TARVITAANKO LÄHIDEMOKRATIAA?

Julkaistu Kuntalehden numerossa 8/2011, 16.6.2011

Eduskuntavaalit olivat protestivaalit, mutta mikä oli protestin kohde? EU:sta saatiin ”hyvä syy”, mutta se ei tainnut olla varsinainen syy. Taustalla oli hahmottomampi tyytymättömyys ja ulkopuolisuuden kokemus. Soini tarjosi suoran vastauksen julkilausumattomaan kysymykseen, miten saada äänensä kuulumaan. Sopivasti ajoittunut EU:n rahoituskriisi näytti kristallisoivan sen, mistä ehkä oikeasti oli kyse: minua koskevia päätöksiä tehdään jossakin kaukana enkä ymmärrä miten se tapahtuu, en ymmärrä edes mistä päätetään tai kuka lopulta päättää.

EU:n hienosta subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteesta ei ole kansalaisen näkökulmasta katsottuna tullut totta. On vaikea nähdä, että EU:kin on maailmapolitiikassa vain yksi monista toimijoista ja että Suomen tai oman kylän ääntä olisi mahdotonta saada kuulumaan ilman muiden tukea. Ei ole helppo erottaa, mistä asioista kannattaa sopia lähifoorumeilla. Äänestäjästä tuntuu, että kaikki päätöksenteon tasot, oli sitten kyse kaupunginvaltuustosta, maakuntahallituksesta tai eduskunnasta, ovat yhtä kaukana, YK aivan ulkoavaruudessa.

Lähidemokratiasta on tullut ajankohtainen aihe myös, koska kuntaliitosten yhteydessä herätellään mielikuvia arkitodellisuudesta etääntyvästä hallinnosta. Yhteen aikaan innostuttiin kaupunginosavaltuustoista. Mutta jos valtuusto on etäinen, miksi toinen samalla periaatteella toimiva elin olisi sen ketterämpi? Voi myös kysyä, miksi asuinpaikan osoite olisi ainoa kiintopiste, jonka perusteella saa oikeuden vaikuttaa yhteisiin asioihin. Elämä kun on jatkuvaa pendelöintiä kodin, kesämökin, työpaikan, terveyskeskuksen, koulun ja ostoparatiisien välillä.

Kukaan ei tunnu tietävän, miten lähidemokratia voisi toteutua. On tainnut unohtua, että kuntalaki (§§ 27–31) velvoittaa valtuuston huolehtimaan asukkaiden ja palveluiden käyttäjien edellytyksistä osallistua kunnan toimintaan. Lain mukaan vaikuttamista edistettäisiin esimerkiksi valitsemalla palvelujen käyttäjien edustajia kunnan toimielimiin; selvittämällä asukkaiden mielipiteitä ennen päätöksentekoa tai järjestämällä kunnallisia (neuvoa-antavia) kansanäänestyksiä.
Vähintään viisi prosenttia äänioikeutetuista kuntalaisista voi jo nyt tehdä kansanäänestysaloitteen. Aloite ei toki riitä, siitä ja vasta-aloitteista on käytävä laaja keskustelu, jotta äänestäjillä on edellytykset tehdä ”valistunut päätös”. Demokratia edellyttää tietoa ja vuoropuhelua.

Brasiliassa Porto Alegressa kehitetty osallistuvan budjetoinnin malli kauhistuttaa kamreereita, muttei ole syytä huoleen. Yli tuhat kaupunkia eri puolilla maailmaa olisi tuskin ottanut sitä käyttöön, jos se johtaisi perikatoon. Asukkaat päättävät annetun budjettiosuuden raameissa alueensa investointien tärkeysjärjestyksestä.

Markkinointitutkimuksessa käytettyä ’focus group’ –haastattelumenetelmää voisi soveltaa niin, että ryhmä asukkaita kutsutaan keskustelemaan joko nykyisten palveluiden käyttökokemuksista tai uuteen palveluun kohdistuvista toiveista. Kansalainen voisi ilmaista näkemyksensä juuri siitä asiasta, joka hänelle sillä hetkellä, siinä elämänvaiheessa ja siinä paikassa on tärkeä. Ryhmän vetäjä huolehtii siitä, että kaikki osallistuvat keskusteluun – myös maan hiljaiset.

Lähidemokratian tavoitteena ei voi olla tarjota lisämahdollisuuksia äänekkäimmille, jotka aina osaavat pitää puolensa, eikä uutta kanavaa yhden asian liikkeille tai lobbareille. Ellei ole huolestunut kansanvallan tilasta ja halua sen vuoksi lisää lähidemokratiaa, on toinenkin tulkintamahdollisuus. Ehkä saadaan parempia palveluita, kun kuunnellaan varsinaisia asiantuntijoita, käyttäjiä, ja otetaan heidät mukaan kehittämistyöhön.

Vahva lähidemokratia ei tarkoita, että asiantuntijat ja kuntapoliitikot olisivat heikkoja. Päinvastoin, avatessaan lisää kanavia asukkaiden äänelle virkamiehet ja valtuutetut osoittavat viisauttaan, koska eivät usko yksin tietävänsä kaikkia kysymyksiä saati vastausvaihtoehtoja.