Kasvotusten totuuden kanssa

Piispa Desmond Tutu on taustalle vetäytyvä keskushahmo tilassa, jossa Pohjois-Irlannin vuosikymmeniä ja -satoja kestäneitten vihollisuuksien osapuolet kohtaavat. Pöydän vastakkaisille puolille ei istuudu organisaatioita vaan ihmisiä: katolinen perhe, joka on menettänyt poikansa, ja pojan murhasta vankeusrangaistuksen kärsinyt IRA:n mies, tai pommiattentaatissa menehtyneitä sotilaita auttaneen ja itse uuden attentaatin uhrina palasiksi räjäytetyn brittisotilaan leski ja tytär ja IRA:n riveissä taistellut mies.

BBC:n ohjelman otsikon "Facing the Truth" voisi ehkä suomentaa "Kasvotusten totuuden kanssa".

Piispa Tutu ja pari muuta henkilöä kyselevät paikalle tulleilta uhreilta - jokainen on omalla tavallaan uhri - mitä parikymmentä vuotta sitten tapahtui, mitä he yhä tuntevat, tai mitä haluaisivat kysyä toiselta. Kohtaamisten intensiivisyys, itse kunkin kokema tuska ja epäoikeudenmukaisuus tai syyllisyys välittyvät vahvana kuvaruudunkin lävitse. Hämmästyttävällä tavalla, täysin ilman sentimentaalisuutta, keskustelut päättyvät sovituksen hengessä.

"Mitä toivot lapsillesi tapahtuvan?" piispa Tutu kysyy. "Tolerance", "suvaitsevaisuutta, jotta pystyisimme hyväksymään toisemme," vastaa pommiattentaatista ainoana hengissä selvinnyt brittisotilas. Hän itse kertoo kärsineensä vuosikausia syyllisyydestä, ei kuolemasta vaan elämästä. Miksi juuri hän pelastui, kun olisi ollut niin helppoa kuolla muiden rinnalla?

Tutu kiittää ihmisiä siitä, että he ovat tulleet puhumaan vastapuolen kanssa, ja toteaa, miten nöyräksi heidän rohkeutensa tekee kuulijan. Hän pyytää ihmisiä viemään viestiä, että kohtaaminen on ollut mahdollista ja että kansakuntien haavoja voidaan parantaa.

Etelä-Afrikan totuuskomission sovituksen perinne jatkuu näin Euroopassa. Jälleen kerran entiset alusmaat näyttävät mallia ns. kehittyneille valtioille. Nobelisti-piispa Tutun voima säteilee hänen hymystään ja puheestaan. Jos sovitus ja hyväksyntä on ollut mahdollista rotuerottelun Etelä-Afrikassa ja nyt katolisten ja protestanttien Irlannissa, voisiko se olla mahdollista lähi-idässä?

From the Piazza to the Internet

UN Chronicle has published in its latest issue 2/2006 on The Urban Environment my article with the subtitle "The Shift From Local Public Space to Global Public Sphere". You can find it here: www.un.org/chronicle

(http://www.un.org/Pubs/chronicle/2006/issue2/0206p34.htm)

YK:n Chronicle -aikakauslehti on uusimmassa numerossaan 2/2006, joka käsittelee kaupunkiympäristöjä, julkaissut julkisen tilan muutosta koskevan artikkelini. Löydät sen tästä osoitteesta: www.un.org/chronicle

(http://www.un.org/Pubs/chronicle/2006/issue2/0206p34.htm)

Johannesburg Declaration by Trade Unions

(This text was originally posted at www.pes.org - it is here for those who cannot access the PES Activists Bloggers' Corner.)

Talking about cooperation with developing countries, surprisingly many Europeans still have a 'von-oben' attitude: we'll give, they'll receive. Colonialism remains with us, not least in attitudes.

I'm starting to see that when it comes to political will, drive and visions, we in the cold "North" have a lot to learn from "the South".

Mayors in cities like Bogota and Cape Town have had visions about equity and urban sustainability that we can only dream of, and they've put their plans into action while we still keep talking.

Another example was a recent e-mail from ICFTU informing about the TRADE UNION AFRICAN CONFERENCE ON LABOUR AND THE ENVIRONMENT, which was held in Johannesburg, South Africa in July this year.

To my amazement in my own country Finland, some trade union representatives often use the same arguments as people from the industry associations: employment first, sustainability second, or, more energy first, no matter what kind of energy, and energy efficiency, conservation and renewables some time later. Growth first, environment only if we have to, this has been the tone of voice.

Let me quote a couple of paragraphs from the Johannesburg Declaration of the Trade Unions of 18 African countries, and their international associations:

"We agree to:

1. Strengthen our understanding of the links between the environment, labour and poverty. Decent Work should be taken to embrace environmental sustainability, as essential to sustainable livelihood.
2. Make the fundamental rights of workers and their unions a central feature of sustainable development strategies, e.g. for freedom of association, collective bargaining and the right to refuse dangerous and hazardous work.
3. Ensure gender equity and women worker issues as indicators of environmental and social sustainability and integrate such indicators into sustainable development strategies for designing and implementing change."

I'm immensely proud of my COSATU and other friends in Johannesburg.

Metsää puilta

Olin aamulla joukon jatkeena Finnforestin uudessa toimitalossa Espoossa, kun sitä esiteltiin Suomessa EU-puheenjohtajuuden tiimoilta oleville ulkomaisille lehtimiehille.

Puurakentamisen asiaa ajavan johtaja Lauri Palojärven viesti oli, että puurakentamisessa on järkeä muutenkin kuin vain omakotirakentamisessa. Finnforestin toimitalosta on tehty käyntikortti osoittamaan, että puun teolliset valmistusmenetelmät, mittatarkkuus, palonkesto ja rakenteellinen lujuus toimivat myös viisikerroksisessa toimistotalossa eikä kustannuksista, lupaprosesseista tai aikatauluista tule esteitä, joihin vedota.

Palojärvellä oli toinenkin viesti: puun käyttöä rakennusmateriaalina voisi puoltaa myös sen ympäristövaikutusten takia. Perusargumentti on, että puu sitoo hiiltä kun taas monien muiden rakennusmateriaalien tuotantoprosessissa syntyy hiilipäästöjä ilmakehään.

Paikalla ollut britti kysyi, tunsiko Palojärvi Nobelin rauhanpalkinnon saanutta Wangari Mathaita, kenialaista naista joka perusti naisten kansanliikkeen istuttamaan tuhansia puuntaimia. Puiden istuttaminen ja niiden suojelu ymmärretään myönteisenä tekona, nimenomaan ympäristötekona. Kuitenkin Mathailla on ollut muitakin, myös naisten valtaistamiseen ja poliittiseen vastarintaan liittyviä tavoitteita. Monissa maissa metsittäminen on harvoja keinoja työllistää kaikkein köyhimpiä tai estää ryöstöviljeltyjen rinteiden maanvyöryt. Sillä, mikä on helpompi nähdä ja hyväksyä "vihreänä" toimintana, on siis usein monia muitakin yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

So far so good, sanoisi englantilainen, mitäs sitten? Pelastuuko maailman kasvattamalla metsiä, suojelemalla Itämerta ja rakentamalla pelkkiä puutaloja? Julkinen keskustelu haluaa yksinkertaistuksia: puu hyvä, betonilähiö paha, Nurmijärvi hyvä, tornitalo paha, matala-ja-tiivis hyvä. Valitettavasti yksi materiaali tai rakennustapa ei tee talosta "ekologista" tai "saastuttavaa". Eikä ihaninkaan ekotalo keskellä metsää auta, jos sen pihalla seisoo kaksi citymaasturia, jotta vanhemmat pääsevät töihin, lapset kouluihin ja perhe päivittäisostoksille.

Paitsi liikenne, rakennusten lämmitys ja jäähdytys, valaistus ja laitteet kuluttavat vuosien mittaan monin verroin enemmän energiaa kuin rakennusvaihe. Toisaalta, tätäkään tosiasiaa ei pidä käyttää argumenttina puolustamaan ainuttakaan saastuttavaa tuotantoprosessia. Esimerkiksi sementin osuus rakennuksen elinkaarilaskelmissa voi olla vähäinen, mutta maailmanlaajuisesti sementtituotannon hiilidioksidipäästöt ovat järisyttävän suuret ja kasvavat nopeasti. Ei ole sattuma, että sementtimegafirmat Holcim ja Lafarge ovat näyttävästi mukana globaaleissa yritysten yhteiskuntavastuuhankkeissa.

Palojärvikin totesi, että meiltä puuttuu yleisesti hyväksytty rakennusten luokitusjärjestelmä, josta saataisiin luotettavia vertailutietoja. Niitä tarvitaan työllisyysvaikutuksista, muuntojoustavuudesta eli siitä miten hyvin tilat sopeutuvat muuttuviin käyttötarkoituksiin, vaikutuksista ihmisten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, raaka-aineiden käytön tehokkuudesta tai rakennusten koko elinkaaren aikaisesta energiankulutuksesta, ja niin edelleen. Miten paljon ja millaista energiaa rakentamisessa, rakennusaineiden tuotannossa ja kuljetuksessa sekä lämmittämisessä, jäähdytyksessä ja valaistuksessa kuluu? On esimerkiksi aivan eri asia, voidaanko energia tuottaa uusiutuvista lähteistä paikallisesti vai poltetaanko poliittisia, taloudellisia ja ympäristöriskejä sisältävää energiaa.

Luokitusjärjestelmistäkään ei ole pulaa, niitä on maailmalla tehty lukuisia. Ongelma on vähän sama kuin metsäsertifikaateilla; niitä on liikaa, jokainen pitää omaansa parhaimpana, eikä menetelmien luotettavuudesta ja käytöstä päästä yksimielisyyteen. Ennen muuta, niitä ei ole pakko käyttää, vaan luotetaan "markkinamekanismeihin". Markkinat tuottavat vain näyttäviä piloottikohteita, imagorakennuksia, joiden avajaiskutsuilta herrat (kyllä, herrat, mutta daameja saatetaan tarvita vaihtamaan kalvoja) menevät takaisin strategiapalavereihinsa toteamaan, että tehdään samaa kuin ennenkin niin kauan kuin se käy kaupaksi.

Vain luottamuksellisissa keskusteluissa rakennusalankin miehet (kyllä, miehet, paria julkisen sektorin naisjohtajaa lukuunottamatta) tunnustavat, että "ei me vapaaehtoisesti tehdä mitään, viranomaisten pitää säätää ensin." Mutta annas, jos vaatimustasoa aletaan korottaa, millainen poru Etelärannassa syntyy: busines menee nurin, pitää muuttaa ulkomaille, kilpailukyky romahtaa - tehän tiedätte. Jälleen on poliittisen tahdon paikka: toteutetaanko kestävän kehityksen politiikkaa vai jätetäänkö se juhlapuheisiin?

Energia panee kaiken uusiksi

Raakaöljyn hintaennätykset, öljyn tuotantolähteillä kytevät kriisit, Kiinan talouden kasvuprosentit tai Jörn Donnerin ”Gazpromin valtakunnaksi” nimittämän mahdin nousu ovat tutuksi tulleita uutisia. Energia on muuttunut itsestäänselvyydestä strategiseksi aseeksi.

Energian säästöstä, energiatehokkuudesta, uusiutuvista energialähteistä ja paikallisesta tuotannosta puhumista on pidetty taisteluna tuulimyllyjä vastaan, ilmastonmuutosta uskonasiana. Nyt taas bioenergian puoltaminen leimataan pelkäksi maaseutupolitiikaksi - tai uskon asiaksi.

Öljyttömään energiaan perustuva maailma ei ole vain biokaasuautoja ja ruokohelpipeltoja. Ongelma ei ratkea markkina- eikä ydinvoimalla. Edessä on kaikkiin yhteiskunnan prosesseihin ja rakenteisiin vaikuttava muutos. Rakennuksista voisi jo nyt tehdä nollaenergiataloja, liikenteen energiankulutusta voisi vähentää roimasti. Mutta myös teollisuus- ja palvelutuotanto on uudistettava energianäkökulmasta.

Uudet tuotantoketjut edellyttävät uutta osaamista. Monet perinteiset ammatit ja työt eivät toki häviä mihinkään. Aina tarvitaan vettä, hoivaa, opetusta ja terveyttä, mutta jokaisen esineen ja työtavan energian kulutus on pakko arvioida. Kun energiasyöpöt paperikoneet muuttavat sinne, missä kulutus ja resurssit ovat, mihin menee metsäteollisuus ja sen työvoima? Kun jugurttipurkkiin painetaan valmistuksen viemä energia kuten nyt kalorit ja suola, muuttuuko ruokavalio vai valmistustapa? Kun työnteko on yhä enemmän tietojen käsittelyä ja työpaikalle pendelöinnin hinta nousee kestämättömäksi, miten kehittyvät etätyö ja asumis- ja elintavat?

Kanadassa ”Vancouver 30+” vision lähtökohtia oli, ettei vuoden 2100 tienoilla ole enää käytettävissä fossiilisia polttoaineita. Tuntuuko kaukaiselta? Entä vuosi 1910, johon on nyt yhtä pitkä aika? Omat vanhempani olivat syntyneet 1910, ja siltä ajalta on rakennetussa ympäristössämme vielä paljon jälkiä, myös infrastruktuuria. Australiassa Melbournen tavoite on lähempänä: 0-nettopäästöt vuonna 2020. Siellä suunnitelmissa on myös teknologiakeskus tiedotukseen, koulutukseen sekä teknologiainvestointien vauhdittamiseen.

Innovaatiot vaativat jättipanostuksen tutkimukseen, kehitykseen ja markkinointiin. Mutta muutoksen liikkeelle panemisessa ovat poliittinen visio ja tahto ratkaisevia. Niitä tarvitaan juuri nyt. Kansainvälinen ay-liike esitti jo 2004 ajatuksen oikeudenmukaisesta siirtymäkaudesta hiilettömään talouteen. On hyvä muistaa, ettei Suomi ole yksin. Koko maailma on saman haasteen edessä. Ei ole kyse vain tuulimyllyistä vaan peruspalveluista, joiden markkinat ovat rajattomat.

Asuntopolitiikkaa!

Asuntopoliitiikassa on uskonkappaleita, joita on tapana heittää keskusteluun, ja sitten kaikki nyökyttelevät. Tässä kolme helsinkiläistä vakioargumenttia.

Ensimmäinen: Asuntojen hinnat ovat liian korkeita, koska ei ole tontteja eikä riittävästi tarjontaa. - Muistatteko aikaa, jolloin olisi ollut riittävästi tarjontaa? Hurjimpana lama-aikana tyhjiä asuntoja oli kaikkialla maassa, nykyisistä lainamarkkinoista ei ollut puhettakaan, ihmisillä ei ollut rahaa ostaa asuntoja ja uudistuotanto oli jäissä. Helsingissä rakennettiin silloin vain julkisella tuella kaupungin maalle - ja niin pidettiin tuotantokone (oman saarnansa arvoinen, paljastava sanahirviö sekin) edes jotenkin rasvattuna. Grynderit eivät koskeneetkaan vapaarahoitteiseen tuotantoon eikä kukaan tainnut valittaa tonttipulasta. Entä nyt? Kovalla rahalla rakennetaan kaupungin kalleimmille ja upeimmille tonteille niin kallista kuin sielu (rakennuttajan sielu) sietää. Ostajia riittää, kun halpaa lainaa yhä saa ja optiovoitoista tai yrityskaupoista on saattanut jäädä säästöönkin. Kuka hullu rakennuttaja silloin rakentaisi halvalla köyhille huonolla marginaalilla? Ei kukaan! - On ihan eri asia, että jokaiseen kaupunkiin tarvitaan erilaisia asuntoja, myös kalliita unelmakämppiä.

Toinen: Vihreät viivyttivät Vuosaaren sataman rakentamista niin, että vuosien asuntorakentamisvolyymi jäi toteutumatta. On monia asioita, joista vihreille ei voi antaa synninpäästöä, mutta eivät he yksin lähetelleet jatkovalituksia eri oikeusasteisiin, valittajien joukossa oli todennäköisesti myös hyviä kokoomuslaisia. Sitäpaitsi, oli valittajien väri mikä hyvänsä, missään kaupungissa missään teollisuusmaassa ei pidä kuvitella, että Vuosaaren sataman suuruusluokan rakennushanke voitaisiin pusertaa päätöksentekoprosessin läpi yhdellä nuijan kopautuksella. Onneksi ei sentään ihan. Lounais-Sipoon osalta Senaatitalon kortteleissa näköjään kuvitellaan yhä, että se olisi mahdollista. Viidentoista vuoden kuluttua asuntopulaa ehkä perustellaan sillä, että asuntojen hinnat nousivat Sipoon sinikeltavihreiden valitusten takia.

Kolmas: Helsingissä tarvitaan lisää edullisia asuntoja palveluammateissa toimiville ihmisille ja etenkin kaupungin omalle henkilökunnalle, jota on entistä vaikeampi saada matalapalkkaisiin mutta elintärkeisiin tehtäviin. Helsinki kyllä ostaa Asuntohankinnan kautta huoneistoja vapailta markkinoilta ja vuokraa niitä eteenpäin. Samaan aikaan kaupunki kuitenkin aikoo myydä talon keskeiseltä paikalta Töölöstä, josta Helsingin Energian väki, esimerkiksi vuorotyöläiset ja päivystäjät, ovat voineet vuokrata asunnon kohtuuetäisyydellä työpaikasta. Kamreerien argumentti on varmaan, että asuntojen omistaminen ja kunnossapito eivät kuulu vapailla markkinoilla kilpailevan HELENin toimialaan. Mutta miten ydintoimintoja mahdetaan tehostaa, jos ydintoimijat pakotetaan muuttamaan maalle? Samalla heidän kotinsa myydään gryndereille, jotka putsaavat ne näppäriksi cityasunnoiksi ja myyvät 7000 Euron neliöhinnalla. Julkisyhteisö siis sekä myy talon että lahjoittaa asuintalon arvonnousupotentiaalin, täysin riskittömän voittomarginaalin, yksityiselle sektorille ja kiihdyttää näin nousukierrettä. Pula kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista pahenee.