Kolumni Kunta-lehdessä, joulukuu 2010
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”? / Kaarin Taipale, TkT, kaupunkitutkija (26.11.2010)
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”?
Sunday, January 23, 2011
MIKÄ BRÄNDI - GUGGENHEIM VAI DISNEYLAND?
Teksti on julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 23.1.2011
Onneksi on varattu kokonainen vuosi aikaa selvittää, ulkoistetaanko Helsingin kaupungin taidemuseo Guggenheim-säätiölle. Punnittavia näkökulmia on näet useita. Lopullinen päätös tehtäneen taloudellisin perustein, mutta numeroidenkin taustalla on vain oletuksia.
Kaupunkipoliittiset argumentit perustuvat kuuluisaan ”Bilbao-efektiin”. Sillä tarkoitetaan kaupunkien brändäystä näyttävillä hankkeilla, joiden uskotaan parantavan niiden kansainvälistä kilpailukykyä. Baskimaan pääkaupungille Guggenheim-tavaramerkki ja huippuarkkitehtuuri toivat mainetta ja turistien rahaa. Bilbaosta puhuttaessa unohdetaan mainita, että sinne rakennettiin myös upea metro, jonka asemia suunnitteli brittiarkkitehti Sir Norman Foster. Taustalla oli EU:n ja Espanjan määrätietoinen kehitysapu ongelma-alueelle, niin sanottu ”positiivinen diskriminaatio”.
Helsingissä se tarkoittaisi esimerkiksi, että Foster kutsuttaisiin suunnittelemaan Sipoon metro, joka otettaisiin käyttöön Mellunkylän Guggenheimin avajaisten yhteydessä. Tämä ei ole vitsi.
Toista Guggenheim-kaupunkia, Abu Dhabia ei tunneta maailmalla kuvataiteista vaan huippusatsauksesta Masdariin, kokonaan uusiutuvalla energialla toimivaan esikaupunkiin. Profiloituakseen kansainvälisessä kilpailussa Abu Dhabi myös nappasi Bonnilta IRENAn, uusiutuvan energian maailmanjärjestön päämajan. Arabiemiraateissa tiedetään, ettei tulevaisuutta voi rakentaa öljyn varaan vaan tarvitaan innovatiivista energia-ajattelua – ja kulttuuria.
Jos tavoitteena on saada Helsinkiin mahdollisimman paljon kansainvälisiä matkailijoita, voi kysyä, olisiko Disneyland tuottoisampi tuontibrändi kuin Guggenheim. Silloin mallia voisi hakea Pariisista ja Miamista. Turisti-Pariisin brändiin kuuluu myös Eiffel-torni, mutta sen kopioimista ei ole ehdotettu.
Kulttuuripoliittisesti suomalaisilla taiteilijoilla ja taidelaitoksilla lienee sangen ristiriitaisia näkemyksiä Guggenheimista, mutta niistä ollaan nyt ymmärrettävästi aika hiljaa. On vaikea kuvitella, että kuvataiteilija, jolla on ollut näyttely Kluuvin galleriassa tai Meilahdessa, pääsisi koskaan Guggenheimin kynnyksen yli Helsingissä saati New Yorkissa. Siksi perustelu Guggenheimista avaamassa ovia suomalaisille taiteilijoille maailmalla ei ole uskottava.
Innovaatio-käsitettä on käytetty vauhdittamaan tätäkin hanketta. Onko innovatiivista kopioida 15 vuotta vanha idea kaupungista, jossa olosuhteet ja tavoitteet olivat aivan toiset? Nyt newyorkilaiselle mesenaatille maksetaan, että se selvittää, täyttääkö Helsinki samat kriteerit kuin Abu Dhabi tai Vilna. Entä jos suomalainen mesenaatti olisi antanut kaksi miljoonaa Euroa vaikkapa kulttuurimme lippulaivan, uuden ajan kirjaston kansainvälistä suunnittelukilpailua varten? Ja joku suomalainen ylikansallinen yritys olisi antanut sille brändinsä ja sitoumuksen pitkäaikaisesta sponsoroinnista! Nyt oletetaan kaupungin ostavan omalle taidemuseolleen kansainväliset franchising-oikeudet samaan tapaan kuin hampurilaisravintoloille. Taitavat kulttuurinen itsetunto ja kaupunki-innovaatiot olla hukassa.
Onneksi on varattu kokonainen vuosi aikaa selvittää, ulkoistetaanko Helsingin kaupungin taidemuseo Guggenheim-säätiölle. Punnittavia näkökulmia on näet useita. Lopullinen päätös tehtäneen taloudellisin perustein, mutta numeroidenkin taustalla on vain oletuksia.
Kaupunkipoliittiset argumentit perustuvat kuuluisaan ”Bilbao-efektiin”. Sillä tarkoitetaan kaupunkien brändäystä näyttävillä hankkeilla, joiden uskotaan parantavan niiden kansainvälistä kilpailukykyä. Baskimaan pääkaupungille Guggenheim-tavaramerkki ja huippuarkkitehtuuri toivat mainetta ja turistien rahaa. Bilbaosta puhuttaessa unohdetaan mainita, että sinne rakennettiin myös upea metro, jonka asemia suunnitteli brittiarkkitehti Sir Norman Foster. Taustalla oli EU:n ja Espanjan määrätietoinen kehitysapu ongelma-alueelle, niin sanottu ”positiivinen diskriminaatio”.
Helsingissä se tarkoittaisi esimerkiksi, että Foster kutsuttaisiin suunnittelemaan Sipoon metro, joka otettaisiin käyttöön Mellunkylän Guggenheimin avajaisten yhteydessä. Tämä ei ole vitsi.
Toista Guggenheim-kaupunkia, Abu Dhabia ei tunneta maailmalla kuvataiteista vaan huippusatsauksesta Masdariin, kokonaan uusiutuvalla energialla toimivaan esikaupunkiin. Profiloituakseen kansainvälisessä kilpailussa Abu Dhabi myös nappasi Bonnilta IRENAn, uusiutuvan energian maailmanjärjestön päämajan. Arabiemiraateissa tiedetään, ettei tulevaisuutta voi rakentaa öljyn varaan vaan tarvitaan innovatiivista energia-ajattelua – ja kulttuuria.
Jos tavoitteena on saada Helsinkiin mahdollisimman paljon kansainvälisiä matkailijoita, voi kysyä, olisiko Disneyland tuottoisampi tuontibrändi kuin Guggenheim. Silloin mallia voisi hakea Pariisista ja Miamista. Turisti-Pariisin brändiin kuuluu myös Eiffel-torni, mutta sen kopioimista ei ole ehdotettu.
Kulttuuripoliittisesti suomalaisilla taiteilijoilla ja taidelaitoksilla lienee sangen ristiriitaisia näkemyksiä Guggenheimista, mutta niistä ollaan nyt ymmärrettävästi aika hiljaa. On vaikea kuvitella, että kuvataiteilija, jolla on ollut näyttely Kluuvin galleriassa tai Meilahdessa, pääsisi koskaan Guggenheimin kynnyksen yli Helsingissä saati New Yorkissa. Siksi perustelu Guggenheimista avaamassa ovia suomalaisille taiteilijoille maailmalla ei ole uskottava.
Innovaatio-käsitettä on käytetty vauhdittamaan tätäkin hanketta. Onko innovatiivista kopioida 15 vuotta vanha idea kaupungista, jossa olosuhteet ja tavoitteet olivat aivan toiset? Nyt newyorkilaiselle mesenaatille maksetaan, että se selvittää, täyttääkö Helsinki samat kriteerit kuin Abu Dhabi tai Vilna. Entä jos suomalainen mesenaatti olisi antanut kaksi miljoonaa Euroa vaikkapa kulttuurimme lippulaivan, uuden ajan kirjaston kansainvälistä suunnittelukilpailua varten? Ja joku suomalainen ylikansallinen yritys olisi antanut sille brändinsä ja sitoumuksen pitkäaikaisesta sponsoroinnista! Nyt oletetaan kaupungin ostavan omalle taidemuseolleen kansainväliset franchising-oikeudet samaan tapaan kuin hampurilaisravintoloille. Taitavat kulttuurinen itsetunto ja kaupunki-innovaatiot olla hukassa.
Wednesday, January 05, 2011
KYSYMYKSIÄ UUDESTA ARKKITEHTUURIPOLITIIKASTA
Arkkitehtiuutiset, kolumni joulukuussa 2010
Valtioneuvosto hyväksyi Suomen ensimmäisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman joulukuussa 1998. Teksti on monilta osin yhä ajankohtaista. Nyt puuhataan uutta APOLI-versiota, jonka viimeistely jää kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen (kukaties perussuomalaiselle) kulttuuriministerille.
Mitä ’politiikka’ tässä tarkoittaa? Suomenkielessä sanalla kuvataan kahta eri asiaa, joita englanniksi kuvaavat käsitteet policy (periaateohjelma, toimintaohjelma, tapa toimia) ja politics (jonkin eturyhmän asian ajaminen, politikointi, valtataistelu, tai yhteisten asioiden hoitaminen). Taitaa olla kyse molemmista.
Kenen toimintatavoista on puhe? Ajetaanko arkkitehtien asiaa: enemmän toimeksiantoja, parempia palkkioita, lisää arvostusta, lisää apurahoja, virkoja ja professuureja? Ollaanko peräti estetiikan asialla: lisää kauneutta? Olisiko etusijalla yleinen etu: elinympäristössä tapahtuvan muutoksen hallinta ja resurssitehokkaampi tapa rakentaa ja ylläpitää rakennuksia? Etsitäänkö Vitruviuksen määritelmälle utilitas, firmitas, venustas tämän ajan tulkintaa? Katsotaanko myös rakennetun ympäristön näkymättömiä ulottuvuuksia eikä vain yksittäisiä taloja?
APOLI 2.0 -valmistelua vetävän konsultin taustapaperissa todetaan, että ”Suomessa pyritään tuottamaan hyvää rakennettua ympäristöä julkisen hallintostruktuurin avulla.” Mitä johtopäätöksiä tästä analyysistä voi tehdä? ’Hallintorakenne’ on uusliberalistinen haukkumasana sille, että asioita hoidetaan yhdessä sovittujen periaatteiden ja lainsäädännön pohjalta ja että mm. varmistetaan monia rakennuttajia suunnattomasti ärsyttävä kansalaisten valitusoikeus. Malliesimerkiksi nostettu brittien CABE (Commission for Architecture and the Built Environment) on kuitenkin myös julkinen hallintostruktuuri. Valitettavasti uuden konservatiivihallituksen säästökuuri vei lokakuussa ensi töikseen CABE:lta rahoituksen. Sen pituinen se. Entä jos brändivaltuuskunta veisikin briteille monialaiset suomalaiset kaupunkikuvaneuvottelukunnat, jotka – päinvastoin kuin CABE:n design review’t – voivat antaa sitovia muutoskehotuksia?
Konsultin tausta-ajattelu jatkuu: ”Mutta kuinka tehokasta on ripotella yhteisen tilan tuottaminen ja rakennetun ympäristön kehittäminen useisiin itsenäisiin yksiköihin? Suomessa maankäytöstä ja kaavoituksesta vastaa ympäristöministeriö, arkkitehtuurista opetus- ja kulttuuriministeriö, kaupunkien kehittämisestä puolestaan työ- ja elinkeinoministeriö.” Ensinnäkin, yhteistä, tai kuten sanotaan, julkista tilaa tuottavat kunnat, ei valtio. Kansallisvaltio vaikuttaa siihen eniten liikennehankkeiden kautta. Ympäristöministeriö, kuten muutkin ministeriöt, vastaavat tietenkin vain lainsäädännöstä ja julkisesta rahoituksesta, eivät maankäytöstä. Veikkaan, että kaupungitkin olisivat aika yllättyneitä, jos niille kerrottaisiin, että niitä kehittää TEM. Mutta ehkä monimutkainen kokonaiskuva vielä kirkastuu tarralapputyöpajoissa.
Palataan todellisuuteen. Rakennettua ympäristöä muuttavat eniten ne, jotka eivät tule koskaan lukemaan APOLIa saati osallistumaan sen laatimiseen. Suomen merkittävimpiä arkkitehtuurisponsoreita on ollut evankelisluterilainen kirkko. Maakuntaliittojen ja kuntien poliittiset päättäjät hyväksyvät kaavoja ja riippumatta virkamiesten esityksistä myös myöntävät kaavapoikkeuksia. Kansainvälisistä ja kotimaisista pankkikriiseistä on opittu, että kiinteistökuplat syntyvät rahoituslaitosten lainapolitiikalla. Ympäristön rakentumiseen vaikuttavat paitsi liikenneinfrastuktuuria koskevat investointipäätökset myös työpaikkojen sijoittuminen ja kaiken takana oleva maanomistus. TEMillä on toki sormensa monessa asiassa, erityisesti energiapolitiikassa ja hankintamenettelyjen ohjauksessa. Valtiovarainministeriö hallinnoi Senaattia ja möi juuri osuutensa kiinteistöyhtiä Spondasta. ARAlla voisi olla tärkeä rooli. Prosessin loppupäässä ratkaisee, miten esimerkiksi joku yritys tai sairaanhoitopiiri päättää muokata tilojaan, millaista suunnittelutiimiä se käyttää, millaiset kilpailuohjelmat se laatii ja kenet kutsuu tuomaristoon.
Arkkitehtuuripolitiikkaa ei tee kulttuuriministeri eivätkä arkkitehdit. Muodollisesti APOLIn seuranta ja edistäminen on delegoitu rakennustaidetoimikunnalle. Todellinen vastuu ihmisillä, jotka luulevat ja joista luullaan, ettei heillä ole mitään tekemistä arkkitehtuurin kanssa.
Kaarin Taipale, TkT
PS1. Joulutonttu kysyi, voisiko APOLIn 3.0 tehdä niin, että esityksen ministerille kokoaa pieni, aiheeseen syvällisesti paneutunut joulupukin ikäisten supertonttujen porukka. Tonttu puhisi näet olevansa ylen uupunut tarralapputyöpajojen puppugenerointiin. Tonttu oli nähnyt esimerkiksi erään ”käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan edelläkävijän” ja ”asumisen osaamiskeskuksen” workshopin johtopäätökset ja saanut sydämentykytystä: ”Ideaalinen tulevaisuuden asuminen on laajasti hajautettua mutta samalla verkostoitunutta, lähisuuntautunutta virtuaalisesti globaalia, joustavaa ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista, fiksua, yhteisöllistä meininkiä, joka innovatiivisesti soveltaa parhaat ajassa liikkuvat ideat itseensä ja nauttii niin tehdessään."
PS2. Hyvää joulua!
Valtioneuvosto hyväksyi Suomen ensimmäisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman joulukuussa 1998. Teksti on monilta osin yhä ajankohtaista. Nyt puuhataan uutta APOLI-versiota, jonka viimeistely jää kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen (kukaties perussuomalaiselle) kulttuuriministerille.
Mitä ’politiikka’ tässä tarkoittaa? Suomenkielessä sanalla kuvataan kahta eri asiaa, joita englanniksi kuvaavat käsitteet policy (periaateohjelma, toimintaohjelma, tapa toimia) ja politics (jonkin eturyhmän asian ajaminen, politikointi, valtataistelu, tai yhteisten asioiden hoitaminen). Taitaa olla kyse molemmista.
Kenen toimintatavoista on puhe? Ajetaanko arkkitehtien asiaa: enemmän toimeksiantoja, parempia palkkioita, lisää arvostusta, lisää apurahoja, virkoja ja professuureja? Ollaanko peräti estetiikan asialla: lisää kauneutta? Olisiko etusijalla yleinen etu: elinympäristössä tapahtuvan muutoksen hallinta ja resurssitehokkaampi tapa rakentaa ja ylläpitää rakennuksia? Etsitäänkö Vitruviuksen määritelmälle utilitas, firmitas, venustas tämän ajan tulkintaa? Katsotaanko myös rakennetun ympäristön näkymättömiä ulottuvuuksia eikä vain yksittäisiä taloja?
APOLI 2.0 -valmistelua vetävän konsultin taustapaperissa todetaan, että ”Suomessa pyritään tuottamaan hyvää rakennettua ympäristöä julkisen hallintostruktuurin avulla.” Mitä johtopäätöksiä tästä analyysistä voi tehdä? ’Hallintorakenne’ on uusliberalistinen haukkumasana sille, että asioita hoidetaan yhdessä sovittujen periaatteiden ja lainsäädännön pohjalta ja että mm. varmistetaan monia rakennuttajia suunnattomasti ärsyttävä kansalaisten valitusoikeus. Malliesimerkiksi nostettu brittien CABE (Commission for Architecture and the Built Environment) on kuitenkin myös julkinen hallintostruktuuri. Valitettavasti uuden konservatiivihallituksen säästökuuri vei lokakuussa ensi töikseen CABE:lta rahoituksen. Sen pituinen se. Entä jos brändivaltuuskunta veisikin briteille monialaiset suomalaiset kaupunkikuvaneuvottelukunnat, jotka – päinvastoin kuin CABE:n design review’t – voivat antaa sitovia muutoskehotuksia?
Konsultin tausta-ajattelu jatkuu: ”Mutta kuinka tehokasta on ripotella yhteisen tilan tuottaminen ja rakennetun ympäristön kehittäminen useisiin itsenäisiin yksiköihin? Suomessa maankäytöstä ja kaavoituksesta vastaa ympäristöministeriö, arkkitehtuurista opetus- ja kulttuuriministeriö, kaupunkien kehittämisestä puolestaan työ- ja elinkeinoministeriö.” Ensinnäkin, yhteistä, tai kuten sanotaan, julkista tilaa tuottavat kunnat, ei valtio. Kansallisvaltio vaikuttaa siihen eniten liikennehankkeiden kautta. Ympäristöministeriö, kuten muutkin ministeriöt, vastaavat tietenkin vain lainsäädännöstä ja julkisesta rahoituksesta, eivät maankäytöstä. Veikkaan, että kaupungitkin olisivat aika yllättyneitä, jos niille kerrottaisiin, että niitä kehittää TEM. Mutta ehkä monimutkainen kokonaiskuva vielä kirkastuu tarralapputyöpajoissa.
Palataan todellisuuteen. Rakennettua ympäristöä muuttavat eniten ne, jotka eivät tule koskaan lukemaan APOLIa saati osallistumaan sen laatimiseen. Suomen merkittävimpiä arkkitehtuurisponsoreita on ollut evankelisluterilainen kirkko. Maakuntaliittojen ja kuntien poliittiset päättäjät hyväksyvät kaavoja ja riippumatta virkamiesten esityksistä myös myöntävät kaavapoikkeuksia. Kansainvälisistä ja kotimaisista pankkikriiseistä on opittu, että kiinteistökuplat syntyvät rahoituslaitosten lainapolitiikalla. Ympäristön rakentumiseen vaikuttavat paitsi liikenneinfrastuktuuria koskevat investointipäätökset myös työpaikkojen sijoittuminen ja kaiken takana oleva maanomistus. TEMillä on toki sormensa monessa asiassa, erityisesti energiapolitiikassa ja hankintamenettelyjen ohjauksessa. Valtiovarainministeriö hallinnoi Senaattia ja möi juuri osuutensa kiinteistöyhtiä Spondasta. ARAlla voisi olla tärkeä rooli. Prosessin loppupäässä ratkaisee, miten esimerkiksi joku yritys tai sairaanhoitopiiri päättää muokata tilojaan, millaista suunnittelutiimiä se käyttää, millaiset kilpailuohjelmat se laatii ja kenet kutsuu tuomaristoon.
Arkkitehtuuripolitiikkaa ei tee kulttuuriministeri eivätkä arkkitehdit. Muodollisesti APOLIn seuranta ja edistäminen on delegoitu rakennustaidetoimikunnalle. Todellinen vastuu ihmisillä, jotka luulevat ja joista luullaan, ettei heillä ole mitään tekemistä arkkitehtuurin kanssa.
Kaarin Taipale, TkT
PS1. Joulutonttu kysyi, voisiko APOLIn 3.0 tehdä niin, että esityksen ministerille kokoaa pieni, aiheeseen syvällisesti paneutunut joulupukin ikäisten supertonttujen porukka. Tonttu puhisi näet olevansa ylen uupunut tarralapputyöpajojen puppugenerointiin. Tonttu oli nähnyt esimerkiksi erään ”käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan edelläkävijän” ja ”asumisen osaamiskeskuksen” workshopin johtopäätökset ja saanut sydämentykytystä: ”Ideaalinen tulevaisuuden asuminen on laajasti hajautettua mutta samalla verkostoitunutta, lähisuuntautunutta virtuaalisesti globaalia, joustavaa ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista, fiksua, yhteisöllistä meininkiä, joka innovatiivisesti soveltaa parhaat ajassa liikkuvat ideat itseensä ja nauttii niin tehdessään."
PS2. Hyvää joulua!
Subscribe to:
Posts (Atom)