Vielä kymmenisen vuotta sitten puhuttiin Suur-Helsingistä,
yhdestä kaupungista, joka kattaisi Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisen.
Nyt karttaharjoituksissa piirrellään aivan toisenlaisia kuntarajoja. Miten
tässä näin kävi?
Espoossa tosin ei ole koskaan hyväksytty ajatusta, että
kaupunkien pitäisi tehdä läheisempää yhteistyötä – ”vapaaehtoista
verkostoitumista” ehkä, mutta ilman sitovia päätöksiä. Espoossa on uskottu
hyvien aikojen jatkuvan ja hyvien veronmaksajien pysyvän Westendin, Tapiolan ja
Otaniemen tuntumassa. Miksi siis jakaa varallisuutta
köyhempien naapureiden kanssa ja osallistua niiden ongelmien ratkaisemiseen?
Kaupunkien kilpailumenestys on osittain näköharhaa.
Metropolialueen asukkailla on koti yhdessä kunnassa, töissä käydään toisessa,
harrastuksissa kolmannessa, neljännessä opiskellaan ja vaativin erikoissairaanhoito
haetaan pääkaupungista.
Jossakin vaiheessa Helsingin kaupunginjohtaja kyllästyi
katselemaan Sipoon korpimaisemia ja halusi nähdä siellä mieluummin itäisen Westendin.
Matti Vanhasen hallitus hyväksyi vuonna
2007 pakkoliitoksen, jolla Östersundomista tuli pääkaupungin lähiö. Viimeistään
siihen loppuivat metropolialueen kuntien liitoshalut.
Helsinki ja Vantaa selvittelivät yhdistymistä 2010. Helsinki
olisi ollut liittoon valmis, mutta Vantaa antoi rukkaset.
Rakenneuudistuksen ja kestävyysvajeen nimissä nykyinen hallitus on patistanut kuntia
yhdistymään, jotta niillä olisi ”leveämmät hartiat” hoitaa tehtäviään: parantaa
sairaita, kouluttaa lapsia, järjestää julkista liikennettä, rakentaa katuja,
suunnitella maankäyttöä ja hoitaa puistoja.
”Hyökkäys on paras puolustus” lienee ollut kahdeksan
Kuuma-kunnanjohtajan motto, kun he yllättäen ilmoittivat neuvottelevansa Suomen
suurimmasta kuntaliitoksesta. Siihen kuuluisivat Hyvinkää, Järvenpää, Kerava,
Tuusula, Nurmijärvi, Mäntsälä, Sipoo ja Pornainen. Vihti ja Kirkkonummi puolestaan
suunnittelevat liittoa Espoon ja Kauniaisten kanssa.
Näin kermankuorijat yrittivät kiriä etumatkaa ja ryhtyivät rakentamaan
epäpyhiä alliansseja, joiden uskottavuus on kyseenalainen. Jäljelle jäivät
köyhäksi luultu lentokenttäkaupunki Vantaa ja sipoonsyöjä-Helsinki, joita
kukaan ei halua kaverikseen.
Pikkupolitikoinnissa on kuitenkin unohtunut harjoituksen
tarkoitus, yhteisiä asioita koskevan päätöksentekokyvyn vahvistaminen. Neljätoista
kuntaa kattavan metropolihallinnon idea on juuri tässä: metropolitasolla on
ratkaistava ne asiat, jotka eivät ratkea yksittäisten kuntien rajojen sisällä
eivätkä vapaaehtoisella yhteistyöllä. Näitä ovat esimerkiksi asuminen,
liikkuminen ja elinkeinopolitiikka.
Vakioargumentti metropolihallintoa vastaan on, ettei haluta
"lisää byrokratiaa". Harva kuitenkaan vastustaa suurkuntia samalla perusteella,
vaikka kyse on samasta asiasta vähän eri mittakaavassa! Päinvastoin,
metropolihallinto tekee turhaksi lukemattoman määrän toimintakyvyttömiä
kabinettikerhoja ja päätösvallattomia koordinaatioryhmiä.
Metropolisaatio ei ole kotikutoinen keksintö vaan se näkyy
eri muodoissa kaikkialla maailmassa. Suurten kaupunkiseutujen kuntien
kehittäminen on mahdollista vain niiden vahvalla yhteistyöllä, jota ohjaavat
suorilla vaaleilla valitut päättäjät. Tervetuloa, pääkaupunkiseudun metropoli!
(Kolumni on julkaistu Töölöläinen ja Kamppi-Eira -paikallislehdissä)