Ihmiset kysyvät usein, mikseivät poliitikot keskity Suomen asioihin vaan
hyppäävät Brysselissä hyysäämässä hulttioita ja heittävät miljoonia
kehitysmaihin. Vastaukseksi riittää vilkaisu ostoskassiin: tonnikalaa
kaukoidästä, egyptiläisiä appelsiineja ja puolalaista Turun sinappia. Kädessä on Kiinassa koottu kännykkä ja iholla
Vietnamissa ommeltu paita. Bussilinjasta vastaa ranskalaisfirma ja terveysasemasta
veroparatiisiyhtiö. Politiikan on oltava yhtäaikaa paikallista, kotimaista,
eurooppalaista ja globaalia – ”elämä on”.
Tuotanto- ja kulutusketjut juoksuttavat tavaroita ja
palveluita mutkaisia reittejä ennen kuin ne päätyvät käyttöömme. Prosessin joka
käänteessä joku tekee pätkän tuottavaa työtä hintakilpailutetulla palkalla
olosuhteissa, joita kyseisen maan normit ja kansainväliset sopimukset raamittavat.
Yksi EU-vaalien kysymyksistä onkin, kenen ehdoilla eurooppalaista
lainsäädäntöä tässä keskinäisriippuvuuden todellisuudessa muokataan: ihmisten,
kylien ja kaupunkien vai ylikansallisten jättiyritysten ja niitä ruokkivan rahoitusbusineksen?
Perussuomalainen näkemys on, että EU:ssa pitäisi olla enemmän
kauppaliittoa ja vähemmän sosiaalisuutta. ”Kaikenlaisten pyhien ihanteiden ja
itseisarvojen sijaan pitää alkaa katsoa puhdasta hyötyä. Siis lähinnä euroja.
Ne [Sampo] Terholle kelpaavat.” (HS 8.3.2014)
Näin ajattelevat myös yritysmaailman lobbarit, joiden kielenkäytössä
ympäristönormit ja työelämän
minimivaatimukset ovat ”vapaakaupan esteitä”. Julkiset, meillä suurelta osin
kuntien tuottamat palvelut ovat valtava maailmanlaajuinen markkina, jonka monet
yritykset haluaisivat valloittaa.
Suomen eduskunta ja Euroopan parlamentti eivät ole ainoita
paikkoja, joissa talouselämän ”vapauksia” lisätään tai rajoitetaan. Ideologista
kädenvääntöä käydään myös, kun maailmanpankissa tai kansainvälisessä
valuuttarahastossa pohditaan lainaehtoja, tai kun maailman kauppajärjestön
WTO:n Dohan kierroksella neuvotellaan maailmankaupan reunaehdoista. EU:a on
moitittu heikoksi kansainväliseksi toimijaksi – mutta miten näissä pöydissä
Suomi saati joku kunta saisi ääntään yksin kuuluviin?
Presidentti Tarja Halonen johti puhetta YK:n huippukokouksessa
vuonna 2000, kun valtionpäämiehet sopivat vuodelle 2015 asetetuista
vuosituhattavoitteista. Nyt YK:ssa neuvotellaan ensi vuonna päätettävistä
kestävän kehityksen tavoitteista otsikolla ”Maailma, jonka haluamme”. Idea
niistä syntyi myös Halosen aikoinaan vetämässä työryhmässä.
Suomen kestävän kehityksen toimikunnan puheenjohtaja on
valtiovarainministeri Jutta Urpilainen, joka julkisti keskiviikkona (12.3.)
yhteiskuntasitoumuksen ”Suomi, jonka haluamme 2050”. Sen tavoitteet heijastelevat
YK:ssa pohdittavia teemoja: yhdenvertaiset mahdollisuudet hyvinvointiin,
vaikuttava kansalaisyhteiskunta, työtä kestävästi, kestävät yhdyskunnat,
hiilineutraali yhteiskunta, resurssiviisas talous, luonnon kantokykyä
kunnioittavat elämäntavat ja päätöksenteko.
”Sosiaalidemokraattinen
puolue Suomessa on kansainvälinen puolue.” Jo Forssan ohjelma (1903) tunnisti,
että työväellä on samat ongelmat kaikkialla. SDP:n tavoite ei nytkään voi olla
muu kuin globaalisti määriteltyjen yhteisten kysymysten ratkaiseminen. YK:ssa
ja Suomessa on jo kirjoitettu aika hyvät pohjapaperit uudelle puolueohjelmalle.
Teksti on julkaistu Demokraatti -lehdessä kolumnina 14.3.2014
