ETTÄ PITÄISKÖ TAIDETTAKIN TUKEA?

Suomen kulttuurirahaston järjestämällä Kulttuurinpuolustuskurssilla muuan suosittu miesnäyttelijä aloitti puheenvuoronsa siteeraamalla Winston Churchilliä. Jotta sodankäyntiin liikenisi enemmän puntia, pääministerille ehdotettiin, että taidemäärärahoja pitäisi leikata. Churchillin kerrotaan vastanneen tokaisemalla, että minkä puolesta sitten olisi tarkoitus taistella.   

Sir Winstonin kanssa käyty keskustelu ei ehkä mennyt sanatarkasti näin, mutta tarina on jäänyt elämään, koska se kiteyttää kysymyksen taiteen ja kulttuurin asemasta yhteiskunnassa.

Kulttuurirahasto oli kirjannut osallistujille ennakkoon joukon vaikeita kysymyksiä. Mitkä tahot ovat vastuussa taiteen rahoituksesta, millaisia rooleja niillä on? Kenelle rahoituspäätösten tekeminen kuuluu: poliitikoille, yleisölle, asiantuntijoille vai taiteilijoille itselleen? Montako teatteria ja orkesteria Suomessa tarvitaan? Miten, miksi ja millä keinoin rahoitusta tulisi kohdentaa toisin taiteilijoiden, taidelaitosten ja taiteenalojen välillä?

Usein sanotaan, ettei pidä investoida seiniin vaan sisältöön. Kuulostaahan se fiksulta, mutta heittoa ei ajatella loppuun asti. Taide, aivan kuten talouskin tarvitsee tilansa. Tämä ei tarkoita, että pitäisi jatkuvasti pystyttää uusia korkkiruuvin näköisiä taloja. Esimerkiksi monet maailman hienoimmista taidemuseoista on sijoitettu olemassa olevien seinien sisälle, vanhoille rautatieasemille tai entisiin teollisuusrakennuksiin. Taide elää myös ulkotilassa, kaduilla, toreilla ja puistoissa, jopa moottoriteiden varsilla.

Taidekin tarvitsee pysyvät instituutionsa: koulutuksen, orkesterit, teatterit, museot, kirjastot. Taidelaitoksista taas on tapana sanoa, etteivät ne uudistu vaan estävät uusien tekijöiden ja taidemuotojen esiintulon. On totta, että uusi taide syntyy aina marginaalissa, mutta kaikki uusikin rakentuu vuosisatojen ja –tuhansien aikana syntyneelle traditiolle, sitä kommentoimaan, murskaamaan tai täydentämään.

Voisiko seinien ja sisällön rahoituksen eriyttää? Itse innostuin ajatuksesta, että julkisen sektorin vastuulla olisi pitää yllä taiteen ’infrastruktuuria’ – rakennuksia ja perusinstituutioita –, kun taas säätiöt ja yksityiset tukisivat erityisesti valtavirran ulkopuolelta nousevaa sisältöä. Samalla infrastruktuuri pitäisi avata eri toimijoiden käyttöön heidän rahoituslähteestään riippumatta. Otin vertauskohdaksi yhteiset sähkön tai teleliikenteen jakeluverkostot, joita eri tuottajat käyttävät.

Siitäkin keskusteltiin, miten taiteen rahoituksen tarve perustellaan, oheisvaikutuksilla vai itseisarvolla. Perustuslaki takaa kansalaisille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Meidät on totutettu ajattelemaan, että talous määrittää kaiken, sivistys hoituu koulutuksella ja sosiaaliset oikeudet ovat pelkkä rahareikä. Onko taiteella tai kulttuurilla mitään arvoa, ellei se synnytä epäsuoria rahavirtoja?

Aleksis Salusjärvi totesi radiokolumnissaan, että taiteen on korvannut ’luovuus’ ja ’innovaatio’, jonka ainoa olemassaolon oikeutus on sen tuottama taloudellinen lisäarvo. Silloin taide kuihtuu markkinaehtoiseksi ajanvietteeksi, joka menettää yhteiskuntakriittisen olemuksensa. Viihde auttaa unohtamaan, taide ymmärtämään.

Kulttuurinpuolustuskurssin porukan hiljensi mukana olleen kansanedustajan loppupuheenvuoro. Hän muistutti lippalakkipäisistä metsien miehistä, joiden lauantai-iltaan kuuluu hetki raha-automaattiyhdistyksen peliautomaatilla paikallisen bensa-aseman baarissa. ”Ne miehet keräävät kolehtia taiteelle. Kyllä he tietävät, etteivät he pajatsossa voita.”  

(Tarkennuksena on lisättävä, että valtion budjetin ulkopuolelta kulttuuria ei rahoita RAY vaan Veikkaus.)

Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 17.10.2014

VIEKÖ NE MUN TERVEYSKESKUKSEN? ELI: SOTE-PALVELUVERKKOUUDISTUS TULEE!

Viekö ne meiltä nyt kaikki terveysasemat ja juoksuttaa ympäri kaupunkia? Kun kerran sanomalehdessäkin luki, että nykyisten 25 terveyskeskuksen tilalle tulee vain kuusi? – Ehkä ei kuitenkaan ihan näin.

Luvut ja virkamieskieliset nimet hämäävät. Virkamiesten alustavissa suunnitelmissa on, että vuoteen 2030 - siis vasta 2030! -  mennessä Helsingissä olisi kuusi (6) terveys- ja hyvinvointikeskusta, viisi (5) perhekeskusta, joissa lapsiperheiden asioita hoidetaan saman katon alla sekä neljätoista (14) monipuolista palvelukeskusta, joissa huolehditaan ikäihmisistä, monisairaista ja muistisairaista. Lisäksi kaupungilla on kaksi päivystyssairaalaa. - 

Palvelukeskusten kokonaismäärä 25 pysyy siis ennallaan, mutta ne sekä erikoistuvat että monipuolistuvat. Terveydenhoidon lisäksi keskuksiin tulee myös sosiaalipalveluita, jotka ovat aikaisemmin olleet hajallaan lukuisissa pikku yksiköissä. Tämä on valtakunnallisen sote-lakiuudistuksenkin idea, on sekä SO että TE. Helsingissä terveys- ja sosiaalivirastot on jo hallinnollisesti yhdistetty, nyt sovitetaan käytännön toimintoja yhteen. Ei ihan pieni urakka.

”Tulit juuri oikeaan paikkaan. Miten voin auttaa?” Tämä on virkamiesten esityksen motto. Potilaalla tai perheellä saattaa olla yhtä aikaa useita erilaisia pulmia, joiden ratkomiseen tarvitaan eri ammattilaisten apua. Kaupunkilaisia ei haluta pompotella paikasta toiseen, vaan ratkaisuja etsitään yhteisvoimin yhdessä paikassa.

Palveluiden kirjo on laaja: perinteisen sairaanhoidon lisäksi psykiatriaa, päihdepalveluita, omaishoitoa, neuvoloita, hammashoitoa, laboratorioita, erilaisia terapioita, välinehuoltoa, päivätoimintaa, kuntoutusta, palveluasumista, kotihoitoa, lastensuojelua, perhetyötä, nuorten palveluita, sosiaalityötä, maahanmuuttajapalveluita, vammaispalveluita, työkykyselvityksiä, …

Ydinkeskustaan suunniteltava suuri ’terveys- ja hyvinvointikeskus’ tulee taatusti olemaan helposti saavutettavassa paikassa, tuli mistä päin vain. Tarkkaa sijaintia ei vielä tiedetä, mutta tiloja etsitään Kampin metroaseman läheltä. Toinen terveys- ja hyvinvointikeskus olisi mahdollisesti Laakson sairaala-alueella. Ikäihmisten ’monipuolisia palvelukeskuksia’ kantakaupunkiin kaavaillaan jopa kolmea, Kamppiin, Kivelään tai Mariaan ja Töölöön. 

Jotkut palvelut voivat tulla asukkaan luokse, esimerkiksi lasten määräaikaiset terveystarkastukset voidaan tehdä päiväkodissa. Kotikäynnit ja verkossa ympäri vuorokauden toimiva tuki sisältyvät vaihtoehtoihin. Iltavastaanottoja on helpompi järjestää, jos samassa paikassa on useampia lääkäreitä.

Totta puhuen, edessä oleva julkinen keskustelu tästä isosta asiasta pelottaa. Moni kaupunkilainen saattaa näet tulkita, että juuri häneltä viedään jotakin pois. Kuivan koukeroinen kieli ei liioin helpota ymmärtämään pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia kaavailuja.

Konkreettiset muutokset tapahtuvat vasta vuosien mittaan, ensimmäisenä valmistuu Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskus vuonna 2018.

Nyt lokakuussa 2014 sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, miten virkamiesten hahmottelemia periaatteita viedään eteenpäin. Kehittämisen periaatteet on kerrankin suunniteltu oman henkilökunnan voimin ja omiin kokemuksiin perustuen, niitä ei ole vain tilattu valmiina kaikkitietävältä ulkopuoliselta  konsultilta. Nostan tälle hattua ja luotan siihen, että suunnitelmilla haetaan nykyistä toimivampaa yhden luukun vaihtoehtoa. 

Ennen kuin nousen barrikadille uudistusta vastustamaan, odotan tarkentuvia tietoja.

Vuoteen 2030 on muuten vielä 15 vuotta. Silloin Helsingissä ennustetaan olevan 700 000 asukasta, joista yli 65-vuotiaita lähes 150 000.