"Epämiellyttävä totuus"

(kolumni on julkaistu Senaatin Kontrahti-lehdessä keväällä 2007)

Maailmassa kulutettavasta energiasta noin 40% palaa rakennuksissa. Elinkaarinäkökulmasta katsoen tästä öljystä, kivihiilestä ja ydinvoimasta vain kymmenys kuluu rakennusaineiden valmistuksessa ja työmaalla, loput käytön aikana. Lämmitys, jäähdytys, lämminvesi, valaistus ja laitteet vievät leijonan osan.

Elinkaarianalyysit on tehtävä ja niiden on ohjattava investointeja. Mutta fakta on sekin, että lähes (kuulen metsälobbarien askelten kopinaa), siis lähes kaikkien rakennusmateriaalien valmistus on energiaintensiivistä. Teräs, sementti, tiilet, lasi ja alumiini vaativat hurjia lämpötiloja ja pitkiä logistiikkaketjuja. Eivät männyntaimetkaan pelkällä auringon valolla ja henkisellä ravinnolla lahosuojatuksi seinäverhoukseksi muutu.

Jääkarhujen alta sulavat jäälautat taitavat olla uhkista vähäisin. Riskit liittyvät talouteen, politiikkaan ja turvallisuuteen. Energiasolmu paljastaa, mistä kestävässä kehityksessä oikeasti on kyse. Energia panee kaiken uusiksi, ei vain energiantuotantoa, jakeluverkkoja, teollisia prosesseja ja logistiikkaa vaan myös palvelut. Energian kulutusta opitaan tarkastelemaan yhtä kaikenkattavasti ja tunteettomasti kuin nyt työvoimaa. – Sitäkään ei voi ulkoistaa loputtomiin.

Reseptissä on kolme rohtoa: säästö, lisätehokkuus ja uusiutuvat. Säästö on psykologiaa: löytyykö katkaisijan off-asento tai rohjetaanko kieltää hehkulamput. Tehokkuus on teknologiaa, usein aivan perinteistä: aurinko nousee idästä ja tuhdimpi seinä sitoo enemmän lämpöä kuin ohut. Siirtyminen uusiutuviin on poliittista tahtoa, Elon laskuoppia ja kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa. Vaihtoehtoja 0-nettoenergiarakentamiselle ei näy.

Ellei julkinen sektori näytä mallia, kuka sitten? Rima on ME-korkeudessa, rakentamisessakin tikittää globaaliaika. Lukuisat järjestöt ja tutkimuslaitokset tutkivat parhaillaan, miten rakennetun ympäristön energiankulutus puolitetaan. Hyväätarkoittava höpötys on nyt muutettava koviksi faktoiksi. Pohjoismaiselle rakennus- ja kiinteistöklusterille on tarjolla näytön paikka: Onko se todellista ”sisällöntuotantoa” ja pystyykö se uudistumaan alan keihäänkärjeksi?

"Avoin innovaatio"

Sain taas olla mukana Helsingin kauppakorkeakoulun CKIR-instituutin jokavuotisessa workshopissa. Nyt teemana oli innovoinnin avoimuus - "open innovation". Urbanistin näkökulmasta on aina yhtä kiintoisaa vertailla, miten samat oivallukset saavat samansuuntaisia tulkintoja yhtäältä yksityisissä yrityksissä, toisaalta kaupungeissa.

Pelkästään kielenkäyttö on paljastavaa, ilmauksia ja käsitteitä lainataan puolin ja toisin: yritykset puhuvat innovaatiotoiminnan demokratisoimisesta ja käyttäjäyhteisöjen saamisesta mukaan tuotteiden ja palveluiden kehittämiseen, kaupungit taas toiminnan tehostamisesta, ulkoistamisesta ja globaalista kilpailusta mutta toki myös osallisuudesta ja osallistamisesta.

Yritykset, tarkoittaessaan rakenteita tai tietojärjestelmiä puhuvat arkkitehtuureista, ja kuvatessaan toimintaympäristöä käyttävät lähes yksinomaan muoti-ilmausta ekosysteemi. - Pakko tunnustaa, että vanhana pianistina ja rakennusalan ihmisenä minulle jäi hämäräksi, mitä mahtaa tarkoittaa "arkkitehtuurien orkestrointi" tai "ekosysteemin luominen". Olin kuvitellut, että Luoja on ekosysteemin osalta hoitanut homman jo aikojen alussa...

Yhteinen pohjavire on, että ihmiset on saatava mukaan, puhuteltiin heitä sitten kuluttajina, käyttäjinä tai kansalaisina. Mutta kuten Heidelbergin entinen pormestari totesi, jokaisen sukupolven on rakennettava itselleen omannäköisensä demokratia, sitä ei saa koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Demokratian voi hävittää, tuhota aivan kuten rauhan.

RUUHKAA POLIITTISESSA KESKUSTASSA

(Uutispäivä Demarissa 30.7.2007 julkaistu mielipide - vastineena Lasse Lehtisen kirjoitukseen)

Jotkut toverit ovat olleet huolissaan siitä, että menosta ja menestyksestä unelmoivat liituraitapukuiset nuoret miehet eivät koe SDP:tä omakseen, kun se ei tarjoa ”toivoa”. Minua huolestuttaa paljon enemmän, etteivät he unelmoi globaalista oikeudenmukaisuudesta ja köyhyyden poistamisesta tai vaikkapa uusiutuvien energialähteiden täysimittaisesta käytöstä.

Yksi vaalien jälkeisen katharsis-keskustelun teemoista on ollut SDP:n paikka suhteessa poliittiseen ”keskustaan”. Puhutaan siis oikeiston ja vasemmiston välimaastosta, jossa yhä suuremman osan äänestäjistä oletetaan liikkuvan. Tälle kentälle olisivat ajaneet vasemmalta mm. ne Ladan hankkineet duunarit, joihin Lasse Lehtinen Viialaista siteeraten viittaa (Demari 19.7.2007). Oletetaan poliittisen arvomaailman riippuvan ihmisten taloudellisesta asemasta ja siihen aikaisemmin likeisesti liittyneestä luokkaidentiteetistä.

Poliittisen evoluutioteorian mukaan tehdastyöläinen ajautuisi äärivasemmalta, palkankorotus ja koulutusaste kerrallaan, ammattikoulun ja keskustapuolueen kautta kauppakorkeakouluun ja kokoomukseen. Tosin koska oikeistokin joutuu käyttämään poliittisesti korrekteja käsitteitä kuten työttömyysturva ja ympäristö, senkin on pakko kyhnätä keskustan tuntumassa ja toivoa, että joku näyttäisi olevan vielä oikeammalla.

Lehtinen esittää myös SDP:n nimenmuutosta demokraattiseksi puolueeksi. Malli löytyy vaikkapa Yhdysvalloista, joissa kaksipuoluejärjestelmä jakaa kansan viivottimen tarkkuudella puoliksi demokraatteihin ja republikaaneihin. Lehtiselle ajatus yhtenäisestä suomalaisesta vasemmistosta on silti mahdoton. USA:ssa kuitenkin koko ”vasemmisto” on yhden puolueen korkean katon alla. Vertailu eurooppalaisiin sosialidemokraatteihin on toki hankalaa, kun valtiot ja niiden lainsäädäntö ovat kehittyneet aivan eri tahdissa. On tapana sanoa, että meikäläinen kokoomuslainenkin näyttäisi jenkkien poliittisella kartalla kommunistilta, muttei sekään ole koko totuus.

En usko, että poliittisen ideologian valinta on, ainakaan enää, ensisijaisesti luokka- ja varallisuuskysymys, vaan ennen muuta arvovalinta. Yhdysvaltain demokraattipuolueeseen on perinteisesti kuulunut niin itärannikon intellektuelleja ja raharikkaita (kuten Kennedyt) kuin juutalaisia ja afroamerikkalaisia. Sekä demokraateille että sosialidemokraateille kansalaisten tasa-arvo ja julkisen sektorin yhteisvastuu hyvinvointivaltiosta menevät kaiken muun edelle, niin paikallisesti kuin globaalisti.

”Keskelle” on tungosta kuin alennusmyynnin tarjoustiskille, etenkin presidentinvaaleissa. SDP:n perinteisissä kansainvälisissä arvoissa riittää kuitenkin eväitä, ei tarvitse sortua uusliberalistisiin erikoistarjouksiin. Mutta työtä on tehtävä, että arvot löydetään uudelleen ja osataan sijoittaa tuoreina tämän ajan ja paikan viitekehityksiin.