”Jälleen osoitettiin, ettei mikään
yhdistä seudun kunnallisia päättäjiä niin hyvin kuin tarve torjua hallituksen
tukemat pyrkimykset kuntapäättäjien itsenäisyyttä rajoittavan seutuyhteistyön
kehittämiseksi, myös silloin kun siihen liitettiin merkittävää valtion
lisärahoitusta seudullisille hankkeille. – Puolustukselliset asenteet,
reviiriajattelu ja totaalinen tulevaisuudentajun puute ovat heti valmiina
kampittamaan vähääkään kauaskantoisemmat uudistusesitykset.”
Näin Erkki Tuomioja kuvaa, miten kävi Kalevi Sorsan sinipunahallituksen kesällä 1986 asettamalle
komitealle, jonka työtä hän johti. Toimeksiantona oli tehdä ehdotukset
”seutuhallinnon järjestämiseksi ja sen päätösvaltaa käyttävän toimielimen
valitsemiseksi suorilla vaaleilla kunnallisvaalien yhteydessä sekä
kaupunginosahallinnon tai muun lähidemokratiahallinnon toteuttamiseksi
pääkaupunkiseudulla”. Mitään ei tapahtunut.
Entä nyt? Maailmassa on yli 400
metropolia, yli miljoonan asukkaan kaupunkiseutua, joihin määritelmällisesti
sisältyy myös maaseutua. Helsingin seutu oli vuonna 2007 suuruusjärjestyksessä
sijalla 375. Kyse ei olekaan siitä, kuka on suurin vaan siitä, että Helsinki ja
naapurikunnat häviävät maailmankartalta kokonaan, elleivät ne rakenna
tulevaisuuttaan yhdessä. Brändäyksellä ei tässä pelissä pärjää.
Pääkaupunkiseudun
yhteistyövaltuuskunta (YTV) perustettiin 1970, koska ymmärrettiin, että kuntien
kannattaa hoitaa esimerkiksi vesi- ja jätehuolto ja joukkoliikenne yhdessä.
Vuonna 2009 YTV:n korvasivat Helsingin seudun liikenne (HSL) ja Helsingin
seudun ympäristö (HSY), ja uusia kuntia tuli mukaan.
Tutkijat ennakoivat, että vuonna
2050 pääkaupunkiseudun kymmenen kunnan alueella asuu yli 1,8 miljoonaa ihmistä,
ainakin 400 000 enemmän kuin nyt. Kyseessä ovat heidän elinehtonsa: mistä he tulevat,
missä asuvat, miten liikkuvat, millaista työtä tekevät ja miten leipänsä
ansaitsevat?
Metropolihallinnon idea ei ole hallinnon
lisäämisessä vaan vastauksissa näihin kysymyksiin, vahvassa päätöksenteossa ja toteutuksessa.
Pääkaupunkiseudulla ei näytä syntyvän kuntaliitoksia, jotka kattaisivat koko 10
– 16 kunnan laajuisen työssäkäyntialueen. On kuitenkin voitava tehdä suunnitelmia
ja sitovia päätöksiä kuntarajoista ja kuntien kapeista intresseistä
riippumatta. Nykyiset rakenteet eivät toimi.
”Tiedän, että on poliittisia
ryhmiä, jotka rakastavat hallintoa”, ivailee kokoomuksen ryhmäjohtaja (HS
23.6.). Minä tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat enemmän
metsästysseurueissa tehtyjä kättä-päälle-sopimuksia. Hyvää hallintoa kannattaakin rakastaa: huolellista
valmistelua, avointa päätöksentekoprosessia ja laajaa demokratiaa. Vaihtoehto
on, että asiat päätetään kabineteissa, perustelut keksitään jälkikäteen ja lobbauskonsultit
palkataan varmistamaan, että päättäjät päättävät ’oikein’.
”Sote-ratkaisu tekee
metropolihallinnon tarpeettomaksi” on yksi argumenteista, joka on julkisuudessa
nielaistu purematta. Kuitenkaan sosiaali- ja terveydenhuolto eivät ole koskaan olleet
metropolihallinnon tehtävälistalla, joka pysyy entisellään. Jatkoperusteluksi
esitetään, että koska valtuustoilta siirtyy paljon valtaa sote-alueille, enempää
ei saa enää viedä. – Silloin unohtuu, että lukuisat kuntayhtymät, epäviralliset
sopimusporukat ja ulkoistukset rapauttavat jo nyt kuntien itsehallintoa.
Metropolivaltuusto
ei vie päätösvaltaa pois vaan palauttaa sen demokraattisesti valittujen
valtuutettujen käsiin.
(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 27.6.2014)
