Unelma pilvenpiirtäjästä

Kaupungilla liikkuessani viihdytän joskus itseäni laskemalla, montako kerrosta rakennuksissa on. Viime vuosisadan alun taloissa oli nykyistä korkeammat huoneet. Uudemmissa saattaa olla sisäänvedetty kattokerros, jota ei kadulta näe. Kulmatalot ovat usein muita korkeampia. Monissa Helsingin taloissa on kahdeksan kerrosta. Jätkäsaaren hotellitornissa on tuplasti enemmän.

Korkeus on aina suhteellista. Jos Kirkkonummen maalaismaisemaan nousee nelikerroksisia taloja tai Kankaanpään keskustaan 10-kerroksinen torni, ne vaikuttavat todella korkeilta. Shanghain Pudongin pilvenpiirtäjäviidakossa pitää olla yli satakerroksinen erottuakseen joukosta.

Pilvenpiirtäjien historia alkoi Chicagon suuresta palosta 1871. Sen jälkeen opittiin ratkaisemaan, miten kantavat teräsrakenteet palosuojataan. Amerikkalainen herra Otis oli jo vuonna 1853 keksinyt hissin, joka oli palosuojauksen ohella toinen tekninen edellytys tornitalojen yleistymiselle.

Kilpailua siitä, missä on maailman korkein rakennus, on viime vuosikymmeninä käyty joko öljyntuottajamaissa, joissa on siirrytty kiinteistöbusinekseen, tai muissa nousevan talouden valtiossa, jotka hakevat vahvistusta brändilleen. Auringonsäteitä heijasteleva lasipintainen pilvenpiirtäjä on statussymboli, ei väliä, vaikka takapihalta alkaisi slummi.

Pilvenpiirtäjät herättävät tunteita. Moni pikkupoika ja -tyttö niistä unelmoi, jotkut vielä vanhemmallakin iällä. Onko kyse siitä, että haetaan pönkitystä egolle – kovat kundit rakentavat korkealle ja kovaa? Vai kiehtooko se, että insinööritaidon keinoin taistellaan painovoiman lakeja vastaan, vai ajatus huipulta avautuvasta näkymästä, mene tiedä. Rakennuttajien ja maanomistajien vain vaivoin peiteltyä innostusta on helpompi ymmärtää: enemmän myytäviä neliötä samalla tontilla.

Nyt kuumana käyvä keskustelu kaupungin tiiveyden huonommuudesta tai paremmuudesta johtaa helposti harhaan. Monet kuvittelevat, että mitä korkeampaa, sitä tiiviimpää. Kuitenkin esimerkiksi Pariisin, Berliinin, Kallion tai Töölön perinteinen umpikorttelirakenne on kaikkein tehokkain tapa käyttää maata. Korkeampi rakentaminen on kalliimpaa ja vaatii enemmän tilaa ympärilleen.

Manhattanin keskusta New Yorkissa on monien mielissä pilvenpiirtäjäkaupungin perikuva. Paikalla käyneet ovat kuitenkin huomanneet, että korkeat rakennukset reunustavat vain leveitä pohjois-eteläsuuntaisia avenuita. Niiden ihmisvilinä takaa katutason ravintoloille ja kivijalkakaupoille tasaisen asiakasvirran ympäri vuorokauden. Avenuita yhdistävien kodikkaiden poikkikatujen varrella on kuitenkin yleensä vain nelikerroksisia kapeita kaupunkirivitaloja pienine etupuutarhoineen.

Delhin naapurissa oleva Gurgaonin pilvenpiirtäjäkaupunki on Manhattanin täydellinen vastakohta. Siellä korkeat rakennukset seisovat keskellä laajoja pysäköintialueita ja keinokasteltuja nurmikenttiä. Ostoksille ja syömään ajetaan autolla ostoskeskukseen, eikä kaduilla ole muita kuin kastittomia jalankulkijoita.

Korkea rakentaminen on taitolaji. Se voi kertoa joko piittaamattomasta ahneudesta tai nousukasmaisesta mahtipontisuuden tavoittelusta. Se voi olla myös vastuullista maankäyttöä siellä, missä ihmisiä liikkuu paljon ja tontit ovat todella arvokkaita, esimerkiksi Keski-Pasilassa, joka on joukkoliikenteen solmukohta.

Unelma Baabelin tornista elää.

(Teksti on julkaistu Helsingin Uutisten kolumnina 18.3.2016)

• Faktalaatikko

Maailman korkein rakennus on vuonna 2010 valmistunut 163-kerroksinen Burj Khalifa Dubaissa.

Sadasta korkeimmasta pilvenpiirtäjästä 40 on Kiinassa ja 27 Arabian niemimaalla.

Manhattanille on World Trade Centerin tuhon jälkeen noussut taas pilvenpiirtäjiä. Silti korkeimpien listalla ovat edelleen 1930-luvun symbolit Empire State Building ja Chrysler Building.

Helsingin korkein on Vuosaaren 26-kerroksinen Cirrus.