Muistatteko, milloin rakennusalan sanastoon tuli käsite ”kiinteistömassa”? Thatcherin ja Reaganin voimakaksikkokaudella 1980-luvun alussa raha vapautettiin liikkumaan yli rajojen, lainaraha oli halpaa ja sitä riitti. Loppu on historiaa. Suomessa tuli 1990-luvulla tutuksi toinenkin ilmaus: kahden asunnon loukku. 2000-luvulla maa toisensa jälkeen on kokenut kiinteistömarkkinakuumeen, tuoreimpina muistissa ovat Yhdysvaltain, Irlannin ja Portugalin tarinat.
Sijoittajien ruokahalun tyydyttämiseksi on eri puolilla maailmaa rakennettu ’toimistopuistoja’ kehäteille ja ostoskeskuksia hyville kauppapaikoille. Kansalaisia on houkuteltu ostamaan ylihintaisia asuntoja, joihin heillä ei ole ollut varaa, ei etenkään lainarahalla. Sijoittajien nälkä perustuu siihen, että finanssimarkkinoilla on aina ’irtonaista rahaa’ etsimässä vakaata tuottoa. Katteettomat asuntolainapaperit taas on niputettu siisteiltä näyttäviksi rahoitusmarkkinainstrumenteiksi, jotka on myyty pikaisesti eteenpäin.
Suomessa on tältä erää vältytty pahimmalta kiinteistökuplalta. Rahoitusalalla on yhä töissä ihmisiä, jotka muistavat 1990-luvun. Mutta pian meilläkin pankkiiriliikkeitä hallitsee taas uusi menestyksennälkäinen sukupolvi, joka innovoi uusia takuuvarmoja kiinteistövivutusmekanismeja.
Rahoitus on toki välttämätöntä. Ongelma on siinä, että sijoittajan logiikka on toinen kuin kaupunkirakentajan logiikka. Maanomistajan, sijoittajan partnerin, paras liiketoimintamalli on kärsivällinen odottaminen: ”Kyllä se poikkeuslupa sieltä vielä jonakin päivänä tulee ja peltoni muuttuvat arvotonteiksi.” Investoria ei kiinnosta, hajautuuko yhdyskuntarakenne ja joutuvatko veronmaksajat kustantamaan enemmän julkisia palveluita, moottoriteitä, vesi- ja viemäriverkkoja ja tieto- ja sähkökaapeleita, tai montako autoa perheellä pitää olla, jotta pääsee ruokakauppaan. Veronmaksajalle ei koskaan näytetä laskua, joka syntyy ylimääräisen infrastruktuurin hinnasta.
Niin kaavoittajissa kuin maankäytöstä päättävissä poliitikoissa on näet jatkuvasti niitä, joiden mielestä miehen pitää saada rakentaa sinne, minne mies tahtoo, ja maanomistus tarkoittaa aina rakennusoikeutta. Kaikkialla maailmassa lopputulos on, että ylikansalliseksi ketjuuntunut kiinteistö- ja rakennusbusiness pystyttävät toimistopuistoja samoille monikansallisille yrityksille ja samanlaisia ostoskeskuksia samojen kansainvälisten franchising-ketjujen myymälöille, joissa kaupataan samoja tuotteita.
Harhautuksen huipuksi moottoriteiden pientareille ja risteyksiin nousevia taloja markkinoidaan ’ekologisina’. Ammattitaitoiset rahoittajat tosin tietävät, että kovalla hinnalla ostetut vihersertifikaatit eivät todista mitään rakennuksen kestävyydestä, mutta he tietävät myös, että kiinteistösalkussa muutama lisäleima näyttää hyvältä. Joskus tilataan äimistelyarkkitehtuuria kyseenalaisten hankkeiden läpi ajamiseen. Useimmat länsimaisten konsulttien vientiprojektit ovat ekorakentamisen huvipuistoja ja urbanismin irvikuvia.
Miksi Barcelonasta on tullut kaupunkirakentamisen Mekka? Siksikö, että siellä on muutama Gaudin talo ja muutama hieno tornitalo? Ei, vaan koska siellä pidetään tietoisesti yllä elävää kaupunkitraditiota, joka kattaa kaiken pienimmästä katukiveyksen yksityiskohdasta yli Diagonalin mittakaavan. Kaupungin kehittäminen on kaiken aikaa yhteisymmärrystä hakevan julkisen neuvonpidon kohteena. Barcelonan sielu on sen julkisessa tilassa ja elävässä katuympäristössä, joita ei uudisteta sattumanvaraisesti vaan tarkan analyysin pohjalta. Jatkuvaa uudistumista ohjaa yhteisesti sovittu strategia, johon kaikki palaset sovitetaan. Vain jokunen uuden kongressikeskuksen kaltainen megaprojekti on synnyttänyt ympärilleen kuolleen tyhjiön.
Jos kaupungeilta puuttuu yhteisesti rakennettu ja poliittisesti sinetöity visio ja käytännön strategiat sen toteuttamiseksi, niille ei jää muuta mahdollisuutta kuin kerätä irtopisteitä yksittäisillä show-rakennuksilla. Samalla ne ovat täysin puolustuskyvyttömiä sijoittajavetoisten hankkeiden äkkirynnäköiden varalta. Näillä projekteilla on sama logiikka, olivat ne sitten pilvenpiirtäjäsuunnitelmia Seinäjoelle tai ekokaupunkeja Kiinaan. On kohtalokas erehdys kuvitella, että erillistä ”hyvistä hankkeista” syntyisi hyvä kokonaisuus.
Ei tässä Impivaaraa kaivata vaan nimenomaan kaupunkeja! Sijoittajavetoinen hajarakentaminen on saatava loppumaan. Jalankulkijan on oltava kuningas. Kaupunkirakentamisen parhaita perinteitä on uskallettava soveltaa tähän aikaan. Kokonaisuus ei synny sattumista.
2 comments:
Hei, kyllä kirjoitat hyvin. Itse olen samoista aiheista lähetellyt päättäjille sähköposteja, keskustellut naapureiden ja päättäjien kanssa. Lehdissäkin on jotain ollut: Pirkanmaa, rumien taajamien maakunta Aamulehden yleisönosastossa. Blogisi kuvaa sitä muuria, jonka kaikkialla kohtaa. Ei se ole pahantahtoisuuta, ei laiskuuttakaan, mutta välinpitämättömyyttä ja sokeutta kyllä, ja osaamattomuuttakin - historiattomuutta, lyhytnäköistä asioista eteenpäin selviämistä, vastuuttomuutta jälkeemme tulevien maisemasta ja elinpiireistä, ennen olleiden työn kunnioittamattomuudesta ja työtaidon katoamisesta, vallan antamista rahalle, joka ei ymmärrä parastaan vanhan korjaamisessa ja arvojen säilyttämisessä. Suomi tuhlaa valtavasti voimavarojaan rakentamalla itsensä aina uudelleen. Terveisin Mika Taipalus, Oslo (Orivesi)
Kiva nähdä, että joku on lukenut ja pohtinut samoja asioita!
Post a Comment