Talouden globalisaation juuret ovat kansainvälisten rahamarkkinoiden avautumisessa ja teollisten tuotantoketjun palastelussa. Elättelimme pitkään harhakuvaa, etteivät pörssiyhtiöiden toimintamallit – pääkonttori jossakin metropolissa, laajentuminen paikallisia yrityksiä ostamalla, juristien hoitama verosuunnittelu, osakkeenomistajien odottama kvartaaliajattelu, työvoiman polkuhinnoittelu – koskisi julkista sektoria.
Toisin kävi. Tarkemmin ajatellen se ei ole yllätys, ovathan
perustarpeet kaikkialla samat: vettä, energiaa, terveyttä, joukkoliikennettä ja
jätehuoltoa. Julkiset palvelut ovat turvallisia myyntituotteita, joita
veronmaksajat hädän tullen aina subventoivat.
Ensimmäisiä yksityistettyjä toimintoja olivatkin kehittyvien
maiden vesi- ja energialaitokset. Jätehuolto on pitkään ollut ylikansallisissa
käsissä. Monen joukkoliikenteen bussin konepellissä on kansainvälisen firman
logo. Terveyskeskusten ulkoistaminen on tullut tutuksi. Nyt ulkoistetaan sosiaalipuolta.
Otetaanpa keksitty esimerkki.
Savupuron
kunnassa asuu kohta pelkästään eläkeläisiä. Miten kunnanjohtaja Nieminen pystyy
järjestämään huonokuntoisimmille hoitopaikat? Ei hätää, kunnantalon ovesta
astuu urheilullisen tyylikäs nuorimies, Ossi Koivikko, jolla on ratkaisu. Hän
edustaa Virkeä Oy:tä, joka myy vanhusten palveluita halvemmalla kuin kunnan oma
väki. Eikä siinä kaikki, lisäksi Virkeä Oy:n kumppaniyritys Kotijärvi Ab
rakentaa asuntorahasto ARAn tuella palvelutalon! Kunta vain tilaa – ja maksaa!
Myyntipäällikkö
Koivikko vakuuttaa, että yksityinen tuottaja on aina tehokkaampi kuin
byrokraattinen julkinen. Kun on niin paljon sitä turhaa säätelyäkin. Hän puhuu
kauniisti valinnan ”vapaudesta”. Nieminen unohtaa kysyä, mistä vapaudesta oli
kyse. Mistä vaihtoehdoista mummo voi valita?
Virkeän
tarjoamat hinnat ovat ”kilpailukykyisiä”, koska minimiin supistetulle
henkilökunnalle räätälöidään uudet tehtävänimikkeet ja entisiä halvemmat
työehtosopimukset. Virkeän
osakkeenomistajat ymmärtävät, että kunhan sopimus saadaan aikaan, hintoja nostetaan
sitten myöhemmin.
Palataan tarinasta todellisuuteen. Firma sai monopolin
vanhusten hoitoon. Sopimukseen liittyvää rakennusta ei noin vain siirretä
naapurikuntaan eikä toisilla yrityksillä ole enää kiinnostusta tulla
kilpailemaan hinnalla saati laadulla. Tänään kotimaiselta näyttävä osakeyhtiö on
huomenna jonkun suuremman ketjun omistuksessa ja lopulta pelkkää osakemassaa
tuntemattoman investorin salkussa.
Avointen kysymysten lista on pitkä. Sote-keskustelussa
painottuu nyt ”järjestämisvastuu”, mikä tarkoittaa tilaajakonttoria. Kuntien ja
pienyritysten asemasta tuottajina ei ole selvyyttä. Talohankkeisiin ei
pienyrittäjälle heru ARA-rahoitusta, sitä saavat vain suuret. Onko ARAn tuki
itse asiassa kilpailua vääristävää piilosubventiota ”vapailla
markkinoilla”?
Mitä tapahtuu, kun sekä sote-palveluiden tuottajat että rakennukset
ovat veroparatiisiyhtiöiden hallussa? Kansainväliset kiinteistösijoittajat sitovat
palveluiden tuottajan pitkillä vuokrasopimuksilla. Kun rakennusinvestointi on
kuoletettu, vuokra on vapaata riistaa.
Perimmiltään on kyse demokratiasta. Mitä jää kuntien
päättäjille, kun ”tehostamistoimenpiteistä” päätetään pörssiyhtiöiden
hallituksissa eikä kilpailutuksiin enää pysty osallistumaan kuin muutama
globaali monopolifirma? Onko oikein, että meidän verorahojamme käytetään
tuottamaan voittoa yrityksille, jotka eivät maksa veroja meidän yhteiseen kassaamme?
Jos tänään halutaan puhua työn ja pääoman
vastakkainasettelusta, tässä se on.
Kolumni on julkaistu Demokraatissa 11.4.2014
