VALTAKUNNAN VISIOISTA MECHELININKADUN SUUNNITELMIIN

Valtakunta on täynnään eri mittakaavan suunnitelmia ja suunnitelmien suunnitelmia. Lähtökohtina toistuvat samat asiat: kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistaminen, väestön ikääntyminen ja ilmastonmuutos. Suunnittelujärjestelmässä tuntuu kuitenkin olevan hiekkaa viimeistään siinä vaiheessa kun kirjoitus muuttuu päätöksiksi ja kiveksi. 


Kolme ministeriötä (ympäristö-, työ- ja elinkeino- ja liikenne- ja viestintäministeriö) käynnisti helmikuussa Suomen aluerakenteen ja liikennejärjestelmän kehityskuvan laatimisen. Aikahorisontti on 2050. Tehtävän haasteet voi kiteyttää toteamukseen, että aluerakenne tiivistyy, yhdyskuntarakenne hajautuu ja liikkuminen lisääntyy. Tavoitteena voi olla esimerkiksi Metropoli-Suomi, Maakunta-Suomi tai Verkosto-Suomi. On helppo kuvitella, millaisia poliittisia ristiriitoja jo näinkin teoreettinen visiointi herättää. 


Uudenmaan maakuntavaltuusto hyväksyi maaliskuussa neljä vuotta valmistellun maakuntakaavan (2. vaihemaakuntakaava), jonka aikahorisontti on 2035. Tavoitteita olivat yhdyskuntarakenteen tiivistäminen, kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistaminen, kaupan palveluverkon saaminen osaksi alue- ja yhdyskuntarakennetta sekä hajarakentamisen ohjaaminen. Taustaoletuksena on väestön kasvu 410 000 hengellä vuosina 2010 – 2035. 


Kuinka kävi? Lausunnoissaan jokainen kunta katsoi, että sen alueella olisi vahvaa kasvupotentiaalia ja tarvetta kaupan suuryksiköille, jokaiseen kylään ja kylän ulkopuolelle pitäisi voida rakentaa lisää ja raideyhteyksiä pitäisi rakentaa aika moneen kirkonkylään. Vielä supistuskierroksen jälkeenkin liiketilan lisätarpeeksi on arvioitu kaavallinen ylimitoitus huomioiden 4,4 miljoonaa k-m, josta vähittäiskauppaa 3,5 miljoonaa k-m. Lain määritelmän mukaisia keskustojen ulkopuolelle sijoittuvia, merkitykseltään seudullisia vähittäiskaupan aluita, jonkun sortin ideaparkkeja Uudellamaalle on sijoitettu 34. 


Poliittiset painotukset vaativat joko ohjaavuutta tai sallivuutta, joko tiiviyttä tai hajarakentamista, joko raideliikennettä tai yksityisautoilua, tai joko moottoriteiden ostoparatiiseja tai yhdyskuntarakenteen sisällä olevia palveluita. Poliittisten painotuserojen lisäksi yksittäisten kuntien tai kaupan oma etu ajaa monessa kohtaa suunnitteluprofession näkemysten edelle.


Maakuntakaavoituksen arjesta ei tarvita pitkää aasinsiltaa kuntarakennelakiluonnoksiin ja kuntaliitoskarttaharjoituksiin. Nykyjärjestelmä on kykenemätön rakentamaan laajemmalle metropolialueelle yhteistä visiota saati tekemään sitä toteuttavia päätöksiä. Siksi ajatus neljäntoista kunnan (Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen, Sipoo, Kerava, Tuusula, Järvenpää, Hyvinkää, Mäntsälä, Vihti, Nurmijärvi, Kirkkonummi ja Pornainen) metropolihallinnosta ja sen suorilla vaaleilla valitusta valtuustosta alkaa näyttää yhä realistisemmalta. Tätä laajemmalla - tai pienemmällä - alueella ei ole mielekästä suunnitella ja päättää yhdessä esimerkiksi yleiskaavasta, julkisen liikenteen järjestelmästä tai kohtuuhintaisesta asuntotuotannosta. Tästä näkökulmasta katsoen ei suurkuntien mielekkyys ole minulle avautunut. Ehkä niihin taas tarvitaan sote-silmälasit.


On päästävä ulos nykytilanteesta, jossa jokainen kunta taistelee omista lyhyen aikavälin eduistaan omien rajojensa sisäpuolella eikä kenelläkään ole kiinnostusta laajemman kokonaisuuden tarkasteluun. Tätä "vapaaehtoisen yhteistyön" hiljaista vastarintaa eri kunnat ovat harrastaneet jo vuosikymmeniä, nyt pitää alkaa kohdata todellisuus. Vahvan metropolihallinnon puitteissa selvittäisiin pienemmillä kuntaliitoksilla. Kunnat hoitaisivat asemakaavoituksen, julkiset palvelut ja niiden vaatiman lähidemokratian.


Helsingissä on aloitettu uusi yleiskaavakierros, jonka tarkoitus on ohjata kaavoitusta vuosina 2016 – 2030. Helsinki käyttää vielä rajumpaa kasvuennustetta, jonka mukaan metropolialueelle tulisi vuoteen 2050 mennessä 600 000 uutta asukasta. Taas puhutaan kaupunkirakenteen tiivistämisestä, raideliikenteen verkostokaupungista, tehokkaasta joukkoliikenteestä, laadukkaasta pyöräily-, kävely- ja virkistysalueverkostosta sekä elinkeinoelämän kehittämismahdollisuuksista. Kaupunkisuunnitteluvirasto on järjestänyt suosittuja teemakohtaisia avoimia lähetekeskusteluita, joissa asukasaktivistit ovat päässeet ääneen. Lastentarhakin on tilaisuuksien tunnelmasta tullut mieleen.


Helsingin kaupunkisuunnittelu-lautakunnassa on vastikään väännetty kättä pyöräilyverkostosta. Baanasuunnitelmasta, puiden hakkuusta, lisääntyvästä läpiajoliikenteestä ja asukaspysäköinnin häviämisestä nousi jo kapina muutoin hillityllä Mechelininkadullakin. Kehityskuva, maakuntakaava tai metropolipolitiikka eivät saa joukkoja liikkeelle, mutta auta armias, jos oman ikkunan edestä kaadetaan puu. 


Tässä riittää tehtävää niille, jotka kehittävät avoimia suunnitteluprosesseja ja asukkaiden osallistumismahdollisuuksia. Niin kaupunkilaisten kuin monesti päättäjienkin ongelma on olla aina liian myöhässä, koska isompi päätös on jo tehty jossakin muualla. Jos arvioitavaksi tuodaan rakennuspiirustukset tai katusuunnitelma, ei enää muuteta kaavaa tai kevyen liikenteen strategiaa.  Pystyisikö prosesseja limittämään tai ajoittamaan niin, että ehditään saada palautetta toteutussuunnittelusta – ja ottaa se huomioon?


Sitran From nimby to yimby –hankkeessa verrattiin asiantuntijavetoisesti ja asukaslähtöisesti toteutettuja suunnitelmia. Tutkimuskohteeksi valitussa Meri-Rastilan tapauksessa asukaslähtöistä vaihtoehtoa pidettiin jopa parempana. Sitran Karoliina Auvisen mukaan yhteiskehittelyn tiellä on ennemminkin nykyinen suunnittelu- ja päätöksentekotapa eivätkä ongelmat asukaslähtöisen suunnittelun laadussa. – Tosin ei pidä unohtaa, että Otaniemen opiskelijoillakin oli iso rooli Meri-Rastilan asukkaiden kirittäjinä.


(Teksti on julkaistu kolumnina Arkkitehtiuutisissa.)

DEMOKRAATTI-LEHTI HAUKKUI VÄÄRÄÄ PUUTA

Demokraatti otsikoi (18.3.2013) ”Vasemmistoliiton ideapajasta huuhaaesityksiä” ja ”Vasemmistoliiton ideanikkareilta irtosivat jalat maasta”. Pilkalliset kommentit hämmästyttivät. 

SDP valmistautuu juhlimaan tänä vuonna Forssan ohjelma 110-vuotisjuhlaa. Monet ovat vuonna 1903 varmaan heittäneet vastaavanlaista herjaa ohjelman kauasnäköisistä tavoitteista, jotka ovat nyt itsestäänselvyyksiä.

Vasemmistoliitto on läheisin poliittinen sukulaisemme. Olisiko ennemminkin syytä kysyä, miksei meillä ole vielä uutta Forssan ohjelmaa, joka kartoittaa tulevaisuuden suuntaviivoja? 

Vallankumouksella on nyt uudet areenat. On pohdittava, mitä työ tarkoittaa energiavallankumouksen jälkeisessä, rajallisten luonnonvarojen maailmassa. On esimerkiksi  rakennettava globaalia yhdenvertaisuutta ja taisteltava veroparatiiseja vastaan. Vasemmistoliitto on heittänyt hyvän haasteen.

(Julkaistu lähetettynä kirjoituksena Demokraatissa 20.4.2013)

AJATUKSIA ASUMISESTA

Nyt on puhuttava kohtuuhintaisesta asumisesta. Vanha käsite "sosiaalinen asuntotuotanto" kuulostaa menneeltä maailmalta, ikäänkuin kyse olisi hyväntekeväisyydestä tai vain huonoiten toimeentulevien kansalaisten asumisolojen parantamisesta. Näin ei ole, vaan asumiskysymys koskee koko yhteiskuntaa.

Perusongelma on, että pääkaupunkiseudulle muuttaa jatkuvasti sekä muualta maasta että ulkomailta enemmän ihmisiä kuin mitä asuntokanta sallisi. Suurin osa näistä ihmisistä tulee matala- tai keskipalkkaisiin töihin, mikä merkitsee sitä, että heidän on etsittävä koti etäältä työpaikasta. 

Helsingissä ja koko laajalla pääkaupunkiseudulla tarvitaan runsaasti uusia raideliikenteeseen tukeutuvia asuntoja. Kohtuuhintaisia koteja on oltava myös "kohtuutonhintaisten" joukossa. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä Berliinin tai Pariisin vanhat korttelit, joissa on monenlaisia asuntoja: hienoja kadunvarren yläkerrosten edustusasuntoja ja vaatimattomampia pihanpuolen tai alempien kerrosten kämppiä, lisäksi työpajoja ja verstaita piharakennuksissa. Ruoholahdessa  rakennettiin  jo pari vuosikymmentä sitten "sekataloja", joissa on saman katon alle sovitettu erilaisia omistus- ja rahoitusmuotoja. Malli on siis olemassa.

Professori Mari Vaattovaara on parhaita segregaatioasiantuntijoitamme. Hän painottaa, että "hyvät" asuinalueet kestävät "huonoja" asuntoja (tämä ei ole Marin sanamuoto!) paremmin kuin jo entuudestaan "huonot" alueet. - Vastaavaa ajattelua oli käänteisesti apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen aikoinaan Vuosaaressa tekemä linjaus, että laman aikana rakennetun HITAS-alueen viereen Aurinkolahteen rakennetaan kovan rahan asuntoja. Näin alueen syöksykierre katkaistiin.

Pienistä asunnoista on pulaa, koska ihmisillä ei ole varaa suurempiin! Silti olisi rakennettava myös isompia asuntoja. Monet perheasunnoiksi tarkoitetut parin makuuhuoneen asunnot ovat todella ahtaita. Kymmenen "tyhjän" neliön lisääminen ei kasvattaisi rakennuskustannuksia kohtuuttomasti, koska niihin ei liittyisi vesi-, viemäröinti- tai laiteasennuksia. Pieni yksiö on mainio ratkaisu jossakin elämänvaiheessa, mutta ei läpi elämän. Helsingissä nyt jo poistettu vaatimus asuntojen keskikoosta ajoi hyvää tavoitetta: myös perheiden pitää voida asua Helsingissä, ei vain yksineläjien!

Yhteisöllisyys kuulostaa kauniilta ajatukselta. Hyviä esimerkkejä on esimerkiksi ikäihmisten Loppukiri Arabianrannassa. Kerroin joskus HS:ien haastettelussa suuresta kerrostalosta, jossa asuin vuoden verran Toronton keskustassa: pieniä vuokra-asuntoja mutta alakerrassa 24 h ovimies, kuntosali, katolla ja pohjakerroksessa yhteistiloja, jopa pieni auditorio videoiden katseluun. Mutta tämä edellytti isoa volyymiä ja vuokrat ovat aika korkeat. - Kokemusteni perusteella ehdotin, että meikäläisessä kaupunkirakenteessa saattaisi korttelitasolla syntyä riittävästi kysyntää yhteistalonmiehen/yleismiehen palkkaukseen ja vaikkapa yhteisiin sauna- ja pesutupatiloihin, joissa on kokoontumistila ja kuntosali. Esimerkiksi yhteinen vierasasunto on todennäköisesti jo taloudellisesti mahdoton yhtälö.

Yhteisöllisyydessä on ongelmansa: mitä sitten, kun hankkeen alkuun panneet ihmiset ovat syystä tai toisesta poistuneet kuvioista? Puhunkin mieluummin yhteisistä palveluista tai asumisen palveluista. 

ARAsta ei ole vuosiin kuulunut mitään. Norjassa vastaava organisaatio tuki kestävän kehityksen tavoitteita jo 1990-luvulla, mutta ARAlla on vain muutama ylevä lause nettisivuillaan, vaikka sen pitäisi olla aloitteellinen suunnannäyttäjä. Puurakentamisen tukeminen ei ole mikään ratkaisu. Puu on oikeassa paikassa oikein käytettynä yksi fiksuista rakennusmateriaaleista, ei enempää. Piste.

Olen metropolipolitiikkakeskustelun yhteydessä esittänyt 14 kunnan yhteistä rakennuttamisorganisaatiota, jolla voisi olla laajempia tehtäviä kuin esimerkiksi Helsingin sinänsä mallikelpoisesti toimivalla ATT:llä. Rakennuttamisen eli tilaamisen käsitettä voisi venyttää pidemmälle niin, että koordinoitaisiin ja tilattaisiin osaurakoita (niinhän grynderitkin tekevät!) eikä kokonaisurakoita. Yksi iso ongelma näet on, että rakentamismarkkinoita hallitsee muutaman suuren yhtiön klikki. Voi olla, että kun suhdanteet huononevat, esimerkiksi ATT alkaa saada urakkapyyntöihin useampia tarjouksia. Ei firmoja kiinnosta kohtuuhintaisen tuotannon rakentaminen niin kauan kuin kohtuutonhintainen menee alhaisten lainakorkojenkin vuoksi kaupaksi. – Mutta rakentaminen ei ole kaupunkien perustehtävä, asuntorakennuttaminen sen sijaan on. Nämä käsitteet tahtovat julkisessa keskustelussa mennä sekaisin. Toinen on tilaamista, toinen tuottamista.

Ylikunnallisella yhtiöllä voisi olla pääomaa, jolla se hankkisi omistukseensa asuntorakentamiseen soveltuvaa (mahdollisuuksien mukaan kaavoittamatonta) maata. Ehkä yhtiö myös omistaisi rakennuttamansa asunnot. - Ja kestävän kehityksen kriteeristön käyttö olisi vihdoin itsestäänselvyys eikä harvinainen poikkeus.

Ryhmärakennuttamista on Helsingissä jo harjoiteltu. Saamani käsityksen mukaan se on mukavaa, mutta vaatii erittäin paljon lisätyötä. On pakko kysyä, onko kohtuullista, että julkinen sektori panostaa niin paljon muutaman "kivan" asunnon tuottamiseen? Tämä olisi ehkä kolmannen sektorin hommaa, not-for-profit.

Pysäköintiproblematiikasta on Helsingissä puhuttu vuosikausia. Kovan rahan taloissa kellarin autohallin paikat ovat erillisiä osakkeita, joiden hinta on noussut monta kertaa asuntoja nopeammin. Entä kohtuuhintaisessa vuokratalossa: kuka ostaisi kellarin tai pysäköintitalon autopaikkoja, jos autonsa voi jättää kadulle asukaspysäköintitunnuksen hinnalla? Manhattanin malli on se, että ihmiset käyttävät joko julkista liikennettä tai takseja ja pitävät omat autonsa tallissa Manhattanin laidoilla. Sieltä he noutavat auton, kun ajavat maalle Long Islandille. HKR:n nyt julkistama talvipaikoitusalue Kalasatamassa on mainio keksintö, vastaavaa ratkaisua voisi pohtia ympärivuotisenakin.

Korjausrakentamisen suhteen Helsingin kaupungin kiinteistöosakeyhtiöt ovat yleensä paremmin hoidettuja kuin yksityiset vuokra- tai omistustalot. Samaa tavoitetta palvelee myös joku aika sitten tehty kaupungin asuntokiinteistöjen kokoaminen yhteen yhtiöön. Saadaan synergiaetuja, kun voidaan keskittää osaamista ja tilata isompia urakoita kerralla.

Apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä näyttää olevan kyllästynyt hankaluuksiin, joita kovasti kaivattu täydennysrakentaminen kohtaa. NIMBY on kaikkialla, ja siinä meidän kaikkien hurskaat toiveet asukkaiden osallistumisesta ja osallisuudesta lähiympäristönsä suunnitteluun törmäävät todellisuuden kivimuuriin. Täydennysrakentaminen (en tarkoita väljästi kaavoitettuja rintamamiestontteja ja vanhoja omakotialueita) jos mikä palvelisi kaikkia mahdollisia hyviä tavoitteita. Miten siihen saataisiin vauhtia ja hyväksyttävyyttä muuallakin kuin ”jossakin toisaalla, mutta ei meidän naapurissa”?

Tontti- ja kaavoituspolitiikan pitää olla entistä aktiivisempaa. Helsinkiläiset kaavoittajat ovat vieneet detaljisuunnittelun liian pitkälle, mutta ei suunnittelua voi rakentajillekaan jättää. Rakennuslupaprosessiin pitää voida luottaa. 

Kokoomusvetoisesti on viime vuodet keskitytty kovan rahan rakentamiseen. Myös Vapaavuoren ministerikaudella luotu "välimalli" oli pelkkä rahansiirto rakentajille, joita palkittiin vuokra-asuntojen rakentamisesta. Asunnot kuitenkin vapautuvat kaikesta sääntelystä 5-10 vuoden kuluttua, joten kohtuuhintaisuudelle voi sanoa hyvästit. Kun välimallin rahoitus loppui, niin yllätys, yllätys, vuokra-asuntojen rakentaminen tyssäsi kuin seinään ja yleisönosastoissa the usual suspects haikailivat Vapaavuoren mallin perään.

Jos asuntopolitiikkaan olisi helppoja ainoita oikeita ratkaisuja, ne olisi jo tehty. Mutta liikkuvia paloja on lukuisia. Eikä sovi unohtaa muun infrastruktuurin merkitystä: maanomistus, joukkoliikenne, kävely, pyöräily, koulut, terveyspalvelut, julkiset ulkotilat, liikuntatilat, yksityiset palvelut, päiväkodit, näköalat, ...