Thursday, April 21, 2011
GRATTIS, MOSES!
Syntymäpäivähaastattelussaan (UD 21.4.2011) Paavo Lipponen pysyi uskollisena ’so what’ -tyylilleen. Hänellä ”on tieto siitä, että eräät sosialidemokraatit suunnittelivat vaalien alla ylimääräisen puoluekokouksen koolle saattamista”.
Satoja litroja kampanjakahvia keittäneenä rividemarina tiedän vain, että ainakaan puoluekokouksessa, viime puoluevaltuustoissa, Stadin Demarien piirihallituksessa, Töölön Demareissa tai vaalimökillä ei ylimääräisestä puoluekokouksesta ole puhunut kukaan. Ei sanallakaan, ei edes rivien välissä. Täytyy vain ihmetellä, ketä Mooses kuuntelee ja missä piireissä liikkuu. Hulluilla päivilläkö?
On täysin edesvastuutonta maalailla mielikuvaa ”40 prosentin sosialidemokraateista” ja kylvää epäluulon siemeniä. Ketä se hyödyttää ellei vihjailijaa itseään?
Sitten puhuu lobbari-Lipponen: ”punavihreän puuron keittäminen ei ole sosialidemokraatteja yhtään auttanut. Eräänlainen hypetys teennäisellä vihreydellä antoi tilaa perussuomalaisille.” Lipponen valittelee Matti Putkosen loikkaa perussuomalaisiin.
Teennäiseen vihreyteen viitatessaan Lipponen on osittain oikeassa. Kaikki demarit eivät ole vielä sisäistäneet kestävän kehityksen arvomaailmaa eivätkä ole oivaltaneet, että sen ydintavoite on nimenomaan työnteon ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytön välinen tasapaino. Kansainvälisyyttä korostavana EU-miehenä Lipposen pitäisi tietää tämä erittäin hyvin. Arhinmäki on sen ymmärtänyt, ja siksi monet yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajavat vihreät äänestivät vasemmistoliittoa. Juuri heidän olisi pitänyt kannattaa demareita. Putkosen lähtö oli puolueen tulevaisuuden kannalta viime aikojen iloisimpia uutisia.
Tvåspråkigheten till ära: Grattis på födelsedagen!
Friday, April 01, 2011
MARKKINOINTIVERKOSTO EI OLE KESTÄVÄN RAKENTAMISEN PUOLUEETON FOORUMI
(HS Mielipide -sivulla maaliskuussa 2011 ollut vastine, joka liittyi Harri Hautajärven aikaisemmin julkaistuun kirjoitukseen ja siihen lähetettyyn mielipidekirjoitukseen)
Harri Hautajärvi esitti Suomeen perustettavaksi kansallista kestävän rakentamisen foorumia (HS vieraskynä 4.3.). Maija Virta väitti (HS Mielipide 9.3.) johtamansa Green Building Council Finlandin (FIGBC) jo hoitavan tätä tehtävää, vieläpä riippumattomasti.
Koska parempaakaan ei ole saatu aikaan, ovat monet kiinteistö- ja rakennusalan yritykset ja järjestöt liittyneet Green Building Councilin (GBC) Suomen yhdistyksen FIGBC:n jäseniksi. Sen toiminta on vasta aluillaan, mutta valta on jo keskittynyt konsultti- ja suuryrityksille, ja painopiste kallistunut kiinteistöinvestointien kehittämiseen vihreydellä.
Amerikkalaislähtöinen GBC leviää nopeasti maailmalla. Järjestö on perustettu lanseeraamaan rakennusten ympäristöluokitusjärjestelmiä. GBC´t jyräävät kovalla markkinoinnilla etenkin kehittyvissä maissa ja nousevissa talousmahdeissa maiden omien, usein hyvin korkeatasoisten tutkimuslaitosten ja ministeriöiden tietopääoman. Näin viedään pohja kehitystyöltä, jonka lähtökohtana ovat paikalliset ilmastolliset ja sosiaaliset olot ja rakentamisperinteet.
GBC edistää lähes joka maassa tiettyä kaupallista sertifiointijärjestelmää, joka toimii pyramidijärjestelmän tavoin. Asiakas maksaa konsultille sertifiointiprosessista, konsultti kansainväliselle luokitusjärjestelmälle toimiluvastaan ja asiakas sertifikaatista. Suomessa jo rakennusluvan ehdot täyttävät melkoiset luokitusvaatimukset. Suomalaisittain melko löyhille standardeille perustuvat sertifikaatit ovatkin Suomessa ensisijaisesti osa kiinteistönjalostusta. Brändileimoja hankitaan kiinteistöjen saattamiseksi myyntikuntoon kansainvälisen kiinteistösijoittamisen markkinoille.
Suomeen tarvitaan riippumaton kansallinen kestävän rakentamisen foorumi. Siirtyminen kestävään energiatehokkaaseen rakentamiseen on vaikeaa ilman yhteistä näkemystä, sillä eri tahoilla joudutaan samanaikaisesti tutkimaan ja kokeilemaan ratkaisuja samantyyppisiin ongelmiin. Monikansallisen teollisuuden sattumanvaraisesti kehittämät tuotteet ja menetelmät saavat silloin helposti liian suuren jalansijan suunnittelussa ja rakentamisessa, ja siitä on jo riittämiin esimerkkejä.
Siksi tarvitaan yleishyödyllinen yhteistyöelin mm. koordinoimaan tutkimusta, kehitystyötä, kestävyyden seurantaa ja koerakentamista. Puolueeton foorumi kokoaisi ja jakaisi tietoa kaikkien rakennusalan toimijoiden, tutkijoiden ja hallinnon avoimena keskustelupaikkana.
Harri Hautajärvi
Tekniikan lisensiaatti, arkkitehti
Kaarin Taipale
Tekniikan tohtori, International Initiative for a Sustainable Built Environment (iiSBE), varapj
Harri Hautajärvi esitti Suomeen perustettavaksi kansallista kestävän rakentamisen foorumia (HS vieraskynä 4.3.). Maija Virta väitti (HS Mielipide 9.3.) johtamansa Green Building Council Finlandin (FIGBC) jo hoitavan tätä tehtävää, vieläpä riippumattomasti.
Koska parempaakaan ei ole saatu aikaan, ovat monet kiinteistö- ja rakennusalan yritykset ja järjestöt liittyneet Green Building Councilin (GBC) Suomen yhdistyksen FIGBC:n jäseniksi. Sen toiminta on vasta aluillaan, mutta valta on jo keskittynyt konsultti- ja suuryrityksille, ja painopiste kallistunut kiinteistöinvestointien kehittämiseen vihreydellä.
Amerikkalaislähtöinen GBC leviää nopeasti maailmalla. Järjestö on perustettu lanseeraamaan rakennusten ympäristöluokitusjärjestelmiä. GBC´t jyräävät kovalla markkinoinnilla etenkin kehittyvissä maissa ja nousevissa talousmahdeissa maiden omien, usein hyvin korkeatasoisten tutkimuslaitosten ja ministeriöiden tietopääoman. Näin viedään pohja kehitystyöltä, jonka lähtökohtana ovat paikalliset ilmastolliset ja sosiaaliset olot ja rakentamisperinteet.
GBC edistää lähes joka maassa tiettyä kaupallista sertifiointijärjestelmää, joka toimii pyramidijärjestelmän tavoin. Asiakas maksaa konsultille sertifiointiprosessista, konsultti kansainväliselle luokitusjärjestelmälle toimiluvastaan ja asiakas sertifikaatista. Suomessa jo rakennusluvan ehdot täyttävät melkoiset luokitusvaatimukset. Suomalaisittain melko löyhille standardeille perustuvat sertifikaatit ovatkin Suomessa ensisijaisesti osa kiinteistönjalostusta. Brändileimoja hankitaan kiinteistöjen saattamiseksi myyntikuntoon kansainvälisen kiinteistösijoittamisen markkinoille.
Suomeen tarvitaan riippumaton kansallinen kestävän rakentamisen foorumi. Siirtyminen kestävään energiatehokkaaseen rakentamiseen on vaikeaa ilman yhteistä näkemystä, sillä eri tahoilla joudutaan samanaikaisesti tutkimaan ja kokeilemaan ratkaisuja samantyyppisiin ongelmiin. Monikansallisen teollisuuden sattumanvaraisesti kehittämät tuotteet ja menetelmät saavat silloin helposti liian suuren jalansijan suunnittelussa ja rakentamisessa, ja siitä on jo riittämiin esimerkkejä.
Siksi tarvitaan yleishyödyllinen yhteistyöelin mm. koordinoimaan tutkimusta, kehitystyötä, kestävyyden seurantaa ja koerakentamista. Puolueeton foorumi kokoaisi ja jakaisi tietoa kaikkien rakennusalan toimijoiden, tutkijoiden ja hallinnon avoimena keskustelupaikkana.
Harri Hautajärvi
Tekniikan lisensiaatti, arkkitehti
Kaarin Taipale
Tekniikan tohtori, International Initiative for a Sustainable Built Environment (iiSBE), varapj
JOS GUGGENHEIM ON VASTAUS, MIKÄ ON KYSYMYS
(Julkaistu YDIN-lehden numerossa 1/2011)
Guggenheim-huuma on vallannut Helsingin virkamiehet. Ajatusta kaupungin taidemuseon liittämisestä newyorkilaisen Guggenheim-museon franchising-ketjuun täytyy arvioida myös kaupunkipolitiikan näkökulmasta, kirjoittaa Kaarin Taipale. Samoin on kysyttävä mitä museohanke merkitsisi helsinkiläiselle taiteilijalle tai asukkaalle? Jos Tennispalatsi ja Lasipalatsi myytäisiin uuden museon rahoittamiseksi, kuten on suunniteltu, menetettäisiinkö jotakin korvaamatonta?
Viime vuosikymmenten ajan on kaupunkien tehtävänä uusliberalismin hengessä pidetty suotuisan toimintaympäristön luomista yritystoiminnalle. Yksi kaupunkipolitiikan tavoitteista on ollut kansainvälisen kilpailukyvyn lisääminen. Kilpailukyvylle ei kuitenkaan ole yhteisesti sovittuja sääntöjä eikä tulosmittareita. On oletettu, että mitä enemmän suuryrityksiä tai vientiteollisuutta ja niiden henkilöstöä on veronmaksajina, sitä parempi.
Kaupunkien elinkeinotoimistot ovat houkutelleet firmoja ’kaupunkibrändäyksellä’ ja tonttitarjouksilla. Yrityksiä kiinnostavat kuitenkin suurelta osin samat asiat kuin ketä hyvänsä asukasta. Ne kysyvät, onko kaupungissa muita kansainvälisiä yhteisöjä, montako suoraa lentoyhteyttä on päivittäin eri puolille maailmaa, millaiset koulut, millaista työvoimaa, toimivatko vesi-, sähkö- ja tietoverkko ja uskaltaako sairaalassa leikkauttaa umpisuolen. – Tuskin ne kysyvät, onko siellä Guggenheim.
Olisiko taidemuseon ’saaminen’ voitto kaupunkipolitiikalle, jos sillä tarkoitetaan asuin- ja elinympäristön kehittämistä? Tuoreessa elämänlaatua mittaavassa kansainvälisessä vertailussa (Economist Intelligence Unit) Helsinki on kuudennella sijalla, edellä ovat Vancouver, Melbourne, Wien, Toronto, Calgary, heti perässä Sydney, Perth, Adelaide ja Auckland. Arvioinnin kohteena on ollut viisi osa-aluetta: turvallisuus, terveydenhoito, kulttuuri ja ympäristö, koulutus sekä infrastruktuuri.
Toisen listan (Mercer’s Quality of Living Report) mukaan 10 kärjessä ovat Wien, Zürich, Geneve, Vancouver, Auckland, Düsseldorf, Frankfurt, München, Bern ja Sydney. Monikansalliset yritykset käyttävät Mercerin arvioita sijoittumispäätöstensä tueksi. Kriteereihin sisältyvät myös asuminen, kulutusmahdollisuudet ja yhteiskunnallinen ilmapiiri (esimerkiksi sananvapaus). Listoja johtavissa suhteellisen pienissä kaupungeissa myös rikollisuus ja ruuhkat ovat hallinnassa. – Yhdessäkään ei ole Guggenheimia.
Turismi on yksi maailman suurimmista vientiteollisuuden aloista. Siksi kaupungit investoivat yhä enemmän matkailun tuotantolaitoksiin. Hotellit saavat hyviä tontteja, risteilymatkustajien toivotaan viipyvän pidempään, lentokenttiä laajennetaan. Kongressit ja kulttuurifestivaalit tuovat asiakkaita takseille, ravintoloille ja kaupoille. Isot museot ja niiden kahvilat kuuluvat nähtävyyksiin.
Kuinka moni matkustaa New Yorkiin, Venetsiaan tai Berliiniin vain, koska siellä on Guggenheim? Suunnitteleeko joku käyvänsä vihdoin Abu Dhabissa, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?
Kaupunkipolitiikasta riippuu, kasvaako metropolialue kauppahallivetoisesti kehäteiden pysäköintikenttien ympärille vai viedäänkö tiiviin eurooppalaisen kaupungin traditiota eteenpäin. Hyväksytäänkö jako hyviin ja huonoihin asuinalueisiin ja sallitaanko asuntorakentaminen kaikkialle, missä joku sattuu maata omistamaan? Rakennettu elinympäristö asettaa raamit, joiden puitteissa kaupunkikulttuuri joko kehittyy tai ei – sitä ei yksittäinen museokärkihanke tee.
Tarvitaan kaupunkipoliittista tahtoa ja kulttuurista itsetuntoa, että osataan tukea helsinkiläistä kaupunkikulttuuria, tarkoitti se sitten rantapromenadeja, silakkamarkkinoita, hiihtolatuja, lämmitettyjä bussipysäkkejä, upeita metroasemia, kirjastoja tai 2100-luvun puistotaidetta. Omaa profiilia tarvitaan enemmän kuin tuontitavaraa.
Kaupunkipolitiikan todellinen koetinkivi on julkisen tilan säilyminen julkisena. Sen ratkaisevat arkiliikkumisen muodot. On mahdotonta kuvitella kaupunkikulttuuria, jossa tuntemattomat ihmiset eivät kohtaisi toinen toisiaan jalankulkijoina julkisessa tilassa. Facebookista, Twitteristä, BBC:stä ja CNN:stä riippumatta Tahririn aukio oli välttämätön Egyptin vallankumoukselle. ’La rue’ eli katu puhuu edelleen. Vallankumouksia ei tehdä jumboissa eikä niiden parkkipaikoilla. Eikä guggenheimeissa.
Guggenheim-huuma on vallannut Helsingin virkamiehet. Ajatusta kaupungin taidemuseon liittämisestä newyorkilaisen Guggenheim-museon franchising-ketjuun täytyy arvioida myös kaupunkipolitiikan näkökulmasta, kirjoittaa Kaarin Taipale. Samoin on kysyttävä mitä museohanke merkitsisi helsinkiläiselle taiteilijalle tai asukkaalle? Jos Tennispalatsi ja Lasipalatsi myytäisiin uuden museon rahoittamiseksi, kuten on suunniteltu, menetettäisiinkö jotakin korvaamatonta?
Viime vuosikymmenten ajan on kaupunkien tehtävänä uusliberalismin hengessä pidetty suotuisan toimintaympäristön luomista yritystoiminnalle. Yksi kaupunkipolitiikan tavoitteista on ollut kansainvälisen kilpailukyvyn lisääminen. Kilpailukyvylle ei kuitenkaan ole yhteisesti sovittuja sääntöjä eikä tulosmittareita. On oletettu, että mitä enemmän suuryrityksiä tai vientiteollisuutta ja niiden henkilöstöä on veronmaksajina, sitä parempi.
Kaupunkien elinkeinotoimistot ovat houkutelleet firmoja ’kaupunkibrändäyksellä’ ja tonttitarjouksilla. Yrityksiä kiinnostavat kuitenkin suurelta osin samat asiat kuin ketä hyvänsä asukasta. Ne kysyvät, onko kaupungissa muita kansainvälisiä yhteisöjä, montako suoraa lentoyhteyttä on päivittäin eri puolille maailmaa, millaiset koulut, millaista työvoimaa, toimivatko vesi-, sähkö- ja tietoverkko ja uskaltaako sairaalassa leikkauttaa umpisuolen. – Tuskin ne kysyvät, onko siellä Guggenheim.
Olisiko taidemuseon ’saaminen’ voitto kaupunkipolitiikalle, jos sillä tarkoitetaan asuin- ja elinympäristön kehittämistä? Tuoreessa elämänlaatua mittaavassa kansainvälisessä vertailussa (Economist Intelligence Unit) Helsinki on kuudennella sijalla, edellä ovat Vancouver, Melbourne, Wien, Toronto, Calgary, heti perässä Sydney, Perth, Adelaide ja Auckland. Arvioinnin kohteena on ollut viisi osa-aluetta: turvallisuus, terveydenhoito, kulttuuri ja ympäristö, koulutus sekä infrastruktuuri.
Toisen listan (Mercer’s Quality of Living Report) mukaan 10 kärjessä ovat Wien, Zürich, Geneve, Vancouver, Auckland, Düsseldorf, Frankfurt, München, Bern ja Sydney. Monikansalliset yritykset käyttävät Mercerin arvioita sijoittumispäätöstensä tueksi. Kriteereihin sisältyvät myös asuminen, kulutusmahdollisuudet ja yhteiskunnallinen ilmapiiri (esimerkiksi sananvapaus). Listoja johtavissa suhteellisen pienissä kaupungeissa myös rikollisuus ja ruuhkat ovat hallinnassa. – Yhdessäkään ei ole Guggenheimia.
Turismi on yksi maailman suurimmista vientiteollisuuden aloista. Siksi kaupungit investoivat yhä enemmän matkailun tuotantolaitoksiin. Hotellit saavat hyviä tontteja, risteilymatkustajien toivotaan viipyvän pidempään, lentokenttiä laajennetaan. Kongressit ja kulttuurifestivaalit tuovat asiakkaita takseille, ravintoloille ja kaupoille. Isot museot ja niiden kahvilat kuuluvat nähtävyyksiin.
Kuinka moni matkustaa New Yorkiin, Venetsiaan tai Berliiniin vain, koska siellä on Guggenheim? Suunnitteleeko joku käyvänsä vihdoin Abu Dhabissa, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?
Kaupunkipolitiikasta riippuu, kasvaako metropolialue kauppahallivetoisesti kehäteiden pysäköintikenttien ympärille vai viedäänkö tiiviin eurooppalaisen kaupungin traditiota eteenpäin. Hyväksytäänkö jako hyviin ja huonoihin asuinalueisiin ja sallitaanko asuntorakentaminen kaikkialle, missä joku sattuu maata omistamaan? Rakennettu elinympäristö asettaa raamit, joiden puitteissa kaupunkikulttuuri joko kehittyy tai ei – sitä ei yksittäinen museokärkihanke tee.
Tarvitaan kaupunkipoliittista tahtoa ja kulttuurista itsetuntoa, että osataan tukea helsinkiläistä kaupunkikulttuuria, tarkoitti se sitten rantapromenadeja, silakkamarkkinoita, hiihtolatuja, lämmitettyjä bussipysäkkejä, upeita metroasemia, kirjastoja tai 2100-luvun puistotaidetta. Omaa profiilia tarvitaan enemmän kuin tuontitavaraa.
Kaupunkipolitiikan todellinen koetinkivi on julkisen tilan säilyminen julkisena. Sen ratkaisevat arkiliikkumisen muodot. On mahdotonta kuvitella kaupunkikulttuuria, jossa tuntemattomat ihmiset eivät kohtaisi toinen toisiaan jalankulkijoina julkisessa tilassa. Facebookista, Twitteristä, BBC:stä ja CNN:stä riippumatta Tahririn aukio oli välttämätön Egyptin vallankumoukselle. ’La rue’ eli katu puhuu edelleen. Vallankumouksia ei tehdä jumboissa eikä niiden parkkipaikoilla. Eikä guggenheimeissa.
G:STÄ AA:HAN
(Julkaistu kolumnina Arkkitehtuuriuutisissa maaliskuun lopussa 2011)
Mitä enemmän Helsingin kaupungin ja Helsingin Sanomien ajamaa Guggenheim-projektia pohtii, sitä enemmän herää kysymyksiä. ”Lähes puolet helsinkiläisistä haluaa Guggenheim-museon”, otsikoi lehti (HS 22.2.2011). Saman asian olisi voinut sanoa toisinkin: yli puolet helsinkiläisistä EI halua Guggenheimia. Hanke on elinkeino- ja matkailupolitiikkaa, mutta sitä markkinoidaan kulttuuritekona. Innokkaimmat olettavat, että se on myös imagonrakennusta, jolla Helsinki nousisi kansainvälisissä kaupunkivertailuissa entistä korkeammalle.
Kaikki kriittiset pohdinnat on jo ennakkoon leimattu epäisänmaallisiksi. ”(Hankkeen) kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla. (…) Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä tai kuppikuntien riitelyllä.” (HS pääkirjoitus 19.1.2011) Jos joku arkkitehti rohkenisi sanoa poikkipuolisen sanan, syyksi pantaisiin pelko, että G-WOW-suunnittelijaksi kutsutaan joku ulkomaanguru. Julkisia keskustelutilaisuuksia on odoteltu turhaan. Yhteenkään hankkeen taloutta koskevista kysymyksistä ei ole saatu vastauksia.
G:n nostattamat laineet leviävät laajalle. Ikoninen G-arkkitehtuuri ei nouse ilmaiseksi. Kaupungintalolla on jo selvitetty, mitkä talot on myytävä investointirahaston kartuttamiseksi. Listalla ovat myös Tennispalatsi ja Lasipalatsi. Kaupunginhallituksen enemmistön mielestä on aivan sama, myydäänkö kruununjalokiviä vai "kiinteistömassaa", kuten alan miehet sitä nimittävät, esimerkiksi anonyymejä toimistorakennuksia. Tennari ja Lasipalatsi on kaupungin toimesta (Lasipalatsi EU-tuella juuri monipuolisen toimintaideansa ansiosta) huolella korjattu nykykuntoon ja ne tuottavat myös nettona rahaa kaupungin kassaan. Kuten Kari Raimoranta (HS 27.2.2011) totesi, jos rakennukset siirtyvät nimettömän kiinteistöinvestorin salkkuun, kaupungilla ei ole enää mitään sanomista siihen, onko niissä pelkkiä kauppoja ja kapakoita vai monipuolisempaakin toimintaa. Pikkupalatsien myynti ei siis ole pelkkää kiinteistö- ja investointipolitiikkaa vaan kaupunkipolitiikkaa.
Annettaisiinko Guggenheimille ilmaiseksi jokin keskustan arvotontti vai käytettäisiinkö hanketta jonkun huonon alueen arvon nostamiseen kuten Bilbaossa? Katajanokka ja Töölönlahti on mainittu kaupungin kaavailuissa. Asukasaktivistien näkökulmasta katsoen kummastuttaa, riemastuisivatko he museorakennuksesta, jonka hahmosta ei ole vielä mitään käsitystä. Hehän vihasivat monissa fotomontaaseissa tarkkaan kuvattua, vain kevyesti häkellyttävää wow-hotellia. Vastustusta perusteltiin myös sillä, että hotelli on suljettu rakennus. Ohikulkijan kannalta lienee yhdentekevää, poikkeaako cappuccinolla hotellin vai taidemuseon aulassa. Hotellin baari tosin taitaisi olla auki myöhempään.
Töölönlahdelle on viime aikoina ehdotettu samaan hengenvetoon Guggenheimia, uutta kirjastotaloa, maanalaista kulttuuritilaa, Aalto-yliopistoa ja mahdollisesti perustettavaa taideyliopistoa. Kannattaisiko siellä musiikkitalon ja kirjaston jälkeen vihdoin keskittyä rakentamaan kaupunkipuistoa?
Teoreettisempi kysymys on, miten tilataan juuri sellaista Arkkitehtuuria, joka takuuvarmasti lyö kaikki kansat heepnaadilla. Tarkoitushan on, että vuosittain kymmenet tuhannet turistit tungeksisivat sitä äimistelemään ja siten tukisivat pääkaupungin matkailuelinkeinoa. Frank Gehry on ilmoittanut olevansa käytettävissä, mutta entä jos hänkin on jo kyllästynyt korkkiruuveihin ja tekisi ihan tavallisen laatikon, kuten uusi New World Center Miami Beachillä. ”Konserttitalo on lasilla ja valkealla rappauksella päällystetty kuusikerroksinen laatikko, joka on arkkitehtoniselta olemukseltaan sangen vaatimaton”, kuten Los Angeles Timesin arkkitehtuurikriitikko sitä luonnehti.
Lopulta, mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset tulevat katsomaan ennen muuta rakennusta, kuten Bilbaossa? Millainen Arkkitehtuuri tuo Helsinkiin turisteja? – Vastaus on helppo: Alvar Aallon Arkkitehtuuri.
Mitä enemmän Helsingin kaupungin ja Helsingin Sanomien ajamaa Guggenheim-projektia pohtii, sitä enemmän herää kysymyksiä. ”Lähes puolet helsinkiläisistä haluaa Guggenheim-museon”, otsikoi lehti (HS 22.2.2011). Saman asian olisi voinut sanoa toisinkin: yli puolet helsinkiläisistä EI halua Guggenheimia. Hanke on elinkeino- ja matkailupolitiikkaa, mutta sitä markkinoidaan kulttuuritekona. Innokkaimmat olettavat, että se on myös imagonrakennusta, jolla Helsinki nousisi kansainvälisissä kaupunkivertailuissa entistä korkeammalle.
Kaikki kriittiset pohdinnat on jo ennakkoon leimattu epäisänmaallisiksi. ”(Hankkeen) kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla. (…) Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä tai kuppikuntien riitelyllä.” (HS pääkirjoitus 19.1.2011) Jos joku arkkitehti rohkenisi sanoa poikkipuolisen sanan, syyksi pantaisiin pelko, että G-WOW-suunnittelijaksi kutsutaan joku ulkomaanguru. Julkisia keskustelutilaisuuksia on odoteltu turhaan. Yhteenkään hankkeen taloutta koskevista kysymyksistä ei ole saatu vastauksia.
G:n nostattamat laineet leviävät laajalle. Ikoninen G-arkkitehtuuri ei nouse ilmaiseksi. Kaupungintalolla on jo selvitetty, mitkä talot on myytävä investointirahaston kartuttamiseksi. Listalla ovat myös Tennispalatsi ja Lasipalatsi. Kaupunginhallituksen enemmistön mielestä on aivan sama, myydäänkö kruununjalokiviä vai "kiinteistömassaa", kuten alan miehet sitä nimittävät, esimerkiksi anonyymejä toimistorakennuksia. Tennari ja Lasipalatsi on kaupungin toimesta (Lasipalatsi EU-tuella juuri monipuolisen toimintaideansa ansiosta) huolella korjattu nykykuntoon ja ne tuottavat myös nettona rahaa kaupungin kassaan. Kuten Kari Raimoranta (HS 27.2.2011) totesi, jos rakennukset siirtyvät nimettömän kiinteistöinvestorin salkkuun, kaupungilla ei ole enää mitään sanomista siihen, onko niissä pelkkiä kauppoja ja kapakoita vai monipuolisempaakin toimintaa. Pikkupalatsien myynti ei siis ole pelkkää kiinteistö- ja investointipolitiikkaa vaan kaupunkipolitiikkaa.
Annettaisiinko Guggenheimille ilmaiseksi jokin keskustan arvotontti vai käytettäisiinkö hanketta jonkun huonon alueen arvon nostamiseen kuten Bilbaossa? Katajanokka ja Töölönlahti on mainittu kaupungin kaavailuissa. Asukasaktivistien näkökulmasta katsoen kummastuttaa, riemastuisivatko he museorakennuksesta, jonka hahmosta ei ole vielä mitään käsitystä. Hehän vihasivat monissa fotomontaaseissa tarkkaan kuvattua, vain kevyesti häkellyttävää wow-hotellia. Vastustusta perusteltiin myös sillä, että hotelli on suljettu rakennus. Ohikulkijan kannalta lienee yhdentekevää, poikkeaako cappuccinolla hotellin vai taidemuseon aulassa. Hotellin baari tosin taitaisi olla auki myöhempään.
Töölönlahdelle on viime aikoina ehdotettu samaan hengenvetoon Guggenheimia, uutta kirjastotaloa, maanalaista kulttuuritilaa, Aalto-yliopistoa ja mahdollisesti perustettavaa taideyliopistoa. Kannattaisiko siellä musiikkitalon ja kirjaston jälkeen vihdoin keskittyä rakentamaan kaupunkipuistoa?
Teoreettisempi kysymys on, miten tilataan juuri sellaista Arkkitehtuuria, joka takuuvarmasti lyö kaikki kansat heepnaadilla. Tarkoitushan on, että vuosittain kymmenet tuhannet turistit tungeksisivat sitä äimistelemään ja siten tukisivat pääkaupungin matkailuelinkeinoa. Frank Gehry on ilmoittanut olevansa käytettävissä, mutta entä jos hänkin on jo kyllästynyt korkkiruuveihin ja tekisi ihan tavallisen laatikon, kuten uusi New World Center Miami Beachillä. ”Konserttitalo on lasilla ja valkealla rappauksella päällystetty kuusikerroksinen laatikko, joka on arkkitehtoniselta olemukseltaan sangen vaatimaton”, kuten Los Angeles Timesin arkkitehtuurikriitikko sitä luonnehti.
Lopulta, mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset tulevat katsomaan ennen muuta rakennusta, kuten Bilbaossa? Millainen Arkkitehtuuri tuo Helsinkiin turisteja? – Vastaus on helppo: Alvar Aallon Arkkitehtuuri.
Subscribe to:
Posts (Atom)