PÄRJÄÄKÖ KUNTAKILPAILUSSA IMAGODOPINGILLA?

Juoksukisan voittajalle on luvassa sponsorisopimuksia ja sankaruuden sädekehä. Jos Suomen lätkäjoukkue hakkaa muut, sankareita oomme kaikki. Diilit ja Idolsit perustuvat unelmalle voitosta, joka muuttaa koko elämän. Kilpakumppanien nöyryytys kuuluu pelin henkeen: ”You are fired!”

Pitääkö myös kaupunkien, kuntien ja kylien kilpailla jatkuvasti? Maakuntaliitossa vuoden uusmaalaista kylää valittaessa todettiin, että vertailu Mellunkylän ja Nurmijärven Rajamäen välillä on mahdotonta. On kyse kriteereistä. Millä perusteella joku on ’parempi’ kuin toinen?

Millaisia arviointiperusteita kuntien keskinäisessä kilpailussa pitäisi käyttää? Puhutaanko kansallisesta vai maakuntasarjasta, teollisuusmaiden välisestä vai globaalista kilpailusta? Keneen halutaan tehdä vaikutus: investointipankkiireihin, teollista vai valkokaulustyötä tarjoaviin yrityksiin, ”luovaan luokkaan” – keitä lienevätkin – vai laitoshoitajiin? Diskriminoidaanko positiivisesti vai negatiivisesti: halutaanko saastuttavan teollisuuden muuttavan kehitysmaihin ja vanhusten ja vaivaisten naapurikuntaan, vai onko tavoitteena hyvä arkiympäristö kaikille? Luovan luokan unelma-asukkaatkin saattavat olla huumeongelmaisia tai kipeitä. Hekin tarvitsevat hoitajia ja bussikuskeja, joilla täytyy olla varaa asua työpaikkansa lähellä. Vai huolehtiiko naapurikaupunki?

Ei tarvita suurta viisautta sen ymmärtämiseen, että todellinen voitto vaatii pitkäjänteistä työtä. Yksittäinen temppu tai hienoinkaan tavaramerkki ei auta, vaikka kuntien strategiapaperien höttöslangista niin voisi päätellä. Ollaan Euroopan johtavia, älykkäitä, luovia ja innovatiivisia, tai kisa-, kulttuuri- ja designkaupunkeja. Tuotemarkkinoinnista omaksuttua brändäystä on tulkittu niin, että hyvä mainoskampanja ja tunnistettavuus riittäisivät. New York tunnistetaan vapaudenpatsaasta, Sydney oopperatalosta ja Turku tuomiokirkosta. Kuvia, mielikuvia ja hankkeiden määräaikoja tarvitaan, mutta vuosileimat, symbolirakennukset tai veistokset eivät riitä. Kaupunkien elämä, kehitys ja vetovoima ovat muualla.

Monet kaupungit vakuuttavat, että kestävä kehitys kaikkine ulottuvuuksineen kuuluu niiden arvoihin. Mutta missä se näkyy? On ”viherretty”, istutettu puita ja rauhoitettu lintukosteikkoja. Samaan aikaan on kuitenkin surutta rakennettu kauppakeskuksia valtateiden risteyksiin ja näytetty ihmisille, että ilman omaa autoa ette muuten selviä. Puhtaan juomaveden merkitys on ymmärretty, mutta pohjavesien suojelu tuntuu liioittelulta. Jätehuollon ja kierrätyksen logiikat näyttävät sameilta. Suomalainen mieshän ei biojätteitä lajittele!

Vain harvat maailman kaupungeista ovat oivaltaneet globaalien haasteiden ja oman toimintansa kohtalonyhteyden. Ne pitävät vesi- ja energiapäätökset omissa käsissään, investoivat infrastruktuurin ja palveluiden energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian hajautettuun tuotantoon. Uudisrakentamisessa kelpaa vain 0-nettoenergiataso, eli talo tuottaa vuoden aikana saman verran energiaa kuin kuluttaa. Lähiöremonteille kehitetään liiketoimintamalli, jossa kaikki hyötyvät. Riskejä analysoidaan ja niihin varaudutaan.

Kestävä kehitys demokratisoidaan. Asukasosallistumisesta ja palveluiden yhteiskehittämisestä tulee vakiokäytäntö. Tuloerojen kasvun ja maahanmuuton paineissa sosiaalinen eheys on kaupunkien ykköstavoite. Arkielämä pelkästään julkisen liikenteen varassa tulee mahdolliseksi. Kaikissa hankinnoissa ja investoinneissa käytetään kestävän kehityksen kriteereitä.

Oikeatkaan ratkaisut eivät vie pitkälle, elleivät ne liity saumoitta toisiinsa. Siksi tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä, integroitua suunnittelua ja tinkimätöntä toteutuksen seurantaa. Money talks, mutta investoinnit, verot ja maksut pannaan puhumaan kestävyyden kieltä. Kun energiavallankumouskin on tehty ja jalankulkija kadun kuningas, voi alkaa puhua kansainvälisestä kilpailukyvystä ja kestävästä kehityksestä kunnan toimintaa ohjaavana arvona. Ei ennen.

Kuntalehden tammikuun 2012 numeroon kirjoitettu kolumni.

DEMOKRATIAVAJE, GUGGENHEIMIN PAHIN ONGELMA

Mikä on Guggenheim-Helsinki -hankkeen pahin ongelma? Pitävien argumenttien puute, talouslaskelmien aukot, väärään suuntaan kulkevat rahavirrat, kaupunkipoliittiset virhetulkinnat, sokeus kaupunkirakenteen periaatteille, kulttuurialan tuntemattomuus vai joku muu? Ehkä sittenkin demokratiavaje.

Demokratia on yhteistä päätöksentekoa yhteisistä asioista. Guggenheim-Helsingissä on kyse julkisista resursseista: kertainvestoinneista, käyttötaloudesta ja maankäytöstä. Helsingin arvokkaimman tontin kohtalosta päätettäisiin sekä kiinteistöomaisuutena että osana Kauppatorin ’kansallismaisemaa’. On kyse siitäkin, kenen ehdoilla helsinkiläisten kotikaupunkia kehitetään.

Kun vedotaan kaupunkien kansainväliseen kilpailuun, unohtuu miksi vertailujen kärjessä pysyvät Vancouver, Wien, Bern, Toronto tai Sydney, vaikkei yhdessäkään ole Guggenheimia. Niissä voi juoda vesijohtovettä, sähkö ei katkeile, netti pelaa, julkinen liikenne sujuu, kaduilla on turvallista, viranomaisia ei tarvitse lahjoa, lapsille on hyvät koulut ja sairaanhoitoon voi luottaa. Kilpailukyky rakentuu kaikkien tarvitseman julkisen infrastruktuurin laadusta ja yhteiskunnan avoimuudesta. Mukavat ravintolat, ooppera ja konsertit ovat plussaa. Kuvataiteita harrastavat vain harvat, arkkitehtuuria ja designia vielä harvemmat.

”Miksei Helsingille kelpaa sama kuin New Yorkille, Venetsialle ja Berliinille?” Toki kelpaisi, nuo Guggenheimithan ovat täysin yksityisiä! Tervetuloa ostamaan tontti, rakennuttamaan tilat, hankkimaan kokoelmat ja näyttelyt ja maksamaan palkat ja verot! Mutta miksi kaupungin pitäisi kantaa liiketoimintaa harjoittavan säätiön riskit ja maksaa vanhentuneesta tavaramerkistä?

Samaan aikaan, kun Guggenheim-säätiö laati paksua mutta sisällöltään ohutta selvitystä, Helsingissä kokoontui kaupunginhallituksen asettama Demokratia-työryhmä. Demokratiavaje laajenee eri syistä; kuntakoko kasvaa, asiat monimutkaistuvat, syrjäytyminen ja ulkopuolisuus lisääntyvät. Miten voidaan avata päätöksentekoa voidaan ja hyödyntää asukkaiden osaamista? Kun tätä pohdittiin kaupungintalolla, viereisessä huoneessa virkamiehet tiedottivat medialle, että eiköhän se Guggenheim jo 2018 ole tuossa Katajanokalla – ennen kuin selvityksen sisällöstä oli hajuakaan saati että olisi tehty yhtään päätöstä.

- EHDOTAN HELSINGIN KAUPUNGINVALTUUSTOLLE, että se päättää koota eri osaamisalueita, elämäntapoja, arvoja ja ikäryhmiä edustavan työryhmän rakentamaan realistisia vaihtoehtoja Guggenheim-hankkeelle. Mukaan kutsutaan korkeakouluja, suuria ja pieniä firmoja, kansalaisjärjestöjä, kulttuuri-ihmisiä ja luottamushenkilöitä. Keskustelua käydään eri foorumeilla.
Vaihtoehtojen tulee perustua laajaan näkemykseen suunnasta, johon Helsinkiä halutaan kehittää. Mikä on tärkeää sen elinvoimalle? Mikä on Helsingin profiili? Mitä riskejä julkisten investointien on ensisijaisesti torjuttava? Mitä monikulttuurisuus merkitsee? Mikä on kaupungin taidemuseon tehtävä? Mitä tarpeita tuleva keskustakirjasto täyttää, mitä ei?

Tausta-aineistona voi käyttää aiemmin tärkeinä pidettyjä suunnitelmia, joita ei rahanpuutteen vuoksi ole toteutettu, kuten arkkitehtuuri- ja designmuseoiden 'välipala' ja Tanssin talo, tai etnografinen museo. Voi myös aloittaa tyhjältä pöydältä ja pohtia, mitkä ovat 2020-luvun instituutioita ja symbolirakennuksia. Tarvitaanko komea näyttelytila 1900-luvun taiteelle vai jotakin aivan muuta?
G-säätiön selvitys vei vuoden ja 2,5 mio dollaria. Helsingin työryhmälle annetaan vuosi ja 1 mio Euroa. Jos ehdotusten toteutus vaatii julkisia varoja tai tiloja, päätökset tekee uusi kaupunginvaltuusto. Tämä prosessi ylittää taatusti kansainvälisen julkisuuskynnyksen ja osoittaa, että Helsinki elää ajan hermolla.

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa helmikuun 2012 alussa. Kirjoittajan toimittama pamfletti ”Guggenheimin varjossa” julkaistiin 30.1.

STEPS TOWARDS URBAN SUSTAINABILITY

Urban issues have risen high on many agendas with global questions. Most of the world’s resources are consumed in cities, where the majority of people live. It has become obvious that the sustainability of a single “green” building is marginal if it is not supported by sustainable urban infrastructure.


Cities compete with each other globally trying to please investors. There is hardly any municipality that does not in its official strategy claim that sustainability is one of its key targets. However, it is a totally different story if you ask, into what actions this declaration translates.


In all fairness, cities are at different stages in their development, and many of them in the global South have to struggle with enormous growth rates, immigration and segregation. Some urban areas in the North have opposite challenges of negative growth after old industries have died out or left to the South.


Hence, urban inequity and segregation are also an indication of global inequity. While more and more cities want to focus on services and hi-tech, the dirty work of the world remains to be done in the poorest cities with the most meager resources to develop.


For most cities, the first step when steering towards urban sustainability is visible “greening”: planting trees, promoting subsistence gardening or saving wetlands for birds. Green ‘beautification’ of the cityscape means projects that are also easy to sell to the people. However, at the same time more roads are being built for more cars.


Environmental measures with social and economic benefits come next. Health concerns put emphasis on quality of water, provision of sanitation and cleaner energy. Even poor cities may have the courage to say no to mining, if they understand that in the long run, tourism is going to bring them more employment. Waste management can turn into business, when sorting produces material for handicrafts and biowaste becomes a source for bioenergy. Clogged sewers lead to a ban on plastic bags. First lessons about ecosystem services are learned, when rivers are cleaned and watersheds are managed keeping the prevention of floods in mind.


Almost every city in the world is dealing with an influx of people from different ethnic backgrounds. Cultural festivals are promoted as measures to support minorities. Cultural heritage is increasingly understood as a resource to be kept alive, not only for tourists but also to support people's pride of place.


In the cities that try to fake it, the grassroots heritage aspects disappear as events grow bigger and more commercial. Formula One races, mega sporting events and even Eurovision song contests require major investments, but do not add to the real quality of life after the television cameras have left. Historic preservation of a couple of landmark buildings and ‘eco-labelling’ a few office buildings is mere window-dressing. Race for the cheapest ‘green building certificate’ continues in commercial development. If most public services have been outsourced or privatized, the city may not have much to say regarding the way the services are delivered.

More advanced cities become aware of the inescapable links between global targets and local actions. CO2 emission reduction measures are taken at the local level, share of renewable energy is increased in municipal utilities, and energy efficiency requirements are brought to local building codes and guidelines. The cities broaden the focus to cover the social dimension and governance of sustainable development, too. City Halls realize that civil servants and council members cannot do it alone but the process has to be democratized. Open access to information, e-governance, public hearings, popular votes, polls, co-development of services and participatory budgeting become daily routine. Refurbishment of existing buildings becomes a big project, public transport systems are improved and sustainable public procurement practices are slowly introduced. The Mayor receives awards and thinks that urban sustainability has been taken care of. Sorry, but no.


After all of the good steps the quantum leap is missing. The progress is far too slow. Incremental changes of business-as-usual don’t take us anywhere. The tough steps ahead will have to include holistic visions, integrated planning and brave strategies to implement them. Even a huge amount of excellent and certified but separate pieces does not make a well functioning whole. Because money is not going to stop talking, its language will have to become sustainability. Yes, there is a Dow Sustainability Index – but what use is it if not all companies, investments and financing support sustainability? Yes, sustainability criteria may be used somewhere when coffee or paper is purchased – but what is the point if every other product and service is the outcome of an unsustainable process? Yes, there may be a solar panel here and there, but zero emissions means 100% renewable energy. Yes, there may be tree-lined roads but as long as the pedestrian is not the king of the street, don’t try to convince me that your city is sustainable!

The text is based on a column written for the webpages of The Guardian, http://www.guardian.co.uk/sustainable-business/built-environment