AJATUKSIA ASUMISESTA

Nyt on puhuttava kohtuuhintaisesta asumisesta. Vanha käsite "sosiaalinen asuntotuotanto" kuulostaa menneeltä maailmalta, ikäänkuin kyse olisi hyväntekeväisyydestä tai vain huonoiten toimeentulevien kansalaisten asumisolojen parantamisesta. Näin ei ole, vaan asumiskysymys koskee koko yhteiskuntaa.

Perusongelma on, että pääkaupunkiseudulle muuttaa jatkuvasti sekä muualta maasta että ulkomailta enemmän ihmisiä kuin mitä asuntokanta sallisi. Suurin osa näistä ihmisistä tulee matala- tai keskipalkkaisiin töihin, mikä merkitsee sitä, että heidän on etsittävä koti etäältä työpaikasta. 

Helsingissä ja koko laajalla pääkaupunkiseudulla tarvitaan runsaasti uusia raideliikenteeseen tukeutuvia asuntoja. Kohtuuhintaisia koteja on oltava myös "kohtuutonhintaisten" joukossa. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä Berliinin tai Pariisin vanhat korttelit, joissa on monenlaisia asuntoja: hienoja kadunvarren yläkerrosten edustusasuntoja ja vaatimattomampia pihanpuolen tai alempien kerrosten kämppiä, lisäksi työpajoja ja verstaita piharakennuksissa. Ruoholahdessa  rakennettiin  jo pari vuosikymmentä sitten "sekataloja", joissa on saman katon alle sovitettu erilaisia omistus- ja rahoitusmuotoja. Malli on siis olemassa.

Professori Mari Vaattovaara on parhaita segregaatioasiantuntijoitamme. Hän painottaa, että "hyvät" asuinalueet kestävät "huonoja" asuntoja (tämä ei ole Marin sanamuoto!) paremmin kuin jo entuudestaan "huonot" alueet. - Vastaavaa ajattelua oli käänteisesti apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen aikoinaan Vuosaaressa tekemä linjaus, että laman aikana rakennetun HITAS-alueen viereen Aurinkolahteen rakennetaan kovan rahan asuntoja. Näin alueen syöksykierre katkaistiin.

Pienistä asunnoista on pulaa, koska ihmisillä ei ole varaa suurempiin! Silti olisi rakennettava myös isompia asuntoja. Monet perheasunnoiksi tarkoitetut parin makuuhuoneen asunnot ovat todella ahtaita. Kymmenen "tyhjän" neliön lisääminen ei kasvattaisi rakennuskustannuksia kohtuuttomasti, koska niihin ei liittyisi vesi-, viemäröinti- tai laiteasennuksia. Pieni yksiö on mainio ratkaisu jossakin elämänvaiheessa, mutta ei läpi elämän. Helsingissä nyt jo poistettu vaatimus asuntojen keskikoosta ajoi hyvää tavoitetta: myös perheiden pitää voida asua Helsingissä, ei vain yksineläjien!

Yhteisöllisyys kuulostaa kauniilta ajatukselta. Hyviä esimerkkejä on esimerkiksi ikäihmisten Loppukiri Arabianrannassa. Kerroin joskus HS:ien haastettelussa suuresta kerrostalosta, jossa asuin vuoden verran Toronton keskustassa: pieniä vuokra-asuntoja mutta alakerrassa 24 h ovimies, kuntosali, katolla ja pohjakerroksessa yhteistiloja, jopa pieni auditorio videoiden katseluun. Mutta tämä edellytti isoa volyymiä ja vuokrat ovat aika korkeat. - Kokemusteni perusteella ehdotin, että meikäläisessä kaupunkirakenteessa saattaisi korttelitasolla syntyä riittävästi kysyntää yhteistalonmiehen/yleismiehen palkkaukseen ja vaikkapa yhteisiin sauna- ja pesutupatiloihin, joissa on kokoontumistila ja kuntosali. Esimerkiksi yhteinen vierasasunto on todennäköisesti jo taloudellisesti mahdoton yhtälö.

Yhteisöllisyydessä on ongelmansa: mitä sitten, kun hankkeen alkuun panneet ihmiset ovat syystä tai toisesta poistuneet kuvioista? Puhunkin mieluummin yhteisistä palveluista tai asumisen palveluista. 

ARAsta ei ole vuosiin kuulunut mitään. Norjassa vastaava organisaatio tuki kestävän kehityksen tavoitteita jo 1990-luvulla, mutta ARAlla on vain muutama ylevä lause nettisivuillaan, vaikka sen pitäisi olla aloitteellinen suunnannäyttäjä. Puurakentamisen tukeminen ei ole mikään ratkaisu. Puu on oikeassa paikassa oikein käytettynä yksi fiksuista rakennusmateriaaleista, ei enempää. Piste.

Olen metropolipolitiikkakeskustelun yhteydessä esittänyt 14 kunnan yhteistä rakennuttamisorganisaatiota, jolla voisi olla laajempia tehtäviä kuin esimerkiksi Helsingin sinänsä mallikelpoisesti toimivalla ATT:llä. Rakennuttamisen eli tilaamisen käsitettä voisi venyttää pidemmälle niin, että koordinoitaisiin ja tilattaisiin osaurakoita (niinhän grynderitkin tekevät!) eikä kokonaisurakoita. Yksi iso ongelma näet on, että rakentamismarkkinoita hallitsee muutaman suuren yhtiön klikki. Voi olla, että kun suhdanteet huononevat, esimerkiksi ATT alkaa saada urakkapyyntöihin useampia tarjouksia. Ei firmoja kiinnosta kohtuuhintaisen tuotannon rakentaminen niin kauan kuin kohtuutonhintainen menee alhaisten lainakorkojenkin vuoksi kaupaksi. – Mutta rakentaminen ei ole kaupunkien perustehtävä, asuntorakennuttaminen sen sijaan on. Nämä käsitteet tahtovat julkisessa keskustelussa mennä sekaisin. Toinen on tilaamista, toinen tuottamista.

Ylikunnallisella yhtiöllä voisi olla pääomaa, jolla se hankkisi omistukseensa asuntorakentamiseen soveltuvaa (mahdollisuuksien mukaan kaavoittamatonta) maata. Ehkä yhtiö myös omistaisi rakennuttamansa asunnot. - Ja kestävän kehityksen kriteeristön käyttö olisi vihdoin itsestäänselvyys eikä harvinainen poikkeus.

Ryhmärakennuttamista on Helsingissä jo harjoiteltu. Saamani käsityksen mukaan se on mukavaa, mutta vaatii erittäin paljon lisätyötä. On pakko kysyä, onko kohtuullista, että julkinen sektori panostaa niin paljon muutaman "kivan" asunnon tuottamiseen? Tämä olisi ehkä kolmannen sektorin hommaa, not-for-profit.

Pysäköintiproblematiikasta on Helsingissä puhuttu vuosikausia. Kovan rahan taloissa kellarin autohallin paikat ovat erillisiä osakkeita, joiden hinta on noussut monta kertaa asuntoja nopeammin. Entä kohtuuhintaisessa vuokratalossa: kuka ostaisi kellarin tai pysäköintitalon autopaikkoja, jos autonsa voi jättää kadulle asukaspysäköintitunnuksen hinnalla? Manhattanin malli on se, että ihmiset käyttävät joko julkista liikennettä tai takseja ja pitävät omat autonsa tallissa Manhattanin laidoilla. Sieltä he noutavat auton, kun ajavat maalle Long Islandille. HKR:n nyt julkistama talvipaikoitusalue Kalasatamassa on mainio keksintö, vastaavaa ratkaisua voisi pohtia ympärivuotisenakin.

Korjausrakentamisen suhteen Helsingin kaupungin kiinteistöosakeyhtiöt ovat yleensä paremmin hoidettuja kuin yksityiset vuokra- tai omistustalot. Samaa tavoitetta palvelee myös joku aika sitten tehty kaupungin asuntokiinteistöjen kokoaminen yhteen yhtiöön. Saadaan synergiaetuja, kun voidaan keskittää osaamista ja tilata isompia urakoita kerralla.

Apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä näyttää olevan kyllästynyt hankaluuksiin, joita kovasti kaivattu täydennysrakentaminen kohtaa. NIMBY on kaikkialla, ja siinä meidän kaikkien hurskaat toiveet asukkaiden osallistumisesta ja osallisuudesta lähiympäristönsä suunnitteluun törmäävät todellisuuden kivimuuriin. Täydennysrakentaminen (en tarkoita väljästi kaavoitettuja rintamamiestontteja ja vanhoja omakotialueita) jos mikä palvelisi kaikkia mahdollisia hyviä tavoitteita. Miten siihen saataisiin vauhtia ja hyväksyttävyyttä muuallakin kuin ”jossakin toisaalla, mutta ei meidän naapurissa”?

Tontti- ja kaavoituspolitiikan pitää olla entistä aktiivisempaa. Helsinkiläiset kaavoittajat ovat vieneet detaljisuunnittelun liian pitkälle, mutta ei suunnittelua voi rakentajillekaan jättää. Rakennuslupaprosessiin pitää voida luottaa. 

Kokoomusvetoisesti on viime vuodet keskitytty kovan rahan rakentamiseen. Myös Vapaavuoren ministerikaudella luotu "välimalli" oli pelkkä rahansiirto rakentajille, joita palkittiin vuokra-asuntojen rakentamisesta. Asunnot kuitenkin vapautuvat kaikesta sääntelystä 5-10 vuoden kuluttua, joten kohtuuhintaisuudelle voi sanoa hyvästit. Kun välimallin rahoitus loppui, niin yllätys, yllätys, vuokra-asuntojen rakentaminen tyssäsi kuin seinään ja yleisönosastoissa the usual suspects haikailivat Vapaavuoren mallin perään.

Jos asuntopolitiikkaan olisi helppoja ainoita oikeita ratkaisuja, ne olisi jo tehty. Mutta liikkuvia paloja on lukuisia. Eikä sovi unohtaa muun infrastruktuurin merkitystä: maanomistus, joukkoliikenne, kävely, pyöräily, koulut, terveyspalvelut, julkiset ulkotilat, liikuntatilat, yksityiset palvelut, päiväkodit, näköalat, ...