Teotihuacan

Last week, I saw the Teotihuacan near Mexico City for the first time. Incredibly impressive. However, while climbing the pyramids, one is obsessed by the obvious question: what was it that ruined the fantastic culture 1250 years ago? Lack of democracy, and overexploitation of natural resources, suggests Guide Michelin. Unsustainable development, we'd say.

The majestic site is filled, absolutely filled with local vendors trying to sell the cheapest stuff to passers-by. They approach you in a determined manner with their merchandise, "one peso only". Puzzling. Should you stop at each and every one and politely say no-thank-you? Or grab your purse and look for coins that you don't have? Or do you try to run away, change the pace and direction of your steps - and feel ashamed, and frustrated that your thoughts are constantly distracted from the PLACE, where you'll probably never return.

On the way back to the city we pass the vast informal settlements that creep upwards on the hills like a grey carpet. The huts must house millions of people that have settled "informally", and will gain ownership of their plot after five years of occupancy. I'm wondering how many are connected to water or energy networks. Are there any schools or any medical care? A bus to the city from these contemporary pyramids?

RAKENTAJIEN RYHDYTTÄVÄ ENERGIATALKOISIIN

(Artikkeli julkaistu Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatti-sivulla 24.2.2008)

Tehokkain ja halvin tapa vähentää kasvihuonekaasuja on oikea rakentaminen. Kuntien ja valtion pitäisi näyttää energiapihin rakentamisen esimerkkiä.

Missä olisi halvinta ja tehokkainta vähentää kasvihuonekaasupäästöjä? Rakentamisessa. Tähän tulokseen tuli Nobel-palkittu ilmastotutkijoiden paneeli (IPCC) joulukuussa 2007 julkaistussa raportissaan. Sen vertailussa olivat mukana energian tuotanto, liikenne, teollisuus, maatalous, metsätalous ja jätehuolto. Myös kun suomalaisia haastateltiin toimenpiteistä ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi, rakennusten energiatalous nousi etusijalle.

Maailman mitassa karkeasti arvioiden 20 prosenttia energiasta palaa liikenteessä. Rakentamisen ja rakennusten käytön osuus on noin 40 prosenttia. Lämmitys, jäähdytys ja valaistus vievät leijonanosan, muita syöppöjä ovat lämminvesi, veden pumppaus ja sähkölaitteet. Mikä etelän leveysasteilla säästyy lämmityksessä, menee jäähdytykseen. Sen lisäksi hajoava yhdyskuntarakenne kasvattaa kaikkialla liikenteen määrää.

Energiaa myös rakennusmateriaalien tuotantoon ja logistiikkaan. Sementin, teräksen, tiilten ja lasin valmistus vaatii korkeita lämpötiloja. Puutakin on kuivatettava, sahattava ja kuljetettava. Kuitenkin vain kymmenesosa rakennusten kuluttamasta energiasta palaa työmaavaiheessa, loput vasta valmiissa talossa. Koska pitkällä aikavälillä ratkaisevaa on tilojen käytössä kuluva energia, rakentajat olisi rakennusten suunnittelusta alkaen saatava mukaan energiatalkoisiin.

* * *

Hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen on käytännössä kolme eri reittiä: säästö, lisää tehoa ja enemmän uusiutuvaa energiaa. Halvinta on kuluttamatta jätetty energia, negawatit.
Säästäminen kuulostaa vanhanaikaiselta, se edellyttääkin enemmän käyttäytymistieteiden kuin teknologian osaamista. Onneksi myös insinöörit tutkivat parhaillaan esimerkiksi sitä, miten matkapuhelimeen saa reaaliaikaisen tiedon omasta sähkönkulutuksestaan. Kukaties se muuttaa arkirutiineja nopeammin kuin mikään muu.

Energiatehokkuudesta puhuttaessa ajatellaan helposti, että kyse on ”korkeasta teknologiasta”, joka vaatii vuosien tutkimusta ja kehittämistä. Rakentamisessa pätevät kuitenkin ikivanhat fysiikan lait. Aurinko paistaa etelästä, ja paksumpi seinä ja katto eristävät paremmin kuin kevyet rakenteet. Matalaenergiarakentamisen teknologia on jo olemassa.

Uusi tavoite on nolla-nettoenergiarakentaminen, joka kuluttaa alle kolmanneksen verrattuna nykynormien vaatimaan/mukaiseen tasoon ja hankkii tarvitsemansa energian uusiutuvista lähteistä. Se on enemmän kun pelkkä passiivitalo, joka selviää perinteisellä rakennustekniikalla. Se hyödyntää aktiivisesti maalämpöä, vesivoiman ja biomassan eri muotoja tai aurinko- ja tuulienergiaa. Nolla-nettoenergiarakentamisen idea on hiilineutraalius: kasvihuonekaasuja ei synny lainkaan. Pian puhutaan varmaan myös nollaenergia-kaupunginosista.

* * *

Rakentamisen nykytodellisuudessa ei ole yhtä vastuunkantajaa, jota voisi osoittaa sormella. Talon energiataloudellisuus määräytyy kauan ennen kuin perustuksia aletaan kaivaa. Päätöksentekoketju on pitkä, eikä kaikilla ole samoja tavoitteita. Ketju alkaa rahoittajista, maanomistajista, rakennuttajista, suunnittelijoista ja rakentajista sekä jatkuu kiinteistönomistajiin, vuokralaisiin ja käyttäjiin, tai rakennusaineiden ja laitteiden suunnittelijoista ja valmistajista myyjiin ja huoltohenkilöstön kouluttajiin. Yhteistä hyvää edustava lainsäätäjä ohjaa prosessin eri vaiheita määräyksillä ja ohjeilla.

Valtiovalta on ollut aktiivinen, muttei kovin kunnianhimoinen. Säännösten rukkaaminen ja päätöksenteko vievät aikansa, ja uudisrakentaminen tuo rakennuskantaan vain yhden prosentin lisän vuosittain. Vaikutukset tuntuvat vasta vuosikymmenten kuluttua.

Rakentajat sanovat, ettei ole kysyntää, ihmiset valittavat, ettei ole tarjontaa. Asunnonostajat kauhistelevat neliöhintoja, grynderit energiamääräyksiä. Suunnittelijat keskittyvät edullisten ratkaisujen löytämiseen. Kiinteistönomistajaa, oli hän sitten omakotitalon isäntä tai pörssisijoittaja, ei energiatehokkuus ole toistaiseksi juuri kiinnostanut. Energian hinta on ollut marginaalinen kustannus, jonka usein maksaa vuokralainen, ”loppukäyttäjä”.

Kehäteiden lasilaatikoiden kyljessä tosin saattaa jo koreilla aurinkosähköpaneeli, josta saadaan kuva asiakaslehden kanteen, mutta bulkkituotannossa lainsäädännön minimivaatimukset ovat maksimi. Energialasku kasvaa entisestään, kun urakoitsijavetoiset toimisto-, asuin- ja kauppakiinteistöhankkeet yleensä nousevat tonteille, joille pääsee vain omalla autolla. Liikkumisen hiilidioksidipäästöjä ei neutraloi puupaneeli siellä tai aurinkokenno täällä.

* * *

Entä jos pantaisiin pystyyn talkoot? Ajateltaisiin, että jokaisen on kannettava oma osansa vastuusta – myös globaalisti, siitähän Balin ilmastokokouksessakin viime joulukuussa keskusteltiin. Unohdettaisiin vanha vasta-argumentti Suomen päästöjen pienuudesta isojen rinnalla. Sekä rakentajien, valtioiden että kaupunkien hyvät käytännöt ovat maailmalla haluttua tavaraa. Siitä ovat mallina Lontoon ja Tukholman ruuhkamaksut tai Saksan syöttötariffilainsäädäntö, joita nyt kopioidaan kaikkialla.

Julkisella sektorilla on eritysvastuu esimerkin antajana. Elleivät valtio ja kunnat näe itseään mallirakennuttajina, kuka sitten? Niiden täytyy omissa hankkeissaan ylittää asettamansa normit ja antaa rakentajille mahdollisuus näyttää, miten uusia ratkaisuja parhaiten syntyy. Jos Helsingin kaupunki kehittäisi innovatiivisen rahoitus- ja ohjausmallin huippuedullisten ja energiapihien vuokra-asuntojen rakennuttamiseen, maine kiirisi kymmenien Euroviisujen verran.

Asuntopoliittisessa keskustelussa puhutaan tuotantoluvuista ja omistusmuodosta. Määrälliseen kasvuun pantava puhti ei saa siirtää muita tavoitteita syrjään. Valtion tukieurojen ehtona pitää olla myös entistä energiapihimpi rakentaminen.

* * *

Vetoaminen lisäkustannuksiin ei vakuuta. Lisäenergiatehokkuuden vaatimat lisäinvestoinnit maksavat itsensä takaisin 3–10 vuodessa. Löytyykö pörssistä nykyään sitä parempia sijoituskohteita? Myös rakennusfirmojen on aika ottaa aloite käsiinsä ja lopettaa ”ekorakentaminen” imagoprojektina. On tilaisuus näyttää, mitä osaa.

Saksan ja Tanskan syöttötariffia kopioidaan nyt kaikkialla. Sitä tarvitaan, jotta asukas voi olla paitsi kuluttaja myös uusiutuvan energian tuottaja. Keskitettyjen ratkaisujen rinnalle tulee pienten yksiköiden verkostoja, eräänlainen energiantuotannon Wikipedia.

Mikä on kuluttajan ja kansalaisen vastuu? Suostummeko ostamaan fossiilista energiaa tuhlaavia asuntoja tai käymään töissä ja ostoksilla paikoissa, joihin ei ole kunnollista julkista liikennettä? Mistä lähtien on ollut noloa olla säästäväinen ja sammuttaa valot? Entä ellei usko ilmastonmuutokseen? Voi aivan rauhassa olla välittämättä jääkarhujen kodittomuudesta. Riittää kun uskoo hiilettömään kulutukseen ja tuotantoon. Silloin maailmantalous, energian huoltovarmuus ja sotilasoperaatiot eivät enää riipu öljyn tai maakaasun saatavuudesta.

SDP:n hullut päivät

Se on helppoa, kun on jo etukäteen sanonut kannattavansa Tuomiojaa, ei tarvitse nyt yhtäkkiä yllättäen etsiä uutta kandidaattia.

Olen jo monelle todennut, ettei kai tässä olla tekemässä saippuaoopperan castingiä - vai miksi ihmeessä niin monet etsivät nimenomaan nuorta blondia? Jos hyvä nainen löytyy, kai hän voisi olla myös tumma ja keski-ikäinen.

L. Lehtinen on arvioinut, että nyt puheenjohtajavalinnasta tuleekin linjavalinta. Entä jos entinen puheenjohtaja olisi jatkanut, eikö se olisi ollut linjavalinta? Vai eikö linja ollut oikein tiedossa tai eikö sillä olisi ollut väliä? Eikö puheenjohtajan valinta ole aina nimenomaan linjavalinta?

P. Lipponen on sanonut, ettei saa olla menneisyyden painolastia - tarkoittaako se kokemusta?

Monet sanovat, ettei saa mennä vasemmalle vaan enemmän keskelle. Siinä tapauksessa suunta on kokoomuksesta oikealle, jos kokoomus on työväenpuolue ja pienipalkkaisten naisten asialla. Natossa ja ydinvoimassa löytyy sitten vahva sinipunapohja. Tai keskustasta oikealle, jolloin mukaan ehkä saataisiin osa autoilevista miehistä - merkittävä äänestäjäryhmä tietysti.

Jotkut demaritkin näyttävät edelleen uskovan kokoomuksen mainostoimiston sloganiin, että vastakkainasettelujen aika on ohi. Näkis vaan. Ne ajat ovat vasta tulossa, sanokaa minun sanoneen.

Wiki-Democracy in a Wiki-City

The DEMOS guys, Aleksi Neuvonen and Roope Mokka, have done a great job with their competition entry to the Greater Helsinki Vision 2050 competition.

It has all the elements that we all talk about these days - sustainability, energy, participation - but they've put the pieces together and point to a direction forward, the next step.

Comparing the Encyclopedia Britannica - still the authority a couple of years ago, based on refereed academic knowledge - with Wikipedia, an open source compilation of information, put together by the civil society, so to say, was particularly enlightening. That will give impetus to many new expressions, such as "Wiki-democracy" and "Wiki-City".

Helsingin asunto-ohjelman yksityiskohtia

En nyt ihan ymmärrä tätä valitusta 75 neliön keskikoosta, kun samaan aikaan tuskitellaan, että Helsingin kämpät on ihan liian pieniä perheasunnoiksi. Enemmän kummastelen 5000 asunnon vuosivauhtia, sehän on silkkaa utopiaa.

Mutta logiikkahan on selvä, kun vastustetaan 75 neliön keskikokoa. Tottakai rakentajat tunkevat esimerkiksi 2,000 kerrosalaneliöön mieluummin 42 kappaletta 47 neliön asuntoja kuin 26 kappaletta noin 75-neliöisiä, niillehän saa reilusti korkeammat neliöhinnat ja paremmat katteet!

Kummankin kokoisessa kämpässä ne kalliit neliöt, märkätilat ja keittiö, maksavat jokseenkin saman verran, loput neliöt ovat bulkkitavaraa.

Erikoinen on myös toivomus, että vain osassa uusia asuntoja pitäisi täyttää liikkumisesteisyyden vaatimukset. Loputko tehtäisiin lainvastaisesti? Tämä haaste esitetään samaan aikaan kun toivotaan, että mahdollisimman moni vanhus tai toipilas voisi asua kotonaan.

Onko tarkoitus, että esimerkiksi toispuolihalvauksesta toipuva potilas ryhtyisi ensimmäisenä toimenaan sairaalasta käsin ostamaan itselleen uutta kämppää ja suunnittelemaan muuttoa? Vai voisiko ajatella, että tämä vamma voi osua kenen meistä kohdalle hyvänsä koska tahansa, ja on paras hankkia se esteetön asunto jo silloin, kun vielä pystyy liikkumaan.

Uskomattomin on joidenkin rakentajien valitus, että energiatehokkuuden lisääminen nostaa rakentamisen hintoja. Tämä samaan aikaan, kun koko maa ja maailma tuskailee sen kanssa, miten hiilen ja öljyn polttoa voitaisiin vähentää. Tiedetään hyvin, että noin 40% kaikesta kulutetusta energiasta palaa rakentamiseen ja ennen muuta rakennusten ylläpitoon. Energiatehokkuuteen satsaaminen on tässä pörssitilanteessa paras mahdollinen investointi.

Loistavaa, Erkki Tuomioja!

Loistojuttu, Erkki Tuomiojan SDP:n puheenjohtajaehdokkuus!

Tähän mennessä käydyssä arvuuttelussa yksi argumentti on ihmetyttänyt minua erityisesti: että kandidaatti olisi liian iäkäs. Pitäisi olla nuori, mieluiten nuori ja kaunis nainen. Perustelu hirvittää. Ei kai tässä olla tekemässä saippuaoopperaa vaan politiikkaa?

Ei kukaan vastusta Hillary Clintonia vahvimman valtion johtajaksi hänen ikänsä vuoksi - sukupuoli ja sukunimi lienevät ylivoimaisesti hankalimmat esteet, nekin ovat Tuomiojalla kohdallaan. Erkki Tuomioja ja Hillary Clinton lienevät jokseenkin samanikäisiä.

Kuvitteleeko joku tosissaan, että suurimman oppositiopuolueen ja toivottavasti suurimman kuntapuolueen johtaja voisi olla ihminen vailla menneisyyttä kaikilla hallinnon ja politiikan tasoilla globaalista paikalliseen?

Eikä tässä toki haeta pelkkää kokemusta vaan kaivataan näkemystä. Pikkupolitikointi ei riitä silloin, kun perinteistä puoluetta reivataan tälle vuosituhannelle. Visio pitää olla ensin, sitten ruuvataan järjestökone ja päivänpolitiikka paikalleen.

Pääministeri on energia-asiassa ihan oikeassa

Pakko tunnustaa, pääministeri Vanhanen on tämän aamun (9.1.2008) Hesarin mielipidekirjoituksessaan aivan oikeassa. Samaan aikaan kun EU ja koko maailma etsivät vakavissaan keinoja kasvattaa uusiutuvan energian osuutta, Helsingin Energia yrittää linnoittautua kivihiilikasojen taakse. Selittelyt eivät vakuuta.

Kaiken huipuksi Helen, samalla kun kehuu tuottavansa sähköä myös Helsingin ulkopuolelle, usuttaa valtiota peittämään sen jäljet, kun hallitus neuvottelee EU:n komission kanssa Suomen kansallisista tavoitteista uusiutuvan energian suhteen. Helen vetoaa käyttämäänsä sähkön ja lämmön yhteistuotantomenetelmään, joka epäilemättä tehostaa roimasti energiantuotantoa, kun se vähentää tuotantoprosessin hävikkiä. Yhteistuotanto on kuitenkin jo vanha juttu ja käytössä monissa muissakin maissa. En oikein osaa kuvitella vaikkapa Nokian ilmoittavan, että teimmehän me kommunikaattorin jo 1990-luvulla, ei meidän enää tarvitse panostaa innovaatioihin.

Luin eilen kaupungin virkamiesten kaupunginvaltuustoa (23.1.) varten kirjoittaman luonnoksen energiastrategiaksi. Helen jatkaa siinä pikkupoikamaista inttämistä ja toistelee puolustuksenaan harha-argumenttia valtaisista määristä rekkakuormia, jotka vyöryisivät päivittäin kaupunkiin täyttämään Salmisaaren ja Hanasaaren kattilat puuperäisellä polttoaineella. Aivan kuin kivihiiltä louhittaisiin Helsingin voimaloiden alta. Sitähän tuodaan sinne laivoilla, laivoilla pellettejä viedään myös Tukholmaan Suomen Pohjanmaalta.

Hyvän vertailukohdan antaa liikennelaitos HKL, jonka esitys on asiallinen, asiantunteva, eri vaihtoehtoja punnitseva - ja teksti paljastaa, että HKL tietää, missä maailmalla mennään.

Helsingillä ei ole strategista energiapolitiikkaa

Onnea uudelle vuodelle, öljybarreli, tänään olet vihdoin 100 dollaria! - Kuinkas siinä näin kävikään, että energiaproblematiikka ei kadonnut mihinkään vuoden vaihtuessa - sitä ei ilotulitettu taivaan tuuliin. Aika käsittämätöntä muuten oli se uudenvuoden yönä tuntikausia jatkunut paukuttelu: miten ihmisillä voi olla rahaa siihen ja miksi korviasärkevä paukuttelu on jonkun mielestä niin kivaa?

Palataan härkäviikkojen kylmään arkeen. Fossiilisen energian käytön jatkuva kasvu on umpikuja. Se pakottaa ajattelemaan alusta jokseenkin kaiken. Globaalisti. Mutta myös paikallisesti. - Mitä energiapolitiikka voisi tarkoittaa esimerkiksi Helsingin kaupungille, ja miksi?

RAKENTAMINEN, RAKENNUKSET, ENERGIA JA ILMASTONMUUTOS: 40% ja 30%

Arvioidaan, että rakentaminen ja rakennusten ylläpito vievät 30 – 40% kaikesta kulutetusta energiasta, kun liikenteen osuus on ehkä 20%. Elinkaarinäkökulmasta katsoen vajaa 1/5 kuluu rakennusaineiden valmistuksessa ja työmaalla, loput käytön aikana. Lämmitys, jäähdytys, lämminvesi, valaistus ja laitteet vievät leijonan osan, yli 4/5. Kasvihuonekaasupäästöistä talot ja rakentaminen tuottavat noin 30%. Luvut paljastavat rakennussektorin säästöpotentiaalin mittasuhteet.

MATALAENERGIARAKENTAMINEN VAI NETTO-0-ENERGIA?

Energiankäytön kestävyyteen on kolme tietä: säästö, lisätehokkuus ja uusiutuvat energialähteet. Säästö on psykologiaa: käytetäänkö katkaisijan off-asentoa tai rohjetaanko kieltää hehkulamput, kuten Australiassa. Tehokkuus on teknologiaa, joskus aivan perinteistä: aurinko nousee idästä ja tuhdimpi seinä sitoo enemmän lämpöä kuin ohut. Siirtyminen uusiutuviin on polittista tahtoa ja kansainvälistä ilmasto- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Englanninkielessä on käsite ”carbon neutral building”, hiilineutraali rakennus. Suomenkieleen omaksuttu ’matalaenergiarakentaminen’ voi johtaa harhaan. Se antaa ymmärtää, että tavoitteena on ’vähän matalampi’ energiankulutus. Tämä ei kuitenkaan ole jutun koko juoni. Teoriassa talo voi kuluttaa rajattomasti, jos se itse tuottaa tarvitsemansa energian uusiutuvista energialähteistä. Peruskysymys on, paljonko talon rakentaminen ja ylläpito päästävät ilmakehään hiilidioksidia, jota syntyy fossiilisten polttoaineiden palaessa, ja metaania. Turvehan on fossiilinen polttoaine eikä uraani kuulu uusiutuviin energialähteisiin, joita on viittä lajia: tuuli, vesivoima, maalämpö, biomassa ja aurinko.

Uusiutuvasta energiasta Suomessa käytävä keskustelu vilisee harha-argumentteja risurallista metsäteollisuuden tuhoon. Kotimaisen metsän annit ovat yksi biomassan muodoista, sekin vain yksi monista uusiutuvan energian lähteistä. Biomassaa ivanneen Helsingin Energian käyttämä ”risuralli” -argumentti on harhainen myös siksi, että öljy ja kivihiilikin on kuljetettava jostakin Suomeen, ei niitä Hanasaaren alta kaiveta. Tukholmalaiseen voimalaitokseen kuitenkin laivataan pellettejä Pohjanmaalta tai Raaheen biomassaa Brasiliasta.

MITEN MUUALLA?

Otetaan esimerkki joidenkin mielestä yllättävältä taholta. Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon vapaakauppa-alueen NAFTAn ympäristökomissio (CEC) selvitti ympäristömyötäisen rakentamisen esteitä. Olin NAFTAn ulkopuolisena asiantuntijana hankkeessa, jonka loppuyhteenvedossa todetaan näin:

”Rakennusten hiilineutraalius on asetettava kunnianhimoiseksi, realistiseksi tavoitteeksi. Suositamme, että Pohjois-Amerikan hallitukset ja paikallishallinto asettavat tavoitteita, jotta päästään kaikkien, niin uusien kuin olemassa olevien rakennusten hiilineutraaliuteen. ... Kiitämme ja tuemme niitä yli 500 Yhdysvaltain kaupunkia, jotka ovat allekirjoittaneet kaupunginjohtajien ilmastonsuojelusopimuksen, sekä niitä, jotka ovat ottaneet käyttöön Amerikan arkkitehtiliiton AIA:n ja Kanadan arkkitehtiliiton ’2030-haasteen’ hiilineutraalin rakentamisen tavoitteista. Suosittelemme, että Kanada ja Yhdysvallat ottavat käyttöön vähintään yhtä kunnianhimoiset tavoitteet kuin 2030-haasteessa.” Em. 2030-haasteen ovat allekirjoittaneet monet muutkin, mm. sadat kaupungit. Välittömänä tavoitteena on fossiilisen energian käytön puolittaminen rakennuksissa.

Investointipankkiireilla on omat syynsä osoittaa vakavaa kiinnostusta. Vauhdilla lisääntyvät sijoitukset puhtaaseen energiaan olivat vuonna 2006 jo 100 miljardia. Globaalit päästömarkkinat olivat samana vuonna kasvaneet 30 miljardiin, ja niiden odotetaan vuonna 2007 kaksinkertaistuvan. Ehkä mittatikkuna voi pitää Irakin sodan päivähintaa, 300 miljoonaa dollaria.

TÄSTÄ ETEENPÄIN?

Kioton pöytäkirjan korvaava uusi sopimus saadaan toivottavasti paperille joulukuussa 2009Kööpenhaminassa, joka aikoo olla ”the Environmental Capital of the World”. Ruotsi on silloin EU:n puheenjohtajamaa. Pohjoismaille olisi tarjolla näytön paikka. Vai jatketaanko hyväntahtoista höpötystä?

Entä jos lähtökohdaksi otetaan, että Helsingin kaupungin omassa toiminnassa
- netto-0-energiarakentaminen on sääntö, ei poikkeus
- hyväksytään periaate, että kaikki julkinen rakentaminen on koerakentamista, jossa toteutetaan jo olemassa olevia tai tarvittaessa kehitettäviä maailman parhaita ratkaisuja
- sektorin toimijoille järjestetään pikaisesti jatkokoulutusta
- valtion asuntorahaston lainoituksen ehtona samoin kuin Hitas-tonttien ja muiden kaupungin omistamien tonttien luovutusehtona on netto-0-energiankulutus
- selvitetään, millaisilla porkkanoilla voidaan tukea myös yksityisten tonttien energiatehokasta rakentamista (normin mukaisuus ei riitä alkuunkaan)
- kaavavaihtoehdoista (huom!), niiden edellyttämästä kunnallistekniikasta ja niiden synnyttämistä liikennevirroista teetetään VTT:llä energiatehokkuusarviot
- Helsinki kaupunki tilaa MOTIVAn evaluoimaan koko kaupunkikonsernin energiatehokkuutta (tuote- ja palveluhankinnat ml. liikenne, logistiikka jne, palveluiden oma tuotanto, uudis- ja korjausrakentaminen, olevien rakennusten käyttö) ja laatimaan ohjeet sen parantamiseksi
- energiatehokkuus otetaan kaupungin hankintapolitiikan ehdottomaksi kriteeriksi (tosissaan) ja kaupunki hyödyntää aktiivisesti olemassaolevia suomalaisia ja eurooppalaisia kestävän hankintapolitiikan verkostoja (mm. ICLEI)
- Helsingin Energia asettaa tarkat tavoitteet uusiutuvien energialähteiden osuuden kasvattamisesta (esimerkiksi EU:n 20-30% 2020 mennessä)
- Helsinki ajaa syöttötariffin käyttöönottoa uusiutuvan energian käytön tukemiseksi
- Helsinki liittyy aktiiviseksi toimijaksi kaupunkien energiakysymyksiä pohtiviin verkostoihin kuten ICLEIn Cities for Climate Protection Campaign, C40 Cities tai Energie-Cités, tavoitteena parhaiden käytäntöjen ja politiikkojen oppiminen toisilta kaupungeilta.
- Lista ei toki pääty tähän. Eikä öljybarrelin hinta jää 100 dollariin.

Urban sustainability

Talking about urban sustainability, in the capacity of a World Future Council member. This is the link to the video interview:

http://link.brightcove.com/services/link/bcpid1156002416/bclid1155303148/bctid1125899914

ON THE ROAD TO COPENHAGEN – BALI AFTERTHOUGHTS

Now, it is time to focus on Copenhagen, where the new climate protocol should be finalized and agreed upon in 2009. This is a huge challenge not only for the City of Copenhagen and Denmark hosting the meeting, but to Sweden’s EU Presidency and to the European Union as a whole.

The EU needs it own “roadmap” towards Copenhagen, making sure that the EU not only upholds but strengthens its position as the world leader in progressive and innovative climate policies. This means including all aspects of sustainable use of energy, such as energy for development, fair mechanisms of technology transfer, and decent work. This requires that the European Union is unanimous and strong in its positions.

The EU should use its diplomacy, political cooperation and bilateral mechanisms to make certain that developing countries, China and India in particular, will play a fair but focal role in Copenhagen.

The Clean Development Mechanism (CDM) and similar tools have to be further developed so that by 2009 they can be more broadly applied than today. This is particularly important in the buildings and construction sector, which uses 30-40% of all energy and has huge emissions savings potential, which can be implemented with existing technologies.

Indeed, if there is to be a title for the Copenhagen 2009 conference, it should be A Better Built Environment for All, which would encompass the aspects of mobility, buildings, construction, infrastructure, public services and information and communication. The implementation of this target would bring together the private and the public sector, both federal, national and local governments, and civil society organizations.

CONSTRUCTION COUNTS FOR CLIMATE

Side Event Friday 7 December at 13-15, Grand Hyatt Bali, Room BIOFUEL

Buildings and construction are responsible for on average 40% of the total energy consumption. During the whole life span of buildings, the energy is mainly used for heating, cooling, lighting, hot water production and powering of appliances. Part is also used for building materials production, construction and demolition. The energy required for logistics and mobility in the built environment is not included in these figures.

The potential of the buildings and construction sector to drastically reduce global emissions of greenhouse gases is technically proven but poorly known, and frequently not supported by existing policies and market signals.

This is the urgent concern that is shared both by governments all over the world, and by construction industry and real estate business. In Bali the particular questions are:

Ø How can CDM and other “Kyoto mechanisms” best promote sustainability of the built environment?

Ø What are the steps needed to substantially reduce the greenhouse gas emissions from buildings and construction?

In joint effort, representatives of the United Nations Environment Programme (UNEP), World Business Council for Sustainable Development (WBCSD) and the Marrakech Task Force on Sustainable Buildings and Construction, led by Finland, will highlight critical issues from the points of view of the public as well as the private sectors. The Director of UNEP Division of Technology, Industry and Economics (DTIE), Ms. Sylvie Lemmet will set the scene and experts of the organizing partners will report on recent findings. There is time for discussion after the comment of Ms. Outi Berghäll, Vice Chair of the Ad Hoc Working Group on Further Commitments.

For more information, please get in touch with

- Kaarin Taipale, Chair of the Marrakech Task Force on Sustainable Buildings and Construction, taipale@hse.fi

- Niclas Svenningsen, Coordinator, UNEP Sustainable Buildings and Construction Initiative, Niclas.Svenningsen@unep.fr

- Christian Kornevall, Project Director, Energy Efficiency in Buildings (EEB), World Business Council for Sustainable Development; kornevall@wbcsd.org

Chestnut tree of Anne Frank

An open letter to the Mayor of Amsterdam, Mr. Job Cohen, and Councillor Marijke Vos

Dear Decision Makers in Amsterdam

Trees have incredible symbolic value – you must have learned it by now. The one chestnut tree had value for Anne Frank but this value has now been multiplied by the millions because of the many stories that it tells about European history.

I’m sure you’ll find another solution to celebrate a landmark tree – than killing it.

best

Kaarin Taipale

A question to Mona Sahlin

(On the PES@ctivists Manifesto - Yourspace website Mona Sahlin, the leader of the Swedish Social Democrats, answers questions 24 October 2007 - I sent her this rather huge question.)

Dear Mona Sahlin

For us as PES activists it is clear that we’ll have to link and to fulfil the requirements for as well decent work and fair trade, as for the need for energy savings, energy efficiency and radical transition to renewable energy sources. The EU has been quite ambitious in setting targets regarding all of these issues. The Bali climate negotiations are approaching, and already in 2009 we should meet in the climate summit in Copenhagen to agree on a “Kyoto 2”.

Many of the barriers slowing down climate negotiations are well known: The US and Australia don’t want to sign any commitments but advocate “voluntary mechanisms” instead. G77 and China want to “develop first” and clean up only afterwards. For obvious reasons, the oil producing countries do not like to discuss reducing the use of fossil fuels, and note that they won’t invest in cleaner technologies unless there is certainty on growing demand. Some see the climate issue as a great opportunity to promote more nuclear power, and so on. Our own trade unions are sceptical, to say the least. – At the same time, the only ones profiting of our growing thirst for more energy seem to be the oligarchs in emerging economies or oil-producing developing countries, and the military industry providing equipment for those fighting to secure access to oil resources.

Mona Sahlin, in this extremely controversial climate/energy framework, do you see any “windows of hope”? Any new initiatives, new arguments to push our agenda? In particular, can we develop new mechanisms to bring the great emerging economies – Brazil, South Africa, India and China – on board? Such as CDM (Clean Development Mechanism) and carbon trade on a truly large scale and covering more sectors? – And the second difficult question for us European Social Democrats: What does it take to turn our own Trade Unions into drivers of the “fight against CO2” instead of them “joining the enemy”?

With warm regards from Helsinki

Kaarin Taipale

Kimi and Kaarin in Brazil

... tämä tuskin tulee toistumaan: F1-sankarin kuva on pienemmällä kuin jonkun kattoa mulkoilevan kestävän kaupunkikehityksen ekspertin... terveisiä Brasiliasta! (leikkaa ja yhdistä linkin pätkät, muuten se ei toimi)

http://www.otempo.com.br/otempo/noticias/?IdNoticia=59906&busca=
Ecolatina&busca=Ecolatina&busca=Ecolatina

... I don't think that this will ever happen again: the picture of the F1-hero is smaller than the one of a sustainable urban development expert looking up to the skies... best regards from Brazil! (please cut and join the two parts of the link for it to work)

Energy – the new realm for moral double standards?

Oh boy, energy and climate change again. Aren’t you getting tired? Too bad, since I’m afraid that the topic won’t disappear from the headlines in quite a while. But what is this with double standards; speaking one thing and doing the other, acting as a saint in public but committing sins in private?

Let’s go back to climate change. When we burn fossil fuels, oil, gas, coal or peat, carbon dioxide gets into the atmosphere and changes it. Temperatures rise, glaciers melt, oceans get warmer, hurricanes get more frequent, some places get more rain and floods, others are hit by draughts and forest fires. Extreme phenomena become more frequent.

If this is caused by excessive burning of fossil fuels, it should be clear, what the medicine is: let us burn less non-renewables and more renewable!. But as you know, it is not that simple, and that is where the double standards enter the picture.

The first lobby says that they do not ”believe” in climate change, as if it was a religion, not science. I find it interesting that often the same guys have a strong belief in their investment portfolios, hedge funds and whatever. If there would be a way to predict the moves of the stock exchanges as accurately as we can calculate global warming, we’d all be millionaires!

These calculator people are the same, who demand accurate predictability of tax percentages and inflation rates. However, for them it is quite clear that no one can prophesize the price of oil. Quite recently, 50 USD per barrel seemed the ultimate limit, now 80+ is the going rate.

We, the consumers know that we should save energy, but it is so nice to buy cute gadgets that use electricity, keep our summer cottages warm all around the year, and dream of a bigger car. Four-wheel-drive SUVs are fabulous. And how many nuclear power plants does it take to make sure that the tiny red light on the digi-box stays on?

The industrialists yell that growth and competitive edge must not be put in danger, energy must be cheap and there must be plenty of it available. The same guys move their factories to countries with polluting energy and cheap labor. They pretend that the problems can be outsourced, hidden in China or India. But the same guys speak quite fluently about globalization, and they know very well that we have only this one single planet.

Every year, the automobile industry brings new, slightly less polluting car models to the market. “Save the environment, buy a new car!” – This must be the ultimate energy double standard! In Norway, the consumer protection authorities recently forbid such advertising. In Finland, the conservative government plans to raise the price of gas just a little, so that it won’t hurt anyone. Gas is like vodka, always worth every cent.

Then we have those who believe in technology. “Engineers will come up with a solution, don’t worry.” – Strangely enough, the same people who regard themselves as rational thinkers call windmills “ugly”. “New energy technologies have to be developed on the market, subsidies would distort free competition!” they say. However, these engineers are not bothered by the fact that crude oil has soon been subsidized with a sum of one trillion dollars in Iraq and Afghanistan. It is about 300 million Euro per day. – In Finland, it is ok to subsidize burning peat, that is called agricultural policy. But subsidizing wind energy, no, that would distort the market!

And then we have the politicians. They know that they are supposed to talk about climate change in a noble manner. But the also know that their voters want to have a bigger house, a bigger car and faster growing investment portfolios. It is not politically correct to remind them that 20% of all energy is burned in traffic, and almost 40% in heating, cooling and lighting of buildings.

But there are strange news coming from across the oceans. Even US companies are asking for regulation and limits to carbon emissions. They know that their competitive edge depends on who develops the most energy efficient products and production methods. The firms want to have a level playing field and no free riders. Building researchers don’t talk about energy consumption any more, they think of buildings that will produce their own energy.

The homeless ice-bears are not our biggest problem. The real risks are linked with economy and security. Energy will force us to rethink everything. That is why I suggest hereby that we’ll leave moral double standards to bedrooms and start being honest at least in energy issues.

"Epämiellyttävä totuus"

(kolumni on julkaistu Senaatin Kontrahti-lehdessä keväällä 2007)

Maailmassa kulutettavasta energiasta noin 40% palaa rakennuksissa. Elinkaarinäkökulmasta katsoen tästä öljystä, kivihiilestä ja ydinvoimasta vain kymmenys kuluu rakennusaineiden valmistuksessa ja työmaalla, loput käytön aikana. Lämmitys, jäähdytys, lämminvesi, valaistus ja laitteet vievät leijonan osan.

Elinkaarianalyysit on tehtävä ja niiden on ohjattava investointeja. Mutta fakta on sekin, että lähes (kuulen metsälobbarien askelten kopinaa), siis lähes kaikkien rakennusmateriaalien valmistus on energiaintensiivistä. Teräs, sementti, tiilet, lasi ja alumiini vaativat hurjia lämpötiloja ja pitkiä logistiikkaketjuja. Eivät männyntaimetkaan pelkällä auringon valolla ja henkisellä ravinnolla lahosuojatuksi seinäverhoukseksi muutu.

Jääkarhujen alta sulavat jäälautat taitavat olla uhkista vähäisin. Riskit liittyvät talouteen, politiikkaan ja turvallisuuteen. Energiasolmu paljastaa, mistä kestävässä kehityksessä oikeasti on kyse. Energia panee kaiken uusiksi, ei vain energiantuotantoa, jakeluverkkoja, teollisia prosesseja ja logistiikkaa vaan myös palvelut. Energian kulutusta opitaan tarkastelemaan yhtä kaikenkattavasti ja tunteettomasti kuin nyt työvoimaa. – Sitäkään ei voi ulkoistaa loputtomiin.

Reseptissä on kolme rohtoa: säästö, lisätehokkuus ja uusiutuvat. Säästö on psykologiaa: löytyykö katkaisijan off-asento tai rohjetaanko kieltää hehkulamput. Tehokkuus on teknologiaa, usein aivan perinteistä: aurinko nousee idästä ja tuhdimpi seinä sitoo enemmän lämpöä kuin ohut. Siirtyminen uusiutuviin on poliittista tahtoa, Elon laskuoppia ja kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa. Vaihtoehtoja 0-nettoenergiarakentamiselle ei näy.

Ellei julkinen sektori näytä mallia, kuka sitten? Rima on ME-korkeudessa, rakentamisessakin tikittää globaaliaika. Lukuisat järjestöt ja tutkimuslaitokset tutkivat parhaillaan, miten rakennetun ympäristön energiankulutus puolitetaan. Hyväätarkoittava höpötys on nyt muutettava koviksi faktoiksi. Pohjoismaiselle rakennus- ja kiinteistöklusterille on tarjolla näytön paikka: Onko se todellista ”sisällöntuotantoa” ja pystyykö se uudistumaan alan keihäänkärjeksi?

"Avoin innovaatio"

Sain taas olla mukana Helsingin kauppakorkeakoulun CKIR-instituutin jokavuotisessa workshopissa. Nyt teemana oli innovoinnin avoimuus - "open innovation". Urbanistin näkökulmasta on aina yhtä kiintoisaa vertailla, miten samat oivallukset saavat samansuuntaisia tulkintoja yhtäältä yksityisissä yrityksissä, toisaalta kaupungeissa.

Pelkästään kielenkäyttö on paljastavaa, ilmauksia ja käsitteitä lainataan puolin ja toisin: yritykset puhuvat innovaatiotoiminnan demokratisoimisesta ja käyttäjäyhteisöjen saamisesta mukaan tuotteiden ja palveluiden kehittämiseen, kaupungit taas toiminnan tehostamisesta, ulkoistamisesta ja globaalista kilpailusta mutta toki myös osallisuudesta ja osallistamisesta.

Yritykset, tarkoittaessaan rakenteita tai tietojärjestelmiä puhuvat arkkitehtuureista, ja kuvatessaan toimintaympäristöä käyttävät lähes yksinomaan muoti-ilmausta ekosysteemi. - Pakko tunnustaa, että vanhana pianistina ja rakennusalan ihmisenä minulle jäi hämäräksi, mitä mahtaa tarkoittaa "arkkitehtuurien orkestrointi" tai "ekosysteemin luominen". Olin kuvitellut, että Luoja on ekosysteemin osalta hoitanut homman jo aikojen alussa...

Yhteinen pohjavire on, että ihmiset on saatava mukaan, puhuteltiin heitä sitten kuluttajina, käyttäjinä tai kansalaisina. Mutta kuten Heidelbergin entinen pormestari totesi, jokaisen sukupolven on rakennettava itselleen omannäköisensä demokratia, sitä ei saa koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Demokratian voi hävittää, tuhota aivan kuten rauhan.

RUUHKAA POLIITTISESSA KESKUSTASSA

(Uutispäivä Demarissa 30.7.2007 julkaistu mielipide - vastineena Lasse Lehtisen kirjoitukseen)

Jotkut toverit ovat olleet huolissaan siitä, että menosta ja menestyksestä unelmoivat liituraitapukuiset nuoret miehet eivät koe SDP:tä omakseen, kun se ei tarjoa ”toivoa”. Minua huolestuttaa paljon enemmän, etteivät he unelmoi globaalista oikeudenmukaisuudesta ja köyhyyden poistamisesta tai vaikkapa uusiutuvien energialähteiden täysimittaisesta käytöstä.

Yksi vaalien jälkeisen katharsis-keskustelun teemoista on ollut SDP:n paikka suhteessa poliittiseen ”keskustaan”. Puhutaan siis oikeiston ja vasemmiston välimaastosta, jossa yhä suuremman osan äänestäjistä oletetaan liikkuvan. Tälle kentälle olisivat ajaneet vasemmalta mm. ne Ladan hankkineet duunarit, joihin Lasse Lehtinen Viialaista siteeraten viittaa (Demari 19.7.2007). Oletetaan poliittisen arvomaailman riippuvan ihmisten taloudellisesta asemasta ja siihen aikaisemmin likeisesti liittyneestä luokkaidentiteetistä.

Poliittisen evoluutioteorian mukaan tehdastyöläinen ajautuisi äärivasemmalta, palkankorotus ja koulutusaste kerrallaan, ammattikoulun ja keskustapuolueen kautta kauppakorkeakouluun ja kokoomukseen. Tosin koska oikeistokin joutuu käyttämään poliittisesti korrekteja käsitteitä kuten työttömyysturva ja ympäristö, senkin on pakko kyhnätä keskustan tuntumassa ja toivoa, että joku näyttäisi olevan vielä oikeammalla.

Lehtinen esittää myös SDP:n nimenmuutosta demokraattiseksi puolueeksi. Malli löytyy vaikkapa Yhdysvalloista, joissa kaksipuoluejärjestelmä jakaa kansan viivottimen tarkkuudella puoliksi demokraatteihin ja republikaaneihin. Lehtiselle ajatus yhtenäisestä suomalaisesta vasemmistosta on silti mahdoton. USA:ssa kuitenkin koko ”vasemmisto” on yhden puolueen korkean katon alla. Vertailu eurooppalaisiin sosialidemokraatteihin on toki hankalaa, kun valtiot ja niiden lainsäädäntö ovat kehittyneet aivan eri tahdissa. On tapana sanoa, että meikäläinen kokoomuslainenkin näyttäisi jenkkien poliittisella kartalla kommunistilta, muttei sekään ole koko totuus.

En usko, että poliittisen ideologian valinta on, ainakaan enää, ensisijaisesti luokka- ja varallisuuskysymys, vaan ennen muuta arvovalinta. Yhdysvaltain demokraattipuolueeseen on perinteisesti kuulunut niin itärannikon intellektuelleja ja raharikkaita (kuten Kennedyt) kuin juutalaisia ja afroamerikkalaisia. Sekä demokraateille että sosialidemokraateille kansalaisten tasa-arvo ja julkisen sektorin yhteisvastuu hyvinvointivaltiosta menevät kaiken muun edelle, niin paikallisesti kuin globaalisti.

”Keskelle” on tungosta kuin alennusmyynnin tarjoustiskille, etenkin presidentinvaaleissa. SDP:n perinteisissä kansainvälisissä arvoissa riittää kuitenkin eväitä, ei tarvitse sortua uusliberalistisiin erikoistarjouksiin. Mutta työtä on tehtävä, että arvot löydetään uudelleen ja osataan sijoittaa tuoreina tämän ajan ja paikan viitekehityksiin.

DECOUPLING SUCCESS AND HAPPINESS

(published at http://www.chinadialogue.net/article/show/single/en/1229)

“What kind of scissors are we going to need for decoupling? Maybe they’ll have to be silver scissors, or golden!” A colleague was joking about a serious issue: How to fulfill the basic needs of people, and at the same time decouple economic growth from environmental and social destruction? How to secure human well-being without wasting natural and human resources? How to break the assumed link between success and happiness?

Water and energy create the physical foundations of sustainable development. For billions of people worldwide they are still a daily question of availability. Thousands of cities are faced with the same question: how to secure the citizen access to safe drinking water and energy. Once there is water, it has to be kept clean, and sanitation and waste water treatment are needed. Once there is energy, it must also be clean so that it does not pollute the air and become a health or fire hazard. The production process of energy must be safe, otherwise it creates dangerous jobs and new environmental problems. A vicious circle!

The step from poverty, from no freshwater and no energy, to having basic human needs fulfilled is huge, but millions of people take it every year. Waves of industrialization and economic growth bring people from rural areas to cities and to urban lifestyles that focus on consumption: cars, fashion, entertainment, industrial food and drink – and more economic growth.

“Sustainable Consumption and Production”

In two years, China will host the 4^th International Expert Meeting on the 10 Year Framework of Programmes on Sustainable Consumption and Production. The 3^rd meeting was recently held in Sweden. The name of the conference is too complicated, the United Nations –led process is called the Marrakech Process for short. Its origins are in Johannesburg 2002, in the UN World Summit on Sustainable Development, where governments agreed that consumption and production patterns are inextricably interlinked. If we want cleaner products, someone will have to ask and pay for them.

One of the conclusions is that public procurement is an important mechanism in promoting sustainability. Local and national governments can become model clients and create markets for better products. This is also true for services and buildings: private companies and citizen will hardly construct better buildings if they don’t see that the public sector does it, first.

It is easy to agree that we need more sustainable products and services – but what does it mean in real life? There is no globally agreed list of criteria telling which product is sustainable, yet. Some characteristics are obvious: efficient use of resources, no pollution, no health risks, decent work, social and gender equity, transparent governance. Not only the product or service as such matter, but the production process and use of the product, the whole life cycle have to be analyzed. Did people become happier and healthier by making, using and recycling the product – or did they get ill and abused?

“Environmentally friendly” – or just a little less dangerous?

Some clever advertisers and urban developers have noticed that the “brand” and sales of a product can be improved by promoting it as “environmentally friendly” or as “eco-city” without showing hard facts. To oppose this trend the Norwegian government has forbidden the advertisement of any car as “environmentally friendly”, because no car is ever going to be environmentally friendly in the first place. Cars and their manufacture will always burn energy, pollute, injure and kill thousands of people, force cities to invest in highways that destroy urban fabric, and so on.

Imagine this: A company informs its shareholders and stockbrokers that it is going to make only products that don’t have to be thrown away, because they will not become unfashionable or technologically obsolete in a couple of months or years. Instead, they’ll be beautiful and easy to use for hundred years - just like your grandmother’s scissors, a bicycle or a kitchen knife. Their manufacture will cause no harmful waste, require no non-renewable resources, the employees will get a decent salary, and instead of bribes, the company will pay taxes to local and national government.

Earthland and global equity

A justified question is posed by developing countries to industrialized nations: Are you trying to tell our millions of people that they should not reach the same standard of living as your citizen? You have been polluting the Planet for centuries, and now you are teaching us that we should learn from your mistakes! How dare you suggest that we should not buy cars but create more innovative mobility systems, as an example!

Many people say that countries have to develop first, and worry about the environment only after they can afford it. Unfortunately the world does not work that way: Contemporary, industrial urban poverty means dirty water, poor sanitation, polluting energy, no public transport, no decent work, no housing, no sense of community, no education, no equal opportunities, more global competition. We are back at decoupling: How to secure access to basic services for all without an economic growth that is based on exploitation of human and natural resources, and that only brings success to a few?

In a relatively short period of time we’ve been through industrial and information technology revolutions. What is the quantum leap that we have to take today? Eco-efficiency will not be enough. Can there be a “business case” for multinational industries in producing less for more people with fewer resources? Who will be the first politician to win elections without promising growth, only more happiness?

Tariq Banuri, also a World Future Councillor, gave a speech at the conference. “Think of the world as one country, Earthland, where people will have to think and act collectively. Stop talking about the earth as a forgiving mother. The Earth does not forgive,” he said.

WHO BELIEVES IN ARCHITECTURAL POLICIES?

(this is a post-scriptum to two EU-conferences on this topic this year, first in Helsinki, second in Hamburg)

Let me open with a polemical question: Do we need “Architectural policies” – or should we focus on other policies, which could have a more direct impact on the built environment than the art of building?

“Cities”, the urban scale has become the talk of the town. Analysts, strategists, bankers, business people, sociologists, ICT gurus, R&D thinkers, politicians, everyone loves to talk about the changing role of cites on the global scene, glocalization. Local politicians may not exactly know what it means – but as long as it seems to give them more clout, they’ll repeat that “cities are drivers of national and global economies”. Urban planners, often with a background in architecture, are dumbfounded. They don’t know how to interpret the changing urban paradigm, which now embraces also the metropolitan dimension, or regionalization that professor Jefferey M. Sellers talks about. This means two more policies to deal with: Urban policies and Metropolitan policies.

Let’s turn the question around for a moment: What do we want to gain with an architectural policy? Do architects feel misunderstood, not truly appreciated and sufficiently honor(ari)ed? In other words: are architectural policies supposed to strengthen the role of architects in society? Or is the goal to make our cities and communities more liveable?

If the aim is to ask governments to sign something like a trade union declaration of architects as a profession, I’d like to distance myself. Even professionally, this is not the age of guilds and clubs any more, but of roundtables and forums, where the most diverse points of view should converge. One of professor Julian Wékel’s conclusions is that “planners in today’s radical changes have to rethink urban planning, have to rethink the city, and have to rethink society”. He notes that this is “a task not to be solved only by planners, but by of all us”.

If the intention is, however, to find new answers to old and new questions of urbanization and metropolitanization, such as upgrading urban structures, housing for all, mobile work, services to the aged, mobility, energy consumption, public space, urban agriculture, you name it, I’m all for it. This brings me back to my original question: Are we convinced that architectural policies – and not something else – will do the trick? Let me list some of the policies that I’ve in mind.

Transparency. Unfortunately, real estate development and construction are infamous for corruption all over the world. Any policies and the best of intentions won’t make construction any more sustainable, if corruption cuts long processes short. Action against corruption could be the most efficient architectural policy, not only in developing countries and countries in transition, but also in our so-called ‘transparent’ welfare states? The basic problem with corruption is, of course, not that someone earns big money without really having earned it, but that jointly agreed goals get blurred, and technical, social, contextual and functional priorities are pushed aside.

Energy policies. Worldwide 30-40% of all energy is used in buildings and construction. Almost all of this energy is consumed during the operational phase of buildings (heating, cooling, lighting, appliances). We know that the savings potential is huge and that saving energy saves money, human health and the climate. Another 20% are poured into mobility and logistics.

Increasing the proportion of renewable energy sources in energy production is the third pillar of sustainable energy consumption – after savings and increasing efficiency. Given the present construction boom in many parts of the world, low-energy construction should be the rule, not the exception! It does not need rocket science but mainly basic technology, which is already available. How can public policies and architects promote sustainable energy use in the built environment?

Privatization policies. Andres Kurg paints a lively picture of two opposite housing ideals in post-Soviet Estonia. The more recent Aaviku area consists of colourful detached single family suburban dwellings for predominantly better-off Estonian residents, whereas the area of Lasnamäe with grim 1970s pre-fabricated multi-storey apartment buildings is inhabited by mostly Russians. Kurg highlights, not the architecture as such, but the way how neo-liberal economy has transformed the socialist city. In Lasnamäe, privatization has become visible in particular in the courtyards which are fragmented into portions, making the coordinated use of public space almost impossible. In Aaviku, this boxing-in is taken for granted from the beginning.

Anything and everything in our daily environment is being privatized: water, energy, public transport, schools, childcare, care for the elderly, the whole “public sphere”. Privatization, sometimes the mere outsourcing, of basic public services means that decision-making is moved to closed chambers, also decisions concerning architecture.

Real estate policies. Whereas Kurg looks at the change of politics from close-up, Valentina Croci has followed the same phenomenon from a distance, analyzing how the redefinition of the European Union, the joining of ten countries in May 2004 not only changed ‘Old’ into ‘New’ Europe, but put unpredictable, non-linear cultural processes into motion. “As the economic and political balance of the enlarged European Union is being redrawn, the identities of the newly joined countries are in flux”, she writes. Real estate policies and political attitudes to historic preservation of the cultural heritage will determine the future of cities in the former ‘Eastern’ Europe within a few quickly passing years. How much of the built environment that was saved by poverty will be erased by newly acquired economic wealth?

.

Public procurement policies. Public sector purchasing amounts to about 15% of the GDP of OECD countries. If wisely used, it can be a powerful strategic tool to support innovation, decent work and fair trade, and to save energy and other resources. As an example, one of the goals of the Sustainable Procurement Action Plan in the United Kingdom is a sustainably built and managed central government estate that minimises carbon emissions, waste and water consumption and increases energy efficiency.

Organizing open architectural competitions in order to find the best architect and best solution is a well-know form of public procurement. Not only can the use of different kinds of competitions be mainstreamed, but the award criteria have to be updated continuously. Energy has to be everywhere.

As a conclusion, I’m afraid that architectural policies won’t do the trick alone. The point of view of the built environment as the context of human life – not of architecture – has to be omnipresent in all policies. In order for this to happen, architects will have to step into politics and push for other policies, as well.

Tarvitseeko demokratia sähköjäniksiä?

Vastaus Vantaan kaupungin lakimiehen sähköpostiviestiin (31.5.2007)[i]

Usean kaupungin- ja apulaiskaupunginjohtajan viran täyttö on viime aikoina ollut näyttävästi esillä julkisessa keskustelussa. On jopa ilmaistu huolta, että vakavasti otettavia kandidaatteja on vaikea saada ehdolle. Yhtenä, ei toki ainoana syynä pidetään valikoivasti argumentoivaa julkisuutta, jonka varassa yllättävän suuri osa päätöksentekijöistäkin on. Moni parhaista ehdokkaista ei lähdekään prosessiin omasta aloitteestaan, vaan päätöksentekijöiden on houkuteltava harkitsemaan viranhakua.

Yksityisellä puolella toimitusjohtajien valintaan ei liity vastaavaa kalabaliikkia. Epäilemättä tämä heijastaa julkisen ja yksityisen sektorin perustavanlaatuista erilaisuutta. Sukupuolten tasa-arvoakaan ei yksityisfirmoissa ja hallintoneuvostoissa jouduta punnitsemaan yhtä tarkkaan. – Julkisuutta ei tietenkään pidä säikkyä, avoimuus kuuluu oleellisesti julkishallintoon. Valintaa tehdessään päättäjillä pitäisi kuitenkin olla käytössään kattava ja monipuolinen esittelyaineisto hakijoista, myös luottamuksellisena pidettäviä ulkopuolisten tekemiä henkilöarviointeja.

Kun Vantaalla nyt päädyttiin lähettämään joukko kärkihakijoita ns. psykologiseen testiin, syntyi mielikuva, että erityisesti johtamistaidoille olisi haluttu antaa aikaisempaa enemmän painoa. Kokopäiväinen testaus erillisine palautesessioineen ei ole hakijallekaan pelkkä huvireissu, etenkään, ellei sen tuloksia hyödynnetä päätöksenteossa. Todennäköinen seuraus sekä Porvoon että Vantaan oikeustapauksista Suomen kaupungeissa lieneekin, ettei johtajiston virkoja hakeneita henkilöitä enää lähetetä esimerkiksi yhteistyökykyä ja johtamisominaisuuksia puntaroiviin testeihin.

Ei ole helppo neuvoa, miten kaupunginjohtajien valintatapaa pitäisi kehittää niin, että se samalla lisäisi prosessin avoimuutta, pitäisi hakijoiden ammatillisen osaamisen tason korkeana, korostaisi työssä vaadittavien johtamistaitojen merkitystä valintakriteereinä ja kannustaisi vielä rohkeaan poliittisen vastuun kantamiseen. Suomalaisten kaupunginjohtajien status valtuuston valitsemina virkamiehinä on maailmalla täydellinen poikkeus ja jatkuvan ihmettelyn kohde. Yleensä kaupunginjohtajat ovat suorilla vaaleilla valittuja, täyspäiväistä työtä tekeviä poliittisia viranhaltijoita. Tampereen ja Turun kokeilut näyttävät, mennäänkö siihen suuntaan meilläkin.

Julkishallinnossa tehdyistä virheistä voi valittaa eri oikeusasteisiin, joiden tulkinnat on jatkossa otettava huomioon päätöksenteossa. Käsillä olevassa tapauksessa kolme vantaalaista kaupunginvaltuutettua huomautti siitä, ettei tietoja henkilöarvioinnin tuloksista annettu valtuutetuille. Helsingin hallinto-oikeus katsoi, että valitus oli aiheellinen.

Oikeuden päätös ei kuitenkaan lisää Vantaan päätöksentekoprosessin avoimuutta, ellei apulaiskaupunginjohtajan virkaan ilmoittaudu muita kuin sen virkaatekevä haltija. Vantaa ei ole julistanut virkaa uudestaan avoimeksi vaan on ilmoittanut pelkästään tarkistavansa prosessia. Tämä tarkoittaa, että ellei kukaan muista virkaa aiemmin hakeneista ilmoita olevansa käytettävissä, valtuutetut eivät koskaan tule näkemään mitään henkilöarvioinnin tuloksia.

Vaikka olisin kansalaisena mielelläni tukenut valituksen tehneiden kaupunginvaltuutettujen tavoitetta lisätä valintaprosessin avoimuutta, ei ole mielekästä lähteä sähköjäniksenä kilpaan, jossa ei voi voittaa. Siksi en ole tällä erää enää käytettävissä Vantaan maankäytön ja ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaa täytettäessä.

---

[i] Olette hakeneet 1.-30.3.2006 haettavana ollutta Vantaan kaupungin maankäytön ja ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaa. Helsingin hallinto-oikeus on menettelyvirheen johdosta 31.5.2007 antamallaan päätöksellä kumonnut kaupunginvaltuuston päätöksen 29.5.2006 § 5, jolla virkaan valittiin Jukka Peltomäki. Tämän vuoksi ko. apulaiskaupunginjohtajan viran täyttäminen valmistellaan pikaisesti uuteen käsittelyyn. Tästä johtuen tiedustelemme, oletteko edelleen käytettävissä apulaiskaupunginjohtajan virkaa täytettäessä.

Pyydämme ilmoittamaan vastauksenne 6.6.2007 klo 12.00 mennessä. Mikäli olette käytettävissä, ilmoitamme, että suoritetun henkilöarvioinnin tulokset tulevat olemaan valtuutettujen käytettävissä.

BB & CC: Big Brother and Climate Change

(teksti on julkaistu myös PES@ctivists -blogissa)

“The United States is taking the lead, and that’s the message I’m going to take to the G-8,” Mr. Bush said according to the New York Times (NYT 1^st June 2007). – Is 'leadership' all that it is about? Until now – and certainly in the foreseeable future – the EU has been the obvious world leader in the fight against climate change.

No, it is not just about political power, I guess, but also about economic power. Bush has now understood that there is no way around but also the industry will have to take climate change seriously. He’d like to see that US companies would negotiate directly with Indian and Chinese governments and businesses and agree on standards and transfer of technologies.

For Bush, energy efficiency is suddenly ok, if it is achieved with technologies that the US can sell to other countries, instead of technologies developed in the EU, Japan, Korea, India or China.

What drives me nuts is that within the EU, there is still a huge number of politicians, business leaders and, I’m sorry to say, trade union leaders, who don’t see that the EU really has to get serious about energy savings, energy efficiency and renewable energy sources.

This morning in Helsinki, the EU Energy Commissioner Andris Piebalgs gave a presentation about EU energy policies. He listed three challenges: security, sustainability (well, he only discussed the climate change) and compatibility. He praised President Bush’s speech. Maybe this was ‘only’ diplomacy. The EU has every reason to denounce a plan to hold any “climate talks” next Fall parallel to the Bali negotiations about the next phase of the Kyoto Protocol.

How disappointing, such skilful political manoeuvring: to disguise business promotion as concern for the environment. Let us hope that the EU will be more skilful, more united and more swift in its moves than the Big Brother.