Ideologinen vai pragmaattinen?

Olette varmaan joskus kuulleet poliitikon vastaavan jotakin tulevaa päätöstä koskevaan kysymykseen, että hän aikoo muodostaa kantansa pragmaattisesti eikä ideologisesti.

Anteeksi, siis miten? Eikö poliitikko toimikaan aatteensa mukaisesti vai onko pragmaattisuus ideologia?

Toinen samantyyppinen vastausvaihtoehto on todeta, että perustelee mielipiteensä rationaalisesti eikä tunteen pohjalta. Yleensä naisten argumentteja pidetään tunnepohjaisina, kun taas miehet ovat järkeviä – vai kuinka?

Kolmas tapa on mitata päätösten taloudellisia seurauksia. Kun aletaan laskea tarkemmin, tuleekin pian karhu vastaan: Mistä hinnasta oli kyse? Investointikustannuksista, käyttökustannuksista, tuotetun hyödyn mittaamisesta euroissa, syntyvistä työpaikoista, arvioiduista verotuotoista, vuokratuloista, ennakoidusta arvonnoususta – vai mistä?

Otetaan esimerkki: Jo kauan sitten kuopattu keskustatunnelisuunnitelma on herätetty henkiin ja saanut hienomman nimen: maanalainen kokoojakatu. Vanha versio olisi vienyt Sörnäisten rantatieltä suht suoraan Länsiväylälle. Nyt kaavaillaan aivan toisen mittakaavan verkostoa, jossa kolme satamaterminaalia – Katajanokka, Eteläsatama ja Länsisatama – syöttäisivät autoliikenteensä maan alle. Nämä tunnelit risteäisivät Helsingin niemen poikki kulkevan tunnelin kanssa. Sinne sukeltaisivat niin henkilöautot, bussit kuin rahtiliikenne. Kuvitelkaa perävaunullisia rekkoja kurvailemassa metrotunnelien ja muiden olemassa olevien rakenteiden alitse pitkiä ramppeja ylös ja syvälle alas, oikealle ja vasemmalle, huolto- ja hätäpoistumisteitä, turvajärjestelmiä, olemassa olevien rakennusten läpi vedettäviä ilmastointikanavia. Hinta-arviota ei ole, koska suunnitelmat ovat vasta aivan alustavia – useissa miljardeissa kuitenkin liikutaan.

Kovin moni vaatii silmää räpäyttämättä, että tunneliverkko pitää rakentaa. Yleensä juuri nämä henkilöt korostavat olevansa pragmaattisia, rationaalisia ja ajattelevansa taloudellisesti järkevästi. Epäilevät kysymykset leimataan ideologisiksi ja tunnepohjaisiksi.

Tunteella reagoiminen on saanut myös aivan uusia, jopa maskuliinisia ulottuvuuksia. Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos: Kansainvälinen tutkijayhteisö on jo pitkään ollut yksimielinen siitä, että maapallon keskilämpötilan kiihtyvä nousu viimeksi kuuluneen vuosisadan aikana on aiheutunut ihmisen toiminnasta. Tutkijoiden ennustukset ilmastonmuutoksen vaikutuksista ovat käyneet toteen.

Niitä, jotka etsivät konkreettisia ratkaisuja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, syytetään nyt kuitenkin ’ilmastohysteriasta’. Lukutaitoinen kansalainen tietää, että lihakarjan kasvatus soijalla, joka on kasvatettu sademetsästä raivatuilla pelloilla, sekä lisää kasvihuonekaasupäästöjä että vähentää hiilinieluja. Mutta mikä on tunnereaktio: Meiltä ette vie makkaraa ja pihvejä!     

Mitä opimme tästä? Sanavalinnat ovat piiloargumentteja ja vahvoja aseita. Sanojen kanssa pitää olla varovainen niitä käyttäessään ja niitä kuullessaan. Ei saa antaa huijata itseään vaan pitää kysyä lisää.

”Garden Helsinki” herättää kysymyksiä

Vuosia sitten Garden Helsinkiä markkinoitiin HIFKin uutena hallina ja saatiin lätkäfanit hankkeen kiihkeiksi kannattajiksi. Nyt sitä markkinoidaan tapahtuma-areenana, jonka yhteydessä on ”paikallisia asukkaita palvelevia toimintoja” kuten asuntoja, hotelli, ravintoloita, liikuntatiloja ja supermarket. Tukijoukot ylistävät yksityisten sijoittajien uhrautumista jalon kulttuurihankkeen maksumiehiksi.

Tarinan julkinen osuus alkoi Helsingin Sanomien esiteltyä hankkeen ensimmäisen version, joka sijoittui olympiastadionin ja oopperan väliin. Pensaiden varjosta piirretyillä kuvilla kaupiteltu suunnitelma oli niin härski, ettei kukaan asiantuntija ottanut sitä vakavasti.

Jotta jatkossa säästyttäisiin vastaavilta yllätyksiltä, kaupunkisuunnittelijat valmistelivat talvella 2013-2014 pelisääntöjä Eläintarhan alueelle eli keskuspuiston osalle, jota rajaavat Nordenskiöldinkatu, Vauhtitie, Helsinginkatu ja Urheilukatu. ”Helsingin kaupunki muodostaa näkemyksensä Eläintarhan alueen käytöstä ja kehittämisestä”, kuten asia hankkeen nettisivuilla hienotunteisesti ilmaistaan.

Toukokuussa 2014 silloisen kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja ehdotti huolella laadittuihin suunnitteluperiaatteisiin kolmea vähäiseltä näyttänyttä muutosta, jotka menivät äänestyksessä läpi. Ensiksi muutettiin eri käyttötarkoituksiin kaavailtujen vyöhykkeiden rajaukset ”ohjeellisiksi”. Alueelle voisi siis suunnitella melkein mitä tahansa mihin hyvänsä. Toinen muutos koski asumista. Asiantuntijoiden tekstissä ”aluetta kehitetään ensisijaisesti virkistyksen, urheilun, matkailun ja kulttuurin alueena”, mutta periaatteisiin lisättiinkin, että ”alueelle voidaan osoittaa myös asumista”. Kolmanneksi tuli kehotus selvittää ”elinkelpoisen päivittäistavarakaupan yksikön sijoittamisen mahdollisuudet”. Ei mitään pikku kioskia.

Kaikki ymmärsivät kuitenkin, ettei olympiastadionin ja oopperan väliin voi tulla tällaista kiinteistökehityshanketta ja sille tarjottiin ystävällisesti mahdollisuus tutkia sijaintia Nordenskiöldinkadulla vanhan jäähallin vieressä. Kaupunki oli luonnostellut Pisara-radan linjauksia ja Töölön aseman sijaintia, jota ”Puutarhan” suunnittelijat olisivat halunneet hyödyntää. Heille muistutettiin, että Nordenskiöldinkadulta olisi lyhyt matka Pasilan asemalle.

Samoihin aikoihin käytiin kuumia keskusteluja Helsingin yleiskaavasta. Tunteita nostattivat erityisesti kaupunkibulevardit ja Vartiosaari. Monelta jäi huomaamatta, että Nordenskiöldinkadun varteen ujutettiin kaksi pikseliä osoittamaan mahdollista muutosta maankäyttöön. Usein kuultu harha-argumentti on, että ”siinähän on parkkipaikka”. Kannattaa muistaa, että Finlandia-talonkin takana oli pitkään iso pysäköintialue. Asfaltti on kuorittu pois ja nyt paikalle kasvaa vähitellen puisto, keskuspuiston eteläpää.

Mikä Puutarhan sijainnissa on vikana? Keskuspuisto alkaa Mannerheimin patsaalta ja jatkuu pitkälle Vantaan puolelle, ”Lappiin saakka”. Eläintarhan alue on poikkeuksellisesti varattu väljästi sijoitetuille urheilurakennuksille kuten olympiastadion, uimastadion, jäähalli ja jalkapallokentät. ”HIFKin halli” olisi varmaan vielä mahtunutkin sinne. Mutta Garden Helsinki ei kasvanut jäähallista massiiviseksi kortteliksi sen vuoksi, etteikö asuntorakentamiseen, hotelleille, ravintoloille ja supermarketeille olisi tarjolla tontteja muualla Helsingissä. Ainut syy on investorien liiketoimintamalli. Monitoimiareena on riskibusiness, joka pitää rahoittaa varmalla busineksella samassa osoitteessa. Kirpeän lisämausteen tuo lisävaatimus, että Helsingin olisi luovutettava vielä muualtakin korkeatasoisia asuinrakennustontteja hankkeen talousyhtälön tasapainottamiseksi. Saa nähdä, mikä riittäisi ja löytyykö rahoittajia.

Kaupungin kehittämistä eivät siis ohjaa helsinkiläiset, Helsingin suunnitteluperiaatteet saati Helsingin historia vaan yksinomaan kansainvälisten kiinteistösijoittajien etu. Malli tunnetaan maailmalla. Aiemmin alan miehet investoivat ostokeskuksiin, nyt ovat muodissa elämysareenat. Itäkeskus ja Kampin keskus ovat vaihtaneet kansainvälistä omistajaa jo moneen kertaan.

Kukaan ei tietenkään vastusta yksityisiä investointeja. Niitä Helsinki on täynnä, katsokaa vaikka Kalasataman Rediä, Keski-Pasilan Triplaa, Amos Rexiä tai tuhansia kovan rahan asuntoja ja satoja hotellihuoneita, joita kaupunkiin on viime vuosina rakennettu ja parhaillaan rakennetaan. Niille on yhdessä etsitty paikat, joissa kaikkien etu kohtaa. Redi ja Tripla ovat liikenteen solmukohdissa, toinen ratapihan, toinen entisen satama-alueen paikalla. Amos Rex antaa Lasipalatsille uuden elämän. Ne kaikki ottavat olemassa olevan ympäristön huomioon ja tuovat siihen lisäarvoa, eivät tuhoa sitä. 

Muista suurhankkeista tutuksi tulleella kaavalla Puutarhaa markkinoidaan mm. kertomalla hankkeen myötä syntyvistä työpaikoista ja verotuloista. Mutta Helsingin silhuetissa näkyy kymmeniä nostokurkia työmailla, joilla kaikilla on vastaavat vaikutukset! Eivät hyödyt mihinkään katoa, vaikka rakennetaan tarkoitukseen sopiville paikoille eikä keskuspuistoon.

Puutarhaa markkinoidaan utuisilla kuvilla. Lobbauskonsultit yrittävät saada meidät pohtimaan, miltä joku nurkka näyttää tai pitäisikö joku kerros ottaa pois. Mutta siitä ei todellakaan ole kysymys. Onko kaupunki ensisijaisesti investointiympäristö vai asukkaiden elinympäristö? Kenen ehdoilla kaupunkia kehitetään, siitä on kysymys.

(Julkaistu viikolla 38/2019 mm. Töölöläinen-lehden numerossa 20/19)

KIERTOTALOUS JA KESTÄVÄ RAKENTAMINEN

”It’s a matter of never demolishing, subtracting or replacing things, but always adding, transforming and utilizing them.” (Frédéric Druot, Anne Lacaton, Jean-Philippe Vassal, Plus: Large Scale Housing Developments. An Exceptional Case (Barcelona: Editorial Gustavo Gili, 2007)

Liikkumistavoissa ja ruokavalinnoissa näkyy jo, että monet haluavat tehdä kestäviä valintoja. Rakennetun ympäristön suunnittelussa ja ylläpidossa ei ole vielä päästy samaan. Vanhan purkaminen ”paremman” tieltä on uudis- ja korjausrakentamisessa yhä valtavirtaa, vaikka silloin ei menetetä vain yhteiskunnan muistia vaan sekä kulttuurista että aineellista pääomaa.

Yksi arkkitehtien hyvin tuntema esimerkki uudesta ajattelusta on Druot, Lacaton, Vassal ja Hutin -toimiston suunnittelema 500 asuntoa kattanut Cité du Grand Parc -lähiöremontti Bordeauxissa. Samat arkkitehdit kertovat suunnittelupyynnöstä pienen kaupunkiaukion ”elävöittämiseksi”. Aikansa aukion penkkejä ja puita tutkittuaan he päätyivät esittämään vaihtoehtonsa: aukiolle ei pidä tehdä mitään.

Pitääkö vielä opetella kiertotalousajatteluakin?

Maailmanlaajuisesti noin 40 prosenttia kaikista raaka-aineista kulutetaan rakennusalalla. Jätteistä karkeasti arvioiden puolet syntyy rakentamisessa. Suomessa Valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoite vuodelle 2023 on, että 70 prosenttia rakennus- ja purkujätteestä jatkaisi elämää materiaalikierroissa.

Nyt ei enää puhuta paperinkeräyksestä ja kotitalouksien jätehuollosta, ei ruokajätteen minimoimisesta, vaatteiden kierrätyksestä eikä lämmön talteenotosta. On puhuttava likaisista läjistä, jäteveden puhdistuksessa talteen otettavista massoista, betonimurskasta, hylätyistä ovista ja ikkunoista, putkiremonttien yhteydessä kaatopaikoille kärrättävistä käyttökelpoisista varusteista ja paljosta muusta.

Entä kuka rakentaa järjestelmän niin, että syntyvä hukka ei katoa kaatopaikoille vaan dokumentoidaan? Onko se alustataloutta ja digitalisaatiota? Kuka yhdistää isot ylikansalliset yritykset ja pienet paikalliset nyrkkipajat? Kuka järjestää logistiikan ja välivarastoinnin? Kuka kehittää uusiotuotteet? Mitä lainsäätäjän pitää osata tästä kirjoittaa? Opettaako joku tulevat ammattilaiset ja yrittäjät? Miten taloista ja tiloista tulee mahdollisimman monikäyttöisiä ja pitkäikäisiä?

Kiertotalous kansainvälisillä ja kansallisilla asialistoilla

Vuoteen 2030 tähtääviä YK:n kestävän kehityksen tavoitteita on 17. Rakennetun ympäristön näkökulmasta kaikki ovat lähes yhtä keskeisiä kuin tavoite 12, joka koskee vastuullista kulutusta ja tuotantoa. Sen graafinen symboli, ääretön -merkki, pelkistää kierrätyksen (recycling) ajatuksen. Teeman moniulotteisuuden hahmotuttua on alettu puhua kiertotaloudesta (circular economy).

Suomessa Sitra on tehnyt työtä kiertotalousajattelun ja käytäntöjen edistämiseksi. Sitran määritelmän mukaan kiertotaloudessa ”kulutus perustuu omistamisen sijasta palveluiden käyttämiseen: jakamiseen, vuokraamiseen sekä kierrättämiseen”. Kiertotalous ”maksimoi materiaalien ja niiden arvon säilymisen kierrossa mahdollisimman pitkään siten, että syntyvien päästöjen määrä on mahdollisimman vähäinen”. 

Valitettavasti Suomen kansallinen kiertotalouden tiekartta (Sitra 2016) ei vielä tarkastele rakentamisen ketjuja. Tiedon lisäämiseksi Sitralla on kuitenkin Green Building Council’in kanssa yhteishanke Kiertotaloussprintti. Hanke on julkaissut periaatepaperin, jossa tavoitteita listataan yleisellä tasolla, ja alustavan listan tähän mennessä tunnistetuista rakennus- ja kiinteistöalan kiertotaloushankkeista Suomessa.

Rakennusmateriaaliteollisuus opettelee

Kaksi globaalia sementtijättiä, sveitsiläinen Holcim ja ranskalainen Lafarge yhdistyivät vuonna 2015 ja Holcimin suojiin perustetun säätiön nimeksi tuli LafargeHolcim Foundation for Sustainable Construction. Betoniteollisuus ja kestävä rakentaminen? Kyllä! Säätiön kolmivuosittain järjestämän konferenssin teemana oli tänä vuonna kiertotalous, Re-materializing construction. Tässä tiivistelmiä käydyistä keskusteluista:

-        Tunne rakennusmateriaalisi! Mistä se on lähtöisin, miten tuotettu, kuka valmistanut ja millaisissa työoloissa, mitä sivutuotteita syntyi ja mitä niille tapahtui? Miten kuljetettiin työmaalle, kauanko materiaali kestää, mitä sille voi tehdä jälkeenpäin?

-        Muista hiilidioksidi. Rakennusala tuottaa suorasti tai epäsuorasti noin puolet maailman CO2-päästöistä. Sementin tuotannosta syntyy 5-7 prosenttia ihmisen aiheuttamista CO2-päästöistä, teräksestä toiset 5, lämmityksestä viileillä vyöhykkeillä noin 20 prosenttia.

-        Poista tuotantoprosessista materiaalihukka ja varmista syntyville sivuvirroille hyötykäyttö.

-        Tee hankinnat viisaasti. Kuljetus saattaa olla kalliimpaa kuin kuljetettava materiaali, ja siksi työmaalle ehkä tilataan varoiksi ylimääräistä, joka lopulta menee hukkaan.

-        Mikä on työn arvo? Materiaalit ehkä näyttävät samalta tai toimivat samoin, mutta raaka-aineiden hankinnasta tehtaalle ja työmaalle ulottuvan valmistusprosessin aikana saattaa työoloissa olla rankkoja eroja. Materiaalit eivät täytä kestävyyden ehtoja, ellei työntekijöiden turvallisuudesta, reiluista sopimuksista ja toimeentulosta ole huolehdittu.

-        Onko hinta oikea? Sisältyvätkö siihen kaikki materiaalin elinkaaren aikaiset kustannukset? Voitaisiinko rakennusmateriaaleihin soveltaa samaa käytäntöä kuin elektroniikkaan, jonka ostohintaan lisätään tulevasta kierrätyksestä aiheutuvat kulut?

-        Kaupungit ja purettavat talot ovat kaivoksia. Esimerkiksi kuparia on rakennuksissa enemmän kuin sitä on enää jäljellä maankuoressa. Uudisrakentamisessa ymmärretään, että työvoima on oleellinen osa talousjärjestelmää, mutta purkutyöt tehdään ajasta ja työstä säästäen. Liiketoimintamalli ja järjestelmä purkumateriaalien lajitteluun puuttuu kokonaan.

-        Ketjuun tarvitaan uudenlaisia toimijoita. Korjausrakentaminen ja purkutyöt edellyttävät asiantuntijoita, jotka arvioivat, mitkä osat kannattaa ottaa talteen, ja yrityksiä, jotka hoitavat talteenoton ja logistiikan, lajittelun ja osien puhdistuksen sekä kokoavat suunnittelijoiden ja rakentajien asiakasverkoston. Osille pitäisi myös saada takuu.

-        Säilytä, korjaa, käytä uudelleen vai kierrätä? Jätemateriaaleja ja -tuotteita arvioidessa on kysyttävä kahta asiaa: Paljonko energiaa vaatii, jotta vanhasta saadaan tarvittava tuote tai raaka-aine? Onko se enemmän vai vähemmän kuin jos materiaali tai tuote valmistetaan neitseellisistä raaka-aineista?

-        Rakenteet on suunniteltava myrkyttömiksi. Materiaalia ei voi kierrättää, jos siinä on terveydelle vaarallisia aineita kuten putkien pvc, eristeiden polyuretaani, lattialakat, vanerin formaldehydi, palonestoaineet tai saumausten raskasmetallilisäaineet.

-        Rakennusaineille on tehtävä vastaavat tuoteselosteet kuin ruokapakkauksissa. Vaadittavia tietoja olisivat esimerkiksi elinkaarikustannus, energiajalanjälki, huoltotarve ja käytetyt lisäaineet.

-        Voisivatko rakennusmateriaalit olla biohäviäviä tai loputtomiin kierrätettävissä joko biologisesti tai mekaanisesti? On kuviteltava maailma ilman jätettä. Jäte on käsitteenäkin verrattain uusi, se liittyy ajatukseen massatuotteista ja kertakäyttökulutuksesta.

-        Voiko materiaaleilla ja rakennuksilla olla sama käyttöikä? Muuttuvatko käyttötarpeet ja voidaanko muutoksia ennakoida joustavuudella ja suunnitella muunneltavuutta?

-        Rakennus on suunniteltava alun perin niin, että se voidaan purkaa osiin, osat lajitellaan, otetaan talteen ja käytetään uudelleen kuten vielä vuosisata sitten tehtiin.

Aloitetaan vaikka siitä, että unohdetaan mielikuva purkamisesta rikkomisena ja hävittämisenä – jos ylipäänsä on pakko purkaa.

(Toimituksen lyhentämä versio julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 8-2019)