METROPOLIA EI KANNATA JÄÄDYTTÄÄ KALKKIVIIVOILLA!

”Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys. Ei ole näköpiirissä mitään yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua pääkaupunkiseudun yhteisiin, yhä kipeämmäksi muodostuviin ongelmiin.” Näin totesi Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura vuonna 1982.

Ratkaisua on etsitty vuosikymmeniä ja samaan aikaan pääkaupunkiseutu on kasvanut yhä laajemmalle alueelle. Viimein on saatu aikaan lakiesitys metropolihallinnosta, jota Helsingin kaupunginhallituksen enemmistö on päättänyt tukea ja jonka maan hallitus on sopinut vievänsä eduskuntaan. Mutta ei. Nyt pääkaupunkiseudun kehittämisen jarrumiesten joukkoon on liittynyt hallituspuolue kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Lasse Männistö.

Männistö vetoaa kansanäänestykseen, joka järjestettäisiin metropolikaupungista. Kyseessä on joulukuun alussa julkistettu kuntajakoselvittäjien ehdotus, että metropolialueen viisi kuntaa yhdistettäisiin uudeksi metropolikaupungiksi. Mukana olisivat Helsinki, Espoo, Kauniainen, Sipoo ja Vantaa. Lisäksi metropolikaupunkiin liitettäisiin Tuusulan eteläisin, Helsinki-Vantaan lentokenttään rajoittuva osa.

Männistö tietää vallan hyvin, mikä olisi lopputulos. Helsinkiläisten vastaus olisi todennäköisesti kyllä, espoolaisten ja kauniaislaisten jyrkkä ei, vantaalaisista ei tiedä. Mutta alueen yhteiselle suunnittelulle ja avoimelle päätöksenteolle saataisiin taas stoppi. Sote-ratkaisun sotkeminen metropoliin on pelkkää hämäystä. Nytkin sairaanhoitopiirillä on omat päätöksentekoelimensä.

Metropolihallinnon torjumiseksi sanotaan, ettei tarvita enempää ’hallintoa’. Tämä perustelu ei pidä, koska metropolihallinto tarkoittaisi kahta päätöksentekotasoa kuten nytkin: kunnat ja metropolin, joka korvaisi maakunnan. Metropolikaupunki taas tarkoittaisi kolmiportaista hallintoa: maakunnan, kaupungin ja 15-20 ’kotikaupunkia’. On vaikea kuvitella, etteivät esitetyt 15-20 ’palvelualuetta’ vaatisi omaa päätöksentekojärjestelmäänsä. Näitä sadantuhannen asukkaan kaupunginosavaltuustoja olisi nykyisen Helsingin alueella ehkä viisi.

Oleellisimpia eroja näiden kahden ratkaisun välillä on, että metropolihallinto käsittäisi 14 kuntaa eli maantieteellisesti laajemman alueen kuin metropolikaupunki. Metropolihallinnolla olisi rajoitetumpi toimivalta kuin metropolikaupungilla, ja kunnat säilyisivät itsenäisempinä. Metropolihallinto korvaisi maakunnan roolin, metropolikaupunki ei. Metropolikaupungilla olisi verotusoikeus, metropolihallinnolla ehkä ei.

Yksi asia on selvä. Pääkaupungin nopeasti kasvavalla vaikutusalueella ei kuntien vapaaehtoinen ja sattumanvarainen yhteistyö enää riitä. Seutu on kansainvälisesti verrattuna joka tapauksessa vain taskukokoinen metropoli. Asumisen, liikkumisen, työnteon, maahanmuuton ja elinkeinopolitiikan kysymyksien ratkaisemiseksi pöydälle on levitettävä omia etujaan vahtivien kuntien rajat ylittävä kartta. On pakko voida tehdä sitovia päätöksiä. Hurskaat toivomukset eivät johda toteutukseen.

Kaarin Taipale, Helsingin kaupunginhallituksen jäsen (sd)
Ville Jalovaara, valtuustoryhmän varapuheenjohtaja (sd)

KOHTI RESURSSIVIISASTA METROPOLIA

”Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys. Ei ole näköpiirissä mitään yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua pääkaupunkiseudun yhteisiin, yhä kipeämmäksi muodostuviin ongelmiin.” Näin sanoi Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura vuonna 1982.

Pari viikkoa sitten kuntajakoselvittäjät esittivät viiden kunnan: Espoon, Helsingin, Kauniaisten, Sipoon ja Vantaan yhdistymistä metropolikaupungiksi, johon liitettäisiin Tuusulan eteläisin, Helsinki-Vantaan lentokenttään rajoittuva osa. Jos asiasta järjestettäisiin kunnallinen kansanäänestys, helsinkiläisten vastaus olisi kenties kyllä, vantaalaisten ehkä, mutta espoolaisten ja kauniaislaisten jyrkkä ei. Vieläkään ei tahdo löytyä yhteisesti hyväksyttyä ratkaisua, vaikka sitä on etsitty jo vuosikymmeniä.

Nyt odotellaan, ehtiikö eduskunta käsitellä lähes yhtä ristiriitaisen lakiesityksen metropolihallinnosta. Metropolit eivät lopu tähän, Uudenmaan liittokin nimittää itseään metropolimaakunnaksi. Metropolikaupunki ja –hallinto ovat hyvin erilaisia ratkaisumalleja. Joidenkin mielestä ne ovat keskenään vaihtoehtoja, toisten mielestä ei, kolmansien mielestä maakuntaliitto riittää.

Yksi asia on selvä. Päätöksenteko nopeasti kasvavalla veturialueella on hajallaan. Helsingin seudun liikenne HSL-kuntayhtymässä on seitsemän kuntaa, Helsingin seudun ympäristöpalvelut HSY:ssä neljä, kun taas maankäyttöä, asumista ja liikennettä koordinoi 14 kuntaa. Lisäksi on liuta muita neuvottelukuntia ja yhteistyöporukoita. Uudenmaan liitto kattaa Hangosta Lapinjärvelle 26 kuntaa, jota ei parhaalla tahdollaankaan voi kutsua metropolialueeksi. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUSissa on 24 jäsenkuntaa. Tuleva eteläinen sote-alue on vielä laajempi, ellei vaalien jälkeinen hallitus vie sote-tilaajatehtäviä valtakunnantasolle KELAan, sote-ministeriöön tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen.

Metropolihallinnon torjumiseksi on sanottu, ettei tarvita enempää ’hallintoa’. Tämä perustelu ontuu, koska metropolihallinto tarkoittaisi kahta päätöksentekotasoa: 14 kuntaa ja niiden muodostaman metropolihallinnon, joka voisi koota muita palasia yhteen. Metropolikaupunki taas tarkoittaisi kolmiportaista hallintoa: maakunnan, kaupungin ja 15-20 ’kotikaupunkia’. On vaikea kuvitella, etteivät esitetyt 15-20 noin sadantuhannen asukkaan ’palvelualuetta’ vaatisi omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.

Metropolihallinto käsittäisi metropolikaupunkia laajemman, nykyistä työssäkäyntialuetta vastaavan alueen. Metropolihallinnolla olisi rajoitetumpi toimivalta kuin metropolikaupungilla, ja kunnat säilyisivät itsenäisempinä. Metropolihallinto hoitaisi alueellaan maakunnan tehtävät, metropolikaupunki ei. Metropolikaupungilla olisi verotusoikeus, metropolihallinnolla ei – ainakaan vielä.

Helsingin seutua on EU:n vertailuissa pidetty varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajoamisesta. Asumisen, liikkumisen, työnteon, maahanmuuton ja elinkeinopolitiikan kysymyksien ratkaisemiseksi pöydälle on levitettävä kartta, joka ylittää kapeita etuja vahtivien kuntien rajat.

Sitran Jukka Noponen puhuu ”alueellisesta resurssiviisaudesta”.  Kyse on myös siitä, että tieto paikallisista voimavaroista – olivat ne sitten luonnonvaroja, infrastruktuuria tai ihmisten osaamista – on saatava esille, jotta niitä osataan käyttää ja kehittää viisaasti. Täytyy voida tehdä sitovia päätöksiä, hurskaat toivomukset eivät riitä. Kyse ei ole ’hallinnosta’ vaan valistuneen ja demokraattisen päätöksenteon edellytyksistä.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä 12.12.2014)

VAPAUS!

Vapaus – mikä ihana sana!

Liberté, Égalité, Fraternité – vapaus, veljeys ja tasa-arvo lain edessä olivat suuren vallankumouksen (1789) tavoitteet, joista vuosisata myöhemmin tuli Ranskan tasavallan tunnuslause. Jo Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa (1776) oli todettu, että ”kaikki ihmiset ovat syntyneet vapaiksi ja tasa-arvoisiksi” ja kansalaisille oli taattu uskonnonvapaus, sananvapaus ja omaisuudensuoja. Etelävaltioiden orjat vapautettiin kuitenkin vasta sisällissodan jälkeen 1865.

Tarinan mukaan vastavalittu brittipääministeri Margaret Thatcher paukutti konservatiivipuolueen kokouksessa pöytää Friedrich von Hayekin kirjalla Constitution of Liberty (1960, vapaasti suomennettuna Vapauden perusteet) ja julisti, että siihen puolue uskoo. Keynesiläisyyttä ja valtion vahvaa roolia vastustaneesta von Hayekistä tuli uusliberalismin oppi-isä.

’Vapaus’ on 1970-luvun vaiheilla valtavirtaistuneen uusliberalismin perussanastoa. Aatteen tavoitteena on raivata edellytyksiä yrittämisen vapaudelle, esimerkiksi vapaat markkinat ja vapaakauppa. Asiaan kuuluu, että vaaditaan verojen alentamista ja ammattiyhdistysliikkeen vallan rajoittamista.

Brittiläisen yhteiskuntateoreetikon David Harveyn mukaan uusliberalismin keinovalikoimaan kuuluvat myös ”yksityistäminen, säätelyn purkaminen ja kilpailu, joiden väitetään vähentävän byrokratiaa, lisäävän tehokkuutta ja tuottavuutta, parantavan laatua ja alentavan kustannuksia yhtäältä tuotteiden halventuneina hintoina, toisaalta keventyneenä verorasituksena.” – Kuulostaako tutulta?

Ei siis ole uutta luovaa ajattelua, kun kauppakamarien mustapukuiset miehet myös sote-uudistusta koskevassa keskustelussa hokevat sanaa ’valinnanvapaus’. Sen kylkiäisenä he markkinoivat Ruotsissa kalliiksi osoittautunutta Raha seuraa asiakasta –mallia, jossa ’asiakas’ valitsee ’palvelutuottajan’ joko julkiselta, yksityiseltä tai kolmannelta sektorilta. Asiakas seuraa rahaa. Pappa betalar.

Yksityisten yritysten kilpailukriteereinä pidetään palvelun laatua ja tehokkuutta, joita ’asiakkaan’ pitäisi vertailla. Mutta missä se valinnan vapaus on? Miten esimerkiksi yksittäinen potilas lääkäriä valitessaan vertailisi ’laatua’, kun jopa lääkärien on vaikea arvioida kollegoidensa osaamista? Eikö sosiaali- ja terveydenhuollossa ole tärkeintä, että ihminen saa parasta mahdollista hoitoa eikä se, miten hienosti odotushuone on kalustettu – ulkoisia laatutekijöitä väheksymättä.

’Valinnanvapaus’ on puhdasverinen Troijan hevonen. Sen ainoa tavoite on, että avoimella päätöksenteolla ohjattu julkinen sektori muuttuu hiljaiseksi yövartijaksi ja liikesalaisuuksiin verhoutuvat markkinat hoitavat kaiken.

Demareille esitetyt yrittäjävihamielisyys –syytökset on helppo torjua. On selvää, että hyvinvointivaltion ylläpitäminen edellyttää vakaata veropohjaa: palkkoja ja veroja maksavia yrityksiä ja veronsa maksavia palkansaajia. Eniten työllistävien pienyritysten on oltava demarien erityissuojeluksessa.

Vapaus edellyttää yhdessä sovittuja pelisääntöjä, jotka pitää laatia kaikkein heikoimpien, ei vahvimpien ehdoilla. Vapauskäsityksemme ei sisällä vapautta piilottaa verovaroilla kustannetuista palveluista kerätyt voitot veroparatiiseihin.

’Vapaus’ koskettaa ihmisenä olemisen ydintä. Valinnan vapaus kuulostaa kulutusyhteiskunnan asiakkaan unelmalta. Kokoomuksen mainostoimisto on kaapannut duunarin rukkaset, työväen presidentin, toivon ja korvat. Vapautta eivät vie.

Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 14.11.2014