Poliittisessa keskustelussa heitetään
uusliberaalilta kenttäpuoliskolta usein väite, ettei ulkoistaminen tai
yksityistäminen ole ”ideologista” vaan pelkästään ”pragmaattista”. Kriittistä
vasemmistoa moititaan ideologian sekoittamisesta järkiperäisiin ratkaisuihin.
Yksityistämistä on julkisen omaisuuden
myynti yksityisille, yleensä pörssiyhtiöille. Margaret Thatcher tunnettiin privatisaation
äitinä avauksestaan, jolla brittien rautatiet pantiin lihoiksi. On Suomessakin
osattu. Espoo kauppasi 2001 energialaitoksensa saksalaiselle E.On -yhtiölle,
joka möi osakkeet pian Fortumille.
Ulkoistettaessa jotakin palvelua
sitä ei enää tehdä itse vaan se päätetään hankkia markkinoilta ja alistetaan
kilpailuttamiselle. Helsinki ostaa mm. bussiliikennettä, moni kunta sosiaali-
ja terveyspalveluita. Myös yritykset ulkoistavat, ne esimerkiksi enää harvoin
omistavat toimitilojaan.
Jo sanavalinnat paljastavat, millä
kenttäpuoliskolla pelataan. Puhutaan joko kaupungeista, kansalaisista ja
asukkaista – tai konserneista, kuluttajista ja asiakkaista. Yksityinen ja julkinen sektori pelaavat aivan
eri säännöillä.
Osakeyhtiölaki pelkistää asian:
”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei
yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin”. Voitonjaolle pääsee vain osakas tai ”etuasiakas”.
Kunta tai valtio ei voi valikoida asukkaitaan vaan ihmisoikeudet ja
peruspalvelut kuuluvat jokaiselle. Yritys voi poimia rusinat pullasta ja
keskittyä ”kilpailukykyisimpiin” tehtäviin, joilla se varmistaa parhaan voiton.
Yhtiö on tilivelvollinen vain
osakkailleen, mutta julkisyhteisön päätökset ovat julkisia. Suomi tai Sodankylä
ei voi salata kirjanpitoaan vetoamalla kilpailuetuun, mutta yritys voi. Yrityksen
päätöksiin voivat vaikuttaa vain osakkaat, mutta demokraattisen
päätöksentekoprosessin kautta jokainen voi vaikuttaa Euroopan unionin, valtion
ja oman asuinkuntansa asioihin.
Yritys ei ole sidottu paikkaan vaan
voi siirtää tuotantoprosessinsa osia Romaniaan tai Kiinaan, jos se on ”kilpailukykyisempää”. Kajaani on ja pysyy Kajaanissa eikä voi
vaatia asukkaitaan muuttamaan muualle.
Jos kunnalla on oma energialaitos,
se voi poliittisesti evästää, miten suuri osuus energiasta on tuotettava
uusiutuvista energialähteistä ja miten energia hinnoitellaan. Muuten hinta
määräytyy pörssissä.
Jos kunnassa tehdään itse päiväkotien ruoka, voidaan
miettiä, voisiko lasten ateriointiin yhdistää kasvatuksellisia elementtejä tai kokeilla
kasvisruokapäivää.
Julkista palvelutuotantoa koskeva
päätöksenteko pysyy avoimessa demokraattisessa kontrollissa. Ulkoistamisen puolustaja
sanoo, että pitäisi vain osata määritellä ostettavan palvelun laatukriteerit
kyllin tarkkaan. Mutta ulkoistettua palvelua koskeva lopullinen päätöksenteko
siirtyy kuitenkin osakkaiden valitsemalle johdolle, jonka keskeisin tehtävä on
maksimoida yrityksen voitto eikä pohtia, miten lasten lounas tukisi kasvua ja kasvatusta
mahdollisimman monipuolisesti.
Kun yhteisillä verovaroilla ostetaan
julkisella tai yleishyödyllisellä sektorilla tuotettuja palveluita, raha pysyy
yhteisen taloudenpidon piirissä. Jos taas palvelu ostetaan yritykseltä, sen
voitot eivät palaudu takaisin julkistalouteen ja palveluiden kehittämiseen vaan
verosuunnittelun avulla maksimoidut voitot katoavat omistajien taskuun.
On se aika ideologista. – Yksi
jatkokysymyksistä, joita pitää pohtia, on mitkä tehtävät kuuluvat julkiselle
sektorille, mitkä eivät.
(Julkaistu Demokraatin kolumnina 16.5.2014)
