METROPOLIPOLITIIKKAA

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa 16.11.2010

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.

Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.

Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.

Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.

Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.

Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.

SECURING SUSTAINABILITY IS RISK MANAGEMENT

This text has been published in November 2010 on the website of SITRA The Finnish Innovation Fund [www.sitra.fi/en] and also in Finnish and Swedish translations.

The concept of Sustainable Development was not invented yesterday. The Brundtland Report, Our Common Future, was published in 1987 and the intergovernmental UN Conference on Environment and Development signed a roadmap for the 21st century, the Agenda 21, in Rio in 1992. In the past 20 years we’ve learned how to use the web and the mobile phone, but many of us continue to pretend that sustainability is nothing for beefeaters. Was the message wrong, or the messenger?

Today, the writing on the wall couldn’t be clearer: Construction Counts for Climate. No country is going to achieve its targets in greenhouse gas emission reductions unless it tackles the energy challenge of buildings. This message is now gradually getting heard for the simple reason that climate change mitigation translates to energy efficiency, which translates to saved Euros and new business opportunities. Carbon credits can be bought and sold. Money talks louder than any vision of a safer world for our children. However, energy efficiency is not the whole story of sustainable development with its mutually supporting social, societal, economic and environmental dimensions.

Let me suggest another way to interpret the imperative of sustainability in the built environment: risk management. It is no coincidence that big multinational insurance companies were the first private stakeholders to take climate change seriously many years ago. They know how to calculate risks. The giant Munich Re has set the industry benchmark. Some other sustainability risks are more obvious than the seemingly invisible global warming. For example, would it be worth bribing the building inspector in an area prone to earthquakes in order to save money by using less steel for reinforcing? Would a financing institution risk its reputation by funding a developer, which is infamous for poor construction site management and causing pollution? Would investors want to include in their portfolios real estate, where tenants change all the time because of high maintenance costs and lack of public transport? Quite the opposite, a growing number of people want to see an external expert's assessment of the corporate culture of a shareholder company before investing in it.

But how to monitor the implementation of sustainability targets and benchmark them? The trendy go shopping for the cheapest certificate - which is quite expensive. It is also trendy to complain about the strictness of building regulations. However, fulfilling the legal requirements ensures a building permit, which is at least as comprehensive a document! However, no piece of paper is going to ensure a sustainable performance of the building throughout its entire life cycle. Hence, why invest in the ephemeral glory of a logo instead of investing in ambitious performance targets, integrated planning, quality of the processes, and corporate culture of the stakeholders? Why not invest in risk management?