaanko kaupungissa suvaitsevaisia, annetaanko tilaa yksilöllisyydelle, luotetaanko ihmisiin. Suvaitsevaisuus on arvo, jota Florida on aikaisemmissakin kirjoissaan kovasti korostanut.
8. Saako kaupunki sinut syttymään? Miten on kauneuden, aitouden, hauskuuden ja elämän hyörinän laita?
9. Yhteenveto. Muista, mikään paikka ei ole täydellinen.
10. Mene sinne, kysele, mutta luota myös vaistoosi. Valitse viisaasti.
No, opimmeko kaupungeista jotakin, jota emme jo tienneet? Floridan menestyksen takana taitaa olla vanha salaisuus: Muokkaa monimutkaisista asioista äärimmäisen yksinkertaisia. Florida ei analysoi rakenteita eikä järjestelmiä vaan kertoo ihmisten tarinoita. Jos kerran terveydestä tai henkisestä kasvusta on hyllykaupalla tee-se-itse-kirjallisuutta, miksei sitten elinympäristön valinnasta? Kriittisessä lukijassa herää kuitenkin epäilys. Päästiinkö tässä oikeiden kysymysten ääreen? Mutta ehkä kaupunkitutkimuksessakin tarvitaan viihdekirjallisuutta. Sitä Florida ainakin tarjoaa.
Thursday, June 25, 2009
Ovatko rakennukset kauniita tai rumia - vai jotakin muuta?
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 23.6.2009
Laiva lähti satamasta ja Tallinnan profiili alkoi hahmottua etäämpää: kultakupoliset kirkot, kukkulalle nouseva vanhakaupunki, lasiset hotellitornit, ja laululava. Muuan kanssamatkustaja kysyi, miltä Tallinnan uudet pilvenpiirtäjät mielestäni näyttivät. Totesin, ettei minua kiinnostanut niiden ulkonäkö vaan se näkymätön todellisuus, jota ne heijastivat. Kysyjä oli hämmästynyt. Hän oli kai odottanut kommentteja kauneudesta tai rumuudesta, massoittelusta tai muodoista, väreistä tai materiaaleista. Mutta mielestäni tornit olivat vain säälittävä yritys juhlia vapaan markkinatalouden voittoa kommunismin häviön jälkeen. Torneilla haluttiin luoda mielikuva, että kasvu ja menestys olivat viimein tulleet Viroonkin. Nyt rakennukset kuitenkin todistivat vain kuplatalouden romahtaneista unelmista.
Jostakin syystä arkkitehtuurikeskustelu halutaan usein rajata kaunis-ruma -akselille. Mutta ei kukaan oleta, että kirja-arvioissa pohdittaisiin vain tekstin sulosointuisuutta. Arvioidaan esimerkiksi, miten tarkkanäköisesti kirjailija kuvaa omaa aikaansa. Maalaustaiteestakin kansa kyllä tietää olla arvuuttelematta, sopivatko taulun värit sisustukseen. Konserttiarvostelu mittailee niin solistin taiteellista kuin teknistä tasoa tai kapellimestarin kykyä innostaa orkesteri huippusoittoon.
TV ykkösen mainio Ruma Suomi –ohjelma lähestyy aiheitaan ilahduttavan monesta näkökulmasta. Taloja ei pureta pelkästään siksi, ettei niiden arvoa ymmärrettäisi. Niitä puretaan yleensä, koska jollakin taholla on taloudellinen intressi rakentaa paikalle jotakin muuta, jotakin suurempaa, tai ylipäänsä rakentaa. Taloja voi purkaa tai pelloille on helpompi rakentaa, koska taloudellisilla intresseillä on usein suorat yhteydet poliittisiin intresseihin. Nova Groupin n.s. kiinteistöalan konsulttien ja Kehittyvien maakuntien Suomen veijarien avokätiset vaalirahat ovat nyt toivottavasti tehneet tämän kaikille aivan selväksi. Rovaniemellä ei ollut kyse ”tavanomaisesta liiketoiminnasta”. Eikä tehdashallisuunnitelmissa varmaankaan pohdittu kauneusarvoja.
Poliittiset intressit voivat liittyä myös aluepolitiikkaan. Viime vuosina on puhuttu WOW-arkkitehtuurista, siis näyttävistä yksittäisistä monumenttirakennuksista. Malliesimerkki niistä on baskimaan pääkaupungin Bilbaon Guggenheim-museo. Sen suunnittelijalla, Frank Gehryllä, on riittänyt kysyntää. Syntyi Bilbao-efekti, kaikki kaupungit halusivat oman WOW-kohteensa. Uskottiin, että WOW houkuttelee paikalle turisteja, huippututkijoita ja investointeja. WOW-arkkitehtuuri oli aluepolitiikkaa niin pohjois-Espanjan Bilbaossa kuin kaakkois-Suomen Kotkassa. Bilbaossa on taidemuseo, Kotkassa merimuseo. Ei siis pidä syyttää pelkästään arkkitehteja, jos he tekevät mahtipontisia suunnitelmia. Juuri sellaisia heiltä odotetaan. Onhan niitä hauska pilkata, mutta WOW-talojen parkkikentät täyttyvät matkalaisten busseista.
Eri rakennustyypeillä on omat syntymekanisminsa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että rakennukset heijastavat aikansa yhteiskunnan valtarakenteita. Ennen vanhaan kylän keskellä oli kirkko. Teollisen yhteiskunnan merkiksi nousivat tehtaiden savupiiput. Tietoyhteiskunnassa kattojen ylle kohoavat linkkitornit. Talouden globalisaatio synnytti joukon finanssikeskuksia, joissa tonttimaan arvo moninkertaistui. Siksi pilvenpiirtäjät Frankfurtissa, Lontoossa, Shanghaissa ja Tokiossa heijastavat maailmantalouden kovia faktoja. Tallinnassa taas yritettiin vain jäljitellä isojen poikien leikkejä.
Entä oma koti, asunnot? Ennen tehtiin työtä ja asuttiin joko maalla tai kaupungissa. Autoteollisuus ja kaupunkeja ympäröivät omakotilähiöt ruokkivat toinen toistensa kasvua. Rakentamisen teollistuminen ja maaltamuutto taas synnyttivät kerrostalolähiöt. Kaupunkiporvaristo oli jo ehtinyt valloittaa parhaat kerrostalo-osoitteet puistokaduilla ja rantabulevardeilla. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa myös keskiluokka kotiutui kerrostaloihin, julkisen liikenteen reittien varteen.
Siinäpä niitä tuli, rakennuksen arviointiperusteita. Miten se liittyy naapurustoonsa, miten sinne pääsee? Kenen unelmia se toteuttaa: sijoittajan, suunnittelijan, rakennusliikkeen, rakennusaineteollisuuden vai käyttäjän, asukkaan tai vierailijan? Mitä aikansa ilmiöitä se pukee sementtiin, teräkseen, lasiin tai puuhun? Miten se ottaa kantaa energiakysymyksiin tai esteettömyyteen? Kunnioittaako se ihmistä? Kestääkö se käyttöä ja muutoksia, vanheneeko se arvokkaasti? Voiko lopulta puhua kauneudestakin, jos kaikki muut asiat on ensin saatu kohdalleen?
Venäläissyntyisen Nobel-runoilija Joseph Brodskyn teos Veden peili (1992) on rakkaudentunnustus maailman kauneimmalle kaupungille, Venetsialle. Siinä Brodsky viittaa amerikkalaiseen kirjailijaan Ezra Poundiin ja tämän tekstiin näin: ”Myös ’Cantos’-sarja jätti minut kylmäksi; sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvinkin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.”
Laiva lähti satamasta ja Tallinnan profiili alkoi hahmottua etäämpää: kultakupoliset kirkot, kukkulalle nouseva vanhakaupunki, lasiset hotellitornit, ja laululava. Muuan kanssamatkustaja kysyi, miltä Tallinnan uudet pilvenpiirtäjät mielestäni näyttivät. Totesin, ettei minua kiinnostanut niiden ulkonäkö vaan se näkymätön todellisuus, jota ne heijastivat. Kysyjä oli hämmästynyt. Hän oli kai odottanut kommentteja kauneudesta tai rumuudesta, massoittelusta tai muodoista, väreistä tai materiaaleista. Mutta mielestäni tornit olivat vain säälittävä yritys juhlia vapaan markkinatalouden voittoa kommunismin häviön jälkeen. Torneilla haluttiin luoda mielikuva, että kasvu ja menestys olivat viimein tulleet Viroonkin. Nyt rakennukset kuitenkin todistivat vain kuplatalouden romahtaneista unelmista.
Jostakin syystä arkkitehtuurikeskustelu halutaan usein rajata kaunis-ruma -akselille. Mutta ei kukaan oleta, että kirja-arvioissa pohdittaisiin vain tekstin sulosointuisuutta. Arvioidaan esimerkiksi, miten tarkkanäköisesti kirjailija kuvaa omaa aikaansa. Maalaustaiteestakin kansa kyllä tietää olla arvuuttelematta, sopivatko taulun värit sisustukseen. Konserttiarvostelu mittailee niin solistin taiteellista kuin teknistä tasoa tai kapellimestarin kykyä innostaa orkesteri huippusoittoon.
TV ykkösen mainio Ruma Suomi –ohjelma lähestyy aiheitaan ilahduttavan monesta näkökulmasta. Taloja ei pureta pelkästään siksi, ettei niiden arvoa ymmärrettäisi. Niitä puretaan yleensä, koska jollakin taholla on taloudellinen intressi rakentaa paikalle jotakin muuta, jotakin suurempaa, tai ylipäänsä rakentaa. Taloja voi purkaa tai pelloille on helpompi rakentaa, koska taloudellisilla intresseillä on usein suorat yhteydet poliittisiin intresseihin. Nova Groupin n.s. kiinteistöalan konsulttien ja Kehittyvien maakuntien Suomen veijarien avokätiset vaalirahat ovat nyt toivottavasti tehneet tämän kaikille aivan selväksi. Rovaniemellä ei ollut kyse ”tavanomaisesta liiketoiminnasta”. Eikä tehdashallisuunnitelmissa varmaankaan pohdittu kauneusarvoja.
Poliittiset intressit voivat liittyä myös aluepolitiikkaan. Viime vuosina on puhuttu WOW-arkkitehtuurista, siis näyttävistä yksittäisistä monumenttirakennuksista. Malliesimerkki niistä on baskimaan pääkaupungin Bilbaon Guggenheim-museo. Sen suunnittelijalla, Frank Gehryllä, on riittänyt kysyntää. Syntyi Bilbao-efekti, kaikki kaupungit halusivat oman WOW-kohteensa. Uskottiin, että WOW houkuttelee paikalle turisteja, huippututkijoita ja investointeja. WOW-arkkitehtuuri oli aluepolitiikkaa niin pohjois-Espanjan Bilbaossa kuin kaakkois-Suomen Kotkassa. Bilbaossa on taidemuseo, Kotkassa merimuseo. Ei siis pidä syyttää pelkästään arkkitehteja, jos he tekevät mahtipontisia suunnitelmia. Juuri sellaisia heiltä odotetaan. Onhan niitä hauska pilkata, mutta WOW-talojen parkkikentät täyttyvät matkalaisten busseista.
Eri rakennustyypeillä on omat syntymekanisminsa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että rakennukset heijastavat aikansa yhteiskunnan valtarakenteita. Ennen vanhaan kylän keskellä oli kirkko. Teollisen yhteiskunnan merkiksi nousivat tehtaiden savupiiput. Tietoyhteiskunnassa kattojen ylle kohoavat linkkitornit. Talouden globalisaatio synnytti joukon finanssikeskuksia, joissa tonttimaan arvo moninkertaistui. Siksi pilvenpiirtäjät Frankfurtissa, Lontoossa, Shanghaissa ja Tokiossa heijastavat maailmantalouden kovia faktoja. Tallinnassa taas yritettiin vain jäljitellä isojen poikien leikkejä.
Entä oma koti, asunnot? Ennen tehtiin työtä ja asuttiin joko maalla tai kaupungissa. Autoteollisuus ja kaupunkeja ympäröivät omakotilähiöt ruokkivat toinen toistensa kasvua. Rakentamisen teollistuminen ja maaltamuutto taas synnyttivät kerrostalolähiöt. Kaupunkiporvaristo oli jo ehtinyt valloittaa parhaat kerrostalo-osoitteet puistokaduilla ja rantabulevardeilla. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa myös keskiluokka kotiutui kerrostaloihin, julkisen liikenteen reittien varteen.
Siinäpä niitä tuli, rakennuksen arviointiperusteita. Miten se liittyy naapurustoonsa, miten sinne pääsee? Kenen unelmia se toteuttaa: sijoittajan, suunnittelijan, rakennusliikkeen, rakennusaineteollisuuden vai käyttäjän, asukkaan tai vierailijan? Mitä aikansa ilmiöitä se pukee sementtiin, teräkseen, lasiin tai puuhun? Miten se ottaa kantaa energiakysymyksiin tai esteettömyyteen? Kunnioittaako se ihmistä? Kestääkö se käyttöä ja muutoksia, vanheneeko se arvokkaasti? Voiko lopulta puhua kauneudestakin, jos kaikki muut asiat on ensin saatu kohdalleen?
Venäläissyntyisen Nobel-runoilija Joseph Brodskyn teos Veden peili (1992) on rakkaudentunnustus maailman kauneimmalle kaupungille, Venetsialle. Siinä Brodsky viittaa amerikkalaiseen kirjailijaan Ezra Poundiin ja tämän tekstiin näin: ”Myös ’Cantos’-sarja jätti minut kylmäksi; sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvinkin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.”
Friday, May 01, 2009
VAPAUS VALITA TOISIN -keskustelualoite
Allaoleva julkilausuma julkaistiin Helsingin Sanomissa 1.5.2009.
Sen on allekirjoittanut yli 250 suomalaista, jotka näin kutsuvat mukaan avoimeen keskustelufoorumiin Kulttuuritalolla lauantaina 13.6.2009 kello 10-17
Suomalaista poliittista ilmapiiriä on pitkään vaivannut todellisia vaihtoehtoja tarjoavan demokraattisen keskustelukulttuurin puute.
Monille niin poliittisen järjestelmän piirissä kuin sen ulkopuolellakin on syntynyt tunne, ettei asioihin voi vaikuttaa. Yhteiskunta kulkee omaa rataansa ihmisten ja poliittisten toimijoiden näkemyksistä riippumatta.
Ihmisille kuuluva valta on ulkoistettu poliittisesta järjestelmästä ja todelliset päätökset muotoutuvat muualla. Kyse on sekä talouselämän korostuneesta asemasta päätöksenteossa suhteessa ihmisten ja luonnon hyvinvointiin, että ideologisesta valinnasta, jonka moni yhteiskunnassa valtaa käyttävä on tehnyt.
Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio nauttii kansalaisten korkeaa arvostusta, sen uudistamisen varjolla Suomi halutaan muuttaa kilpailuvaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Yhteiskuntaa ei tule rakentaa markkinafundamentalismin hengessä. Suomea tulee mielestämme kehittää pohjoismaisena hyvinvointivaltiona.
Meidän mielestämme aika on kypsä muutokselle. Tuloeroja kasvattavalle ja yhteisöllisyyttä tuhoavalle uusliberalismille on vaihtoehtoja. Nykyiset naailmanlaajuiset kriisit osoittavat, että nämä vaihtoehdot ovat paitsi uskottavia, myös välttämättömiä. Kyse on poliittisesta tahdosta.
Vastuu yhteiskunnan nykytilasta sekä tulevaisuudesta on meillä kaikilla yhteisesti. Meitä kaikkia tarvitaan päätöksenteon suunnan muuttamiseksi. Tämän tiedostaminen on muutoksen alku. Muutosta ei tapahdu, jos me emme tee sitä yhdessä.
Ajamme yksinkertaisesti laajempaa demokratiaa. Kutsumme kaikkia ihmisiä mukaan luomaan Suomelle uutta tulevaisuutta. Se kumpuaa globaalista solidaarisuudesta, hyvinvoinnista, huolenpidosta ja avoimesta keskustelusta.
Sen on allekirjoittanut yli 250 suomalaista, jotka näin kutsuvat mukaan avoimeen keskustelufoorumiin Kulttuuritalolla lauantaina 13.6.2009 kello 10-17
Suomalaista poliittista ilmapiiriä on pitkään vaivannut todellisia vaihtoehtoja tarjoavan demokraattisen keskustelukulttuurin puute.
Monille niin poliittisen järjestelmän piirissä kuin sen ulkopuolellakin on syntynyt tunne, ettei asioihin voi vaikuttaa. Yhteiskunta kulkee omaa rataansa ihmisten ja poliittisten toimijoiden näkemyksistä riippumatta.
Ihmisille kuuluva valta on ulkoistettu poliittisesta järjestelmästä ja todelliset päätökset muotoutuvat muualla. Kyse on sekä talouselämän korostuneesta asemasta päätöksenteossa suhteessa ihmisten ja luonnon hyvinvointiin, että ideologisesta valinnasta, jonka moni yhteiskunnassa valtaa käyttävä on tehnyt.
Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio nauttii kansalaisten korkeaa arvostusta, sen uudistamisen varjolla Suomi halutaan muuttaa kilpailuvaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Yhteiskuntaa ei tule rakentaa markkinafundamentalismin hengessä. Suomea tulee mielestämme kehittää pohjoismaisena hyvinvointivaltiona.
Meidän mielestämme aika on kypsä muutokselle. Tuloeroja kasvattavalle ja yhteisöllisyyttä tuhoavalle uusliberalismille on vaihtoehtoja. Nykyiset naailmanlaajuiset kriisit osoittavat, että nämä vaihtoehdot ovat paitsi uskottavia, myös välttämättömiä. Kyse on poliittisesta tahdosta.
Vastuu yhteiskunnan nykytilasta sekä tulevaisuudesta on meillä kaikilla yhteisesti. Meitä kaikkia tarvitaan päätöksenteon suunnan muuttamiseksi. Tämän tiedostaminen on muutoksen alku. Muutosta ei tapahdu, jos me emme tee sitä yhdessä.
Ajamme yksinkertaisesti laajempaa demokratiaa. Kutsumme kaikkia ihmisiä mukaan luomaan Suomelle uutta tulevaisuutta. Se kumpuaa globaalista solidaarisuudesta, hyvinvoinnista, huolenpidosta ja avoimesta keskustelusta.
VAPAUS VALITA TOISIN
Vapaus valita on usein toistettu mantra tilanteissa, joissa yleensä ei ole todellista valinnanvaraa. "Vapaa markkinatalous" hehkuttaa valinnanvapautta niille, joiden luottokortilla on katetta. Alin hinta on kuitenkin usein ainoa valintakriteeri. Tai jos julkisen monopolin korvaa yksityinen, hinnalla ei ole kattoa eikä ole valinnan tuskaakaan.
On myös vapaus valita usko toisenlaisiin vaihtoehtoihin. Vapaus valita keskustelu- ja yhteistyökumppanit toisin, yli puolue-, ammattikunta- ja ikäluokkarajojen, jopa hallitus-oppositiorajan. Vapaus rakentaa yhteyksiä, jotka perustuvat samansuuntaisiin tavoitteisiin ja arvoihin. Vapaus valita toisin riippumatta rahoittajista, järjestöistä tai muista tukirakenteista.
Pelkkiä sanoja? ”Speech is what makes man a political being.” (Hannah Arendt) Sanoilla on voimaa, sanat kuvaavat vaihtoehtoja, sanoja tarvitaan argumentointiin ja faktojen toteamiseen. Politiikkaa ei ole ilman keskustelua eikä ilman puhetta ja perusteluita.
Vapaus valita toisin on ennen muuta keskustelualoite. Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole jäädä puheeksi vaan muodostua foorumiksi, jossa muokataan tavoitteellisia aloitteita. Puhetta varmaan piisaisi muutenkin, mutta keskustelua käynnistämään kutsutaan maan parhaita ajattelijoita ja asiantuntijoita. Ei keskustelun eikä vastausten ole tarkoitus olla helppoja vaan kysymyksiä tarkastellaan eri näkökulmista ristiin rastiin. Ääntäkin varmaan korotetaan.
Ensimmäinen foorumi siis lauantaina 13.6. Kultturitalolla koko päivän, 10-17.
http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2009/05/vasemmiston_ja_vihreiden_vaikuttajia_mukana_yhteisvetoomuksessa_715925.html
On myös vapaus valita usko toisenlaisiin vaihtoehtoihin. Vapaus valita keskustelu- ja yhteistyökumppanit toisin, yli puolue-, ammattikunta- ja ikäluokkarajojen, jopa hallitus-oppositiorajan. Vapaus rakentaa yhteyksiä, jotka perustuvat samansuuntaisiin tavoitteisiin ja arvoihin. Vapaus valita toisin riippumatta rahoittajista, järjestöistä tai muista tukirakenteista.
Pelkkiä sanoja? ”Speech is what makes man a political being.” (Hannah Arendt) Sanoilla on voimaa, sanat kuvaavat vaihtoehtoja, sanoja tarvitaan argumentointiin ja faktojen toteamiseen. Politiikkaa ei ole ilman keskustelua eikä ilman puhetta ja perusteluita.
Vapaus valita toisin on ennen muuta keskustelualoite. Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole jäädä puheeksi vaan muodostua foorumiksi, jossa muokataan tavoitteellisia aloitteita. Puhetta varmaan piisaisi muutenkin, mutta keskustelua käynnistämään kutsutaan maan parhaita ajattelijoita ja asiantuntijoita. Ei keskustelun eikä vastausten ole tarkoitus olla helppoja vaan kysymyksiä tarkastellaan eri näkökulmista ristiin rastiin. Ääntäkin varmaan korotetaan.
Ensimmäinen foorumi siis lauantaina 13.6. Kultturitalolla koko päivän, 10-17.
http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2009/05/vasemmiston_ja_vihreiden_vaikuttajia_mukana_yhteisvetoomuksessa_715925.html
Monday, February 09, 2009
I've not stopped writing, but...
... no, no, no, I've not stopped writing, I've just not been able to post all the stuff here lately!
Every month, there is a new radio column on the Channel 1 of the Finnish Public Broadcasting Company YLE, and the text is posted on the website after the broadcast. In Finnish, sure. http://www.yleradio1.fi/yhteiskunta/kolumni/ The most recent one was about the New Green Deal and other New Deals, and the one before that was about Robert Mugabe, based on the book "Dinner with Mugabe".
There were also a number of presentations that I've made in different conferences and seminars in the recent months (Climate conference in Poznan, sustainable building seminar in Delhi, lecture at the Architects' Association in Oslo, and so on).
Last but not least, I've finally, finally finished writing and editing and re-editing and correcting my thesis, CITIES FOR SALE, which I'll defend at the Helsinki University of Technology Friday 13 March.
Every month, there is a new radio column on the Channel 1 of the Finnish Public Broadcasting Company YLE, and the text is posted on the website after the broadcast. In Finnish, sure. http://www.yleradio1.fi/yhteiskunta/kolumni/ The most recent one was about the New Green Deal and other New Deals, and the one before that was about Robert Mugabe, based on the book "Dinner with Mugabe".
There were also a number of presentations that I've made in different conferences and seminars in the recent months (Climate conference in Poznan, sustainable building seminar in Delhi, lecture at the Architects' Association in Oslo, and so on).
Last but not least, I've finally, finally finished writing and editing and re-editing and correcting my thesis, CITIES FOR SALE, which I'll defend at the Helsinki University of Technology Friday 13 March.
Subscribe to:
Posts (Atom)