Mistä tuulee, kun EVA ja Sitra kiinnostuvat demokratiasta? Demokraatin pääkirjoitus ”Demokratiaa varottava vesittämästä” (20.3.) puuttuu ajankohtaiseen aiheeseen.
Pääministeri David Cameron toi 2010 vaalikampanjassaan brittikeskusteluun käsitteen ’Big Society’, josta EVA käyttää suoraa käännöstä ’suuri yhteiskunta’. Voi kuvitella, että samat tekstinikkarit, jotka keksivät ’työväen presidentin’, yrittävät keksiä sanaparille vielä myyvempää suomennosta.
”Yhteiskuntaa ei ole olemassa, on vain yksittäisiä miehiä, naisia ja perheitä,” oli Margaret Thatcherin motto. Big Society oli Cameronin irtiotto Thatcherin perinnöstä sen jälkeen kun ’kolmas tie’ valtion ja markkinoiden välissä oli joutunut umpikujaan. Yhteisöllisyys ja kolmas sektori nostettiin esiin. Thatcherin politiikkana oli ajaa julkinen sektori minimiin ja antaa sen tehtävät yksityiselle sektorille. Onko Cameronin tavoitteena jättää kansalaisten vastuulle se, mitä vielä on jäljellä? Big Societia markkinoidaan laajempana demokratiana ja vallan jakamisena kansalaisille, joita kutsutaan kehittämään ja toteuttamaan julkisia palveluita.
Analyysissään Valta yhteisöille! - mitä opittavaa Suomella on Ison-Britannian Big Societysta? (2011) EVAn tutkimuspäällikkö Ilkka Haavisto esittää, että perinteinen tapa ajatella hyvinvointivaltiota on tullut tiensä päähän. Hänen mukaansa Big Society tarjoaa kiinnostavan mallin julkisten palveluiden uudistukselle, koska siinä hyvinvointiyhteiskunnan peruskivi ei ole sen julkinen sektori, vaan yhteisöllisyys. ”Hanke uudistaa julkisia palveluita siirtämällä voimakkaasti päätösvaltaa ja resursseja keskushallinnolta paikallishallin¬nolle, yhteisöille, yrityksille, julkisen sektorin työntekijöille sekä kansalaisille, eli julkisten palveluiden käyttäjille ja tuottajille.” EVAlle Big Society tarkoittaa esimerkiksi palvelusetelin laajempaa käyttöönottoa.
Big Society –käsitettä on tulkittu myös toisin: Valtion kovien budjettileikkausten jälkeen vapaaehtoisille halutaan sälyttää velvollisuuksia, joiden kantamiseen niillä ei ole edellytyksiä. Julkisia palveluita sanotaan ostettavan pieniltäkin kansalaisjärjestöiltä, mutta hintakilpailutuksessa pärjäävät vain suuret organisaatiot, joiden toiminta ei poikkea yritysmaailmasta.
Suomessakin puhutaan ylevään äänensävyyn yksilön vastuusta, asiakkaiden voimaannuttamisesta, yhteistuotannosta ja kolmannen sektorin roolista. Marja-Liisa Niinikoski ja Liisa Välikangas kirjoittivat (HS 24.2.), että ”tekojen demokratiassa palvelujen tuottamisesta tehdään kansalaisoikeus”. Heidän artikkelissaan niin arabikevät ja Occupy Wall Street kuin ekologisen ruuan viljely ja vanhusten unelmalähiö Arizonassa edustivat uutta yhteisöllisyyttä, joka muuttaa demokratiaa.
Voi toki ajatella, että 'uusi' demokratia täydentää 'vanhaa', edustuksellista ja puolueiden kautta tapahtuvaa demokratiaa. Mutta mitä tekemistä yhteisöllisyydellä on demokratian kanssa?
Demokratian kriisi tulee näkyväksi syrjäytymisenä, eriarvoistumisena ja ulkopuolisuuden kokemuksena. Mutta pystyäkseen toimimaan demokratiassa, ihmisen on tultava tietoiseksi itsestään täysivaltaisena kansalaisena. Peruskysymys kuuluukin: miten kasvetaan syrjäytymisestä ja apatiasta osallisuuteen ja kansalaisuuteen?
Tämä kasvu voi tapahtua erilaisten yhteisöjen kautta. Täysiverinen demokratia rakentuu sisältäpäin, ihmisten halusta päättää yhteisistä asioista. Siksi yhteisöjä täytyy rakentaa paikan päällä, siellä missä ulkopuolisuus on vienyt vallan, ei vain siellä, missä käsi on jo piparipurkissa.
Kansalaisyhteiskunta rakentuu yhteisöistä, joiden kautta ihmisten ääni alkaa kuulua voimakkaammin. ’Uudessa demokratiassa’ yhteisöjen kirjo on entistä laajempi. Kansalaisyhteiskunnan jäseniksi ovat nyt pyrkimässä myös ’kolmas sektori’ ja ’sosiaaliset yritykset’, jotka ovat julkisen ja yksityisen sektorin välissä.
Miksi juuri nyt olisi uuden yhteisöllisyyden aika? Yhtäällä ovat politiikanteon paineet: puolueita vieroksutaan, poliittiselle asialistalle tulee jatkuvasti uusia asioita ja politiikkaa tehdään projekti kerrallaan. Toisaalta tulevat paineet ajaa julkista sektoria alas. Ulkoistamisten ja yksityistämisten jälkeen kolmas sektori näyttää siivolta palvelijalta tuottamaan palveluja ja korvaamaan purettavan hyvinvointivaltion rakenteita.
Suomessakin on välttämätöntä avata päätöksentekoprosesseja ja laajentaa demokratian muotoja. Mutta sen varjolla ei saa sysätä ihmisiä itsepalveluyhteiskuntaan, jossa vain ’ketterimmät’ selviävät. Kuntauudistuksen yhteydessä on lisättävä sekä asukas- että lähidemokratiaa.
Ei kuitenkaan pidä sekoittaa kahta eri asiaa: demokratiaa ja tapaa tuottaa palveluita. Demokratia ei ole liiketoimintamalli. Tutkimusjohtaja Torsti Hyyryläistä (YLE Puhe 19.3.) lainaten, tarvitaan muutakin kuin ’big society’ korjaamaan rikkinäinen yhteiskunta.
Teksti on julkaistu mielipidekirjoituksena Demokraatti-lehdessä huhtikuussa 2012
Wednesday, April 18, 2012
KUVIA KAUPUNGISTUVASTA MAAILMASTA
Nyt jo yli puolet maailman kasvavasta väestöstä asuu kaupungeissa. On arvioitu, että vuonna 2050 yli 6 miljardia ihmistä, liki 70% väestöstä, asuu kaupunkimaisessa ympäristössä. Pelkästään Afrikan kaupungeissa parin tulevan vuosikymmenen kasvu vastaa Yhdysvaltain nykyistä asukasmäärää. Paine ei kohdistu pelkästään yli 10 miljoonan suurkaupunkeihin, joita vuonna 2010 oli 21 (niistä 15 kehitysmaissa) tai 5-10 miljoonan kaupunkeihin, joita oli 33. Noin puolet kaupunkiväestöstä sijoittuu alle puolen miljoonan asukkaan kaupunkeihin.
Samalla, kun yhä useammissa kaupungeissa halutaan keskittyä palvelutuotantoon ja ’korkeaan’ teknologiaan, likaisin työ jää tehtäväksi köyhimmissä kaupungeissa, joilla on huonoimmat edellytykset huolehtia asukkaistaan. Kaikkein alikehittyneimpien maiden kaupungistumistahti tulee olemaan nopeinta. Globaali eriarvoistuminen heijastuu myös kaupunkien sisäisenä segregaationa. Kolmas maailma on läsnä rikkaimpienkin kaupunkien keskellä tai reunoilla.
Samoin kuin meillä, monissa vanhoissa teollisuusmaissa puhutaan vanhenevasta ikärakenteesta. Maailman nuoriso keskittyy Aasiaan ja Afrikkaan. Vuonna 2050 yhdeksän kymmenestä 15-24 –vuotiaasta asuu kehitysmaissa. He tarvitsevat koulutusta ja työtä.
Muuttoliikkeet koskettavat kaikkia. Immigraatio ei suinkaan aina suuntaudu köyhistä maista rikkaisiin. Suurin osa maailman 200 miljoonasta maahanmuuttajasta siirtyy joko kehitysmaasta toiseen tai teollisuusmaasta toiseen. Valtaosa muuttoliikkeistä tapahtuu kuitenkin maiden sisällä. Aasiassa ja Afrikassa siirrytään vielä pitkään maalta kaupunkeihin, joissa on rakennettava ennennäkemätön määrä asuntoja, työpaikkoja, palveluita ja infrastruktuuria. Toisaalta erityisesti itä-Euroopassa kaupungit kutistuvat, kun teollisten tuotantoprosessien muutos ajaa ihmiset auringonlaskun alojen kaupungeista niihin, joilla on kykyä uudistua kestävällä tavalla.
Ilmastonmuutos on yksi kaupunkien globaaleista haasteista, ei vain hiilidioksidi- ja muiden kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen vaan myös varautuminen erilaisten ääri-ilmiöiden myötä ilmeneviin riskeihin kuten tulviin, hellekausiin, vesi- ja sähkökatkoihin tai liikennehäiriöihin. Tietoisuus uhkista ei riitä, on opeteltava varautumaan ilman varmaa tietoa tulevista vaikutuksista. Entä miten samalla tuetaan sellaisen elinkeinorakenteen syntymistä, joka ei perustu saastuttaviin energialähteisiin? Voidaanko oppia jotakin Fukushiman jälkeisestä Japanista, jossa pakon edessä käytetäänkin nyt paljon aikaisempaa vähemmän energiaa?
Yksittäisten rakennusten resurssitehokkuuden kasvu ei riitä, vaan koko kaupunkisysteemin on toimittava säästölogiikalla. Siksi yhdyskuntarakennetta ja sitä tukevia infrastruktuureja aletaan tarkastella paljon entistä tiukemmilla kriteereillä. On opittava laskemaan, millaisia raaka-ainevirtoja kaupungit ohjaavat, paljonko kulutetaan, paljonko menee hukkaan tai millaista jätettä syntyy. ”Maalla on ekologisempaa” ei enää riitä motoksi. Infrastruktuureja koskevilla päätöksillä on kaikkein suurin vaikutus.
Kaupunkien kasvu ei tarkoita vain keskittymistä vaan myös hierarkkisia keskusverkkoja ja alueellisen tai metropolimittakaavan käyttöönottoa. Alakeskukset voivat sekä erikoistua että tarjota lähipalveluita, mutta niiden keskinäinen riippuvuus edellyttää laajempaa näkökulmaa suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tätä ajattelua opetellaan nyt Suomessakin kuntauudistus-otsikon alla.
Hallinnossa siirryttiin 1980-luvun jälkeen uuteen julkisjohtamiseen (New Public Management), jossa mallit haettiin yksityiseltä sektorilta, kaupungit olivat konserneja ja asukkaat asiakkaita. Globaalista kilpailukyvystä tuli kaupunkistrategioiden ykköstavoite. Käyttöön otettiin huomiotalouden keinot: näyttävät tapahtumat, pilvenpiirtäjät ja muu iltapäivälehtijulkisuutta tuova arkkitehtuuri. Kansainvälisissä kaupunkivertailuissa ovat kuitenkin kärkipaikoilla kaupungit, joissa perusasiat ovat kunnossa ja hallintoa ohjaa pitkäjänteinen kestävyyden kulttuuri.
Kiinteistökehittämisen muutos kansainväliseksi sijoitustoiminnaksi tukee edelleen myös meillä toimintamallia, jossa maanomistus on tärkeämpi lähtökohta kuin yhdyskuntarakenne. Kaupunkikeskustojen tilalle tulevat kauppakeskukset, jotka näyttävät olevan parhaiten tuottavia investointikohteita. Globaalien yritysten haltuun on pala palalta siirtynyt muutakin paikallista omaisuutta ja palveluita: energia- ja vesilaitoksia, julkista liikennettä ja terveydenhoitoa. Mutta muutosta alkaa jo tapahtua toiseenkin suuntaan, esimerkiksi Pariisin vesilaitos on äskettäin palautettu kaupungin omistukseen.
Vahvat kaupungit ottavat ohjia taas omiin käsiinsä. Hallinnolle ja demokratialle asetetaan uusia vaatimuksia. Valistuneet kansalaiset eivät enää hyväksy ylhäältä alas tulevaa viisautta vaan haluavat osallistua itse omia asioitaan koskevaan suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tämäkin haaste on sama kaikkialla maailmassa.
(Teksti on julkaistu kolumnina Arkkitehtiuutisissa maalis-huhtikuussa 2012, se perustuu laajempaan raporttiin ”Challenges and way forward in the urban sector”, joka on YK:n nettisivuilla http://www.un.org/esa/dsd/dsd_sd21st/21_pdf/SD21_Cities_final_version.pdf)
Samalla, kun yhä useammissa kaupungeissa halutaan keskittyä palvelutuotantoon ja ’korkeaan’ teknologiaan, likaisin työ jää tehtäväksi köyhimmissä kaupungeissa, joilla on huonoimmat edellytykset huolehtia asukkaistaan. Kaikkein alikehittyneimpien maiden kaupungistumistahti tulee olemaan nopeinta. Globaali eriarvoistuminen heijastuu myös kaupunkien sisäisenä segregaationa. Kolmas maailma on läsnä rikkaimpienkin kaupunkien keskellä tai reunoilla.
Samoin kuin meillä, monissa vanhoissa teollisuusmaissa puhutaan vanhenevasta ikärakenteesta. Maailman nuoriso keskittyy Aasiaan ja Afrikkaan. Vuonna 2050 yhdeksän kymmenestä 15-24 –vuotiaasta asuu kehitysmaissa. He tarvitsevat koulutusta ja työtä.
Muuttoliikkeet koskettavat kaikkia. Immigraatio ei suinkaan aina suuntaudu köyhistä maista rikkaisiin. Suurin osa maailman 200 miljoonasta maahanmuuttajasta siirtyy joko kehitysmaasta toiseen tai teollisuusmaasta toiseen. Valtaosa muuttoliikkeistä tapahtuu kuitenkin maiden sisällä. Aasiassa ja Afrikassa siirrytään vielä pitkään maalta kaupunkeihin, joissa on rakennettava ennennäkemätön määrä asuntoja, työpaikkoja, palveluita ja infrastruktuuria. Toisaalta erityisesti itä-Euroopassa kaupungit kutistuvat, kun teollisten tuotantoprosessien muutos ajaa ihmiset auringonlaskun alojen kaupungeista niihin, joilla on kykyä uudistua kestävällä tavalla.
Ilmastonmuutos on yksi kaupunkien globaaleista haasteista, ei vain hiilidioksidi- ja muiden kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen vaan myös varautuminen erilaisten ääri-ilmiöiden myötä ilmeneviin riskeihin kuten tulviin, hellekausiin, vesi- ja sähkökatkoihin tai liikennehäiriöihin. Tietoisuus uhkista ei riitä, on opeteltava varautumaan ilman varmaa tietoa tulevista vaikutuksista. Entä miten samalla tuetaan sellaisen elinkeinorakenteen syntymistä, joka ei perustu saastuttaviin energialähteisiin? Voidaanko oppia jotakin Fukushiman jälkeisestä Japanista, jossa pakon edessä käytetäänkin nyt paljon aikaisempaa vähemmän energiaa?
Yksittäisten rakennusten resurssitehokkuuden kasvu ei riitä, vaan koko kaupunkisysteemin on toimittava säästölogiikalla. Siksi yhdyskuntarakennetta ja sitä tukevia infrastruktuureja aletaan tarkastella paljon entistä tiukemmilla kriteereillä. On opittava laskemaan, millaisia raaka-ainevirtoja kaupungit ohjaavat, paljonko kulutetaan, paljonko menee hukkaan tai millaista jätettä syntyy. ”Maalla on ekologisempaa” ei enää riitä motoksi. Infrastruktuureja koskevilla päätöksillä on kaikkein suurin vaikutus.
Kaupunkien kasvu ei tarkoita vain keskittymistä vaan myös hierarkkisia keskusverkkoja ja alueellisen tai metropolimittakaavan käyttöönottoa. Alakeskukset voivat sekä erikoistua että tarjota lähipalveluita, mutta niiden keskinäinen riippuvuus edellyttää laajempaa näkökulmaa suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tätä ajattelua opetellaan nyt Suomessakin kuntauudistus-otsikon alla.
Hallinnossa siirryttiin 1980-luvun jälkeen uuteen julkisjohtamiseen (New Public Management), jossa mallit haettiin yksityiseltä sektorilta, kaupungit olivat konserneja ja asukkaat asiakkaita. Globaalista kilpailukyvystä tuli kaupunkistrategioiden ykköstavoite. Käyttöön otettiin huomiotalouden keinot: näyttävät tapahtumat, pilvenpiirtäjät ja muu iltapäivälehtijulkisuutta tuova arkkitehtuuri. Kansainvälisissä kaupunkivertailuissa ovat kuitenkin kärkipaikoilla kaupungit, joissa perusasiat ovat kunnossa ja hallintoa ohjaa pitkäjänteinen kestävyyden kulttuuri.
Kiinteistökehittämisen muutos kansainväliseksi sijoitustoiminnaksi tukee edelleen myös meillä toimintamallia, jossa maanomistus on tärkeämpi lähtökohta kuin yhdyskuntarakenne. Kaupunkikeskustojen tilalle tulevat kauppakeskukset, jotka näyttävät olevan parhaiten tuottavia investointikohteita. Globaalien yritysten haltuun on pala palalta siirtynyt muutakin paikallista omaisuutta ja palveluita: energia- ja vesilaitoksia, julkista liikennettä ja terveydenhoitoa. Mutta muutosta alkaa jo tapahtua toiseenkin suuntaan, esimerkiksi Pariisin vesilaitos on äskettäin palautettu kaupungin omistukseen.
Vahvat kaupungit ottavat ohjia taas omiin käsiinsä. Hallinnolle ja demokratialle asetetaan uusia vaatimuksia. Valistuneet kansalaiset eivät enää hyväksy ylhäältä alas tulevaa viisautta vaan haluavat osallistua itse omia asioitaan koskevaan suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tämäkin haaste on sama kaikkialla maailmassa.
(Teksti on julkaistu kolumnina Arkkitehtiuutisissa maalis-huhtikuussa 2012, se perustuu laajempaan raporttiin ”Challenges and way forward in the urban sector”, joka on YK:n nettisivuilla http://www.un.org/esa/dsd/dsd_sd21st/21_pdf/SD21_Cities_final_version.pdf)
Subscribe to:
Posts (Atom)