Kun
110-vuotiasta Forssan ohjelmaa tänä vuonna juhlitaan, on pohdittu, kaipaako se
päivitystä. Kysymyksen voi asettaa toisinkin: Mihin sosialidemokratiaa
tarvitaan 2000-luvulla? Onko tarpeen korostaa eri puolueiden välisiä eroja, jos
kerran kaikki ovat hyvinvointivaltion asialla? Tai olisiko Forssa 2.0 hyvä
kehys ytimiin menevälle aatteelliselle keskustelulle, jota monet kaipaavat?
Alkuperäisen
Forssan ohjelman vahvuuksia ovat terävä analyysi omasta ajasta, rohkea näkemys
tulevaisuudesta, tiivis teksti ja konkreettiset tavoitteet. – Sitten vuoden 1903 kaksi asiaa on kuitenkin muuttunut:
Kaikki on globaalia. Ainuttakaan ilmiötä ei enää voi tarkastella pelkästään itsenäisen
kunnan, kansallisvaltio Suomen tai edes EU:n näkökulmasta. Samaan aikaan maapallon
kantokyvyn rajat ovat tulleet näkyviksi.
Tuotanto- ja
kulutusketjut ovat maailmanlaajuisia. Teollisuusmaat ovat ulkoistaneet
halpatyön ja saastuttavat ja energiaa tuhlaavat työvaiheet kehitys- ja
kehittyviin maihin. Myös ruoka tulee pöytäämme globaalien tehotuotantoketjujen
kautta.
Asukkaasta
on tehty asiakas ja kansalaisesta kuluttaja. Puolalaissyntyisen sosiologi
Zygmunt Baumanin mukaan ongelma ei
ole ainoastaan se, että kulutamme liikaa vaan että kuluttajuus nähdään myös
ratkaisuna sosiaalisiin ongelmiin. Oletetaan, että ihminen voi hyvin, jos hän
kykenee kuluttamaan.
Kestävän
kehityksen vaatimus tarkoittaa, ettei talouskasvu voi tapahtua ihmisarvoisen
elämän eikä ympäristön kustannuksella. Uutta luova eettinen talous edellyttää
luonnonvarojen ryöstöviljelyn ja työn polkumyynnin lopettamista. Kiihtyvän ilmastonmuutoksen tuotantoprosesseille
asettamia reunaehtoja ei liioin oteta vieläkään tosissaan.
Kulutusorgioiden
rinnalla miljardit ihmiset elävät yhä köyhyydessä. Vaikka Suomessa 1900-luvun
alun luokkayhteiskunta on kadonnut, tulo- ja terveyserot kasvavat ja uusi luokkayhteiskunta
tekee paluuta. Työttömyys, finanssikriisien monet seuraukset,
luonnonkatastrofit, alueelliset kriisit, terveyden menetys, korkea ikä tai
yksinäisyys ajavat jatkuvasti ihmisiä hätään ja turvattomuuteen.
Kansallisen
veropohjan ohentuminen, harmaan talouden kasvu ja veroparatiisit supistavat pohjoismaisen
hyvinvointivaltion rahoituksen edellyttämää julkistalouden tulokertymää. Globaalien
sijoitus- ja johdannaismarkkinoiden kuplat ja pankkiromahdukset horjuttavat
kansantalouksia.
Uusliberalistinen
ideologinen paine pakottaa siirtämään julkisia tehtäviä pala palalta yksityisen
sektorin tuotteiksi. Ylikansalliset yritykset laajentuvat hankkimalla
omistukseensa paikallisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä aiemmin
julkisessa omistuksessa olleita laitoksia. Yhteisen edun käsite on unohdettu.
Kaupungistumisen
nopeus on pirstaloinut yhdyskuntarakenteen yksityisauton käyttöön perustuviin
pientaloalueisiin, moottoritieristeysten ostoshalleihin, ja kovan ja vähemmän
kovan rahan kaupunginosiin. Myös kasvava maahanmuuttajaväestö jää segregaation
puristuksiin. Monimutkainen sosiaalisten tukien ja avustusten järjestelmä ei
kohtaa hädänalaista ihmistä eikä aina rohkaise uuden elämän alkuun.
Demokratia
on joutunut talousraamien, populismin ja vaikeasti mitattavan ”kilpailukyvyn”
tavoittelun juoksupojaksi. Rakenteita keskustelevan, valistuneen demokratian
toteuttamiselle ei tueta.
Näissä paineissa
vain sosialidemokratialla on edellytykset nähdä tulevaisuuteen, antaa toivoa ja
löytää ratkaisuja, joissa ihmisoikeudet ja demokratia toteutuvat ja maapallo
säilyy elinkelpoisena tuleville sukupolville.
Työn ja
omistajuuden käsitteitä on pohdittava ja niiden muuttuvat muodot otettava
haltuun. Perustulon tai perusturvan mallien reiluudesta on uskallettava keskustella.
Koulutuksen on aina varmistettava mahdollisuuksien tasa-arvo. Energiavallankumouksen
väistämättömyys ja luonnonvarojen rajallisuus on tunnustettava, ja kasvu
rakennettava tuon ymmärryksen varaan. Kehitykselle ja hyvinvoinnille on
löydettävä uudet mittarit. Yksityisen edun on väistyttävä, kun politiikan
keskiöön palautetaan yhteinen etu. Tervetuloa, Forssa 2.0!
(Teksti julkaistu Demokraatti-lehdessä kesäkuussa 2013)
