Suorilla vaaleilla valittu pormestari - siis uuden tyyppinen poliittinen kaupunginjohtaja - on mielestäni aina ollut hyvä juttu. En vaan nyt keksi, miksi kepulaiset ovat ottaneet asian esille juuri nyt, nostaisiko se enemmän kepulaisia miehiä kuntaliitoksista syntyvien isojen maalaiskaupunkien johtoon? Keskustelun vei joka tapauksessa täysin harhateille Hesarin julkaisema mätäkuun juttu, jossa entisiä ja nykyisiä kepulaisia ministereitä esitettiin Helsingin pormestariksi. Ei tässä nyt siitä ole kyse.
Sitäpaitsi, Suomen nykyisen lainsäädännön mukaan kaupunginjohtajat ovat virkamiehiä, eivät poliittisia luottamushenkilöitä. Vaaleilla pitäisi siis valita pormestari, joka olisi kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja jolle uusi homma olisi täyspäivätyö, ei luottamustehtävä kuten nykyisin. Vastaavasti kaupungin virkamiesjohdon asema ammattijohtajina, valmistelijoina ja toimeenpanijoina korostuisi. Nykyisen kaltaisiin virkoihin ei kaupunginjohtajia siis valittaisi suoralla vaalilla. Pajunen vaan saisi antaa vitjansa valtuuston puheenjohtajalle, josta tulisi pormestari. Näin se ainakin monessa muussa maassa maailmalla toimii.
Suomalainen malli onkin kansainvälisesti aivan poikkeuksellinen. Eivät sitä oikein ole sisäistäneet nykyiset kaupunginjohtajatkaan, jotka pitävät itseään edelleen suurina poliittisina päättäjinä. Tämä taas harmittaa valtuutettuja ja lautakuntien jäseniä, jotka oikeutetusti tuntevat olevansa pelkkiä kumileimasimia.
Ilman muuta kaupunkilaisten pitää päästä päättämään kaupungin johtohenkilöistä. Mutta ensin pitää selvittää tarkkaan, millaisia hallintomalleja maailmalta löytyy ja mikä sopii meille parhaiten. Eihän esimerkiksi siinä olisi mitään järkeä, että suuremmissa kaupungeissä, joissa on useampia kaupunginjohtajia, yksi valittaisiin vaaleilla ja toisia ei. Virkamiehet pysykööt virkamiehinä (kaikella kunnioituksella) ja poliittista vastuuta kantakoot vaaleilla valitut Mayorit tai Bürgermeisterit.
Monday, August 04, 2008
PELKKÄÄ RETORIIKKAA
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 29.7.2008
Poliittinen puhe on pelkkää retoriikkaa, niin on tapana sanoa. Viime viikolla retoriikka nousi otsikkoihin, kun valtiovarainministeri totesi näin: ”On mielettömän kaunista ajatella, että annetaan pieni- ja keskituloisille kevennyksiä ja rikkaat eivät niinkään tarvitse.” Ministerin mielestä tämä kuitenkin on ”retorisesti kaunis mutta ’ontto’ ajatus.” (HS 26.7.)
Mitäs se retoriikka oikein on? Pitää ottaa avuksi Aristoteles. Hän jaotteli argumentit, siis perustelut, sen mukaan, mihin tarkoitukseen niitä käytetään. Retorinen argumentti pyrkii vakuuttamaan tietyn kuulijakunnan jonkun väitteen todenmukaisuudesta, mutta argumentti perustuu pelkästään vakuuttavuuteen. Argumentti ei siis pohjaa tosiasioihin eikä yleisesti hyväksyttyihin ajatuksiin vaan pelkästään uskottavuuteen.
Poliitikon vakuuttavuus tai politiikan uskottavuus ovatkin usein kuultuja vaatimuksia. Onko naispoliitikko uskottava? Miten nuori voi olla vakuuttava? Heikentääkö korkea ääni uskottavuutta? Onko tumma vakuuttavampi kuin vaalea?
Mutta palataan argumentaation. On ratkaistava, mikä on silkkaa retoriikkaa, siis pelkästään uskottavan oloista puhetta, mikä taas paikkansapitävää perustelua. Muukin kuin pelkkä retorisuus voi viedä argumentilta pohjan pois. Silloin on kyse harha-argumentista. Se on perustelu, joka näyttää paikkansapitävältä, mutta ei sitä ole.
Tuhatkunta vuotta Aristoteleen jälkeen, 1690, John Locke listasi kolme harha-argumentin perustyyppiä. Ensimmäinen niistä on vastahyökkäys, joka kohdistuu väitteen esittäneeseen henkilöön, ei siis itse asiaan. Jos vaikkapa pääministeri nimittäisi jotakuta henkilöä typeräksi eikä perustelisi väitettä, tästä olisi kyse. Toinen harha-argumentti perustelee väitettä vetoamalla asiantuntijaan tai johonkin arvostettuun tahoon. Esimerkiksi Ideaparkin isä argumentoi televisiokeskustelussa näin: ”Minun on saatava rakentaa Vihtiin, koska tunnen muitakin ministereitä”. Hän vetosi korkeampiin voimiin, kun muut argumentit olivat ilmeisesti loppuneet. Kolmas harha-argumentti perustuu oletukseen, ettei kuulija tiedä asiasta tarpeeksi tai ei ainakaan pysty perustelemaan vastaväitettä. Viime aikoina tämä väite on ollut usein käytössä: ”Tarvitsemme lisää ydinvoimaa, koska emme muuten pääse EU:n ilmastotavoitteisiin.” Yritäpä siinä nopeasti väittää vastaan.
Eivät harha-argumentit näihin kolmeen perustyyppiin lopu, niitä on runsaasti lisää. Poliitikoilla on tapana vastata kysymykseen puhumalla jostakin aivan muusta kuin mitä kysyttiin. Puhuvat asian vierestä, mikä on klassinen harha-argumentti. Jos minä taas väittäisin, että Euroopan Unioni vaatii käyriä kurkkuja, vaikka hyvin tietäisin, ettei näin ole, kyse on myös harha-argumentista. Liioittelevalla väitteellä yrittäisin saada EU:n näyttämään naurettavalta.
Kaupanteko on aina aivan omanlaisensa tilanne. Jokainen tietää, että myyjän tehtävä on liioitella työkseen tai jättää kertomatta hänen kannaltaan epäedullisia seikkoja. Silloin kyse on harha-argumentista, joka perustuu todistusaineiston peittelemiseen. Mutta ei kauppamiehen odotetakaan olevan mikään kuluttaja-asiamies, joka toisi esiin kaikki tuotteen kielteiset ominaisuudet. Tämä pätee arkielämässä, miten lie politiikassa? Meneekö Toivo kaupan? Tai Reilu Suomi? Myynnissä on niin ruiskukkaa, neliapilaa kuin ruusuja.
Populismi on harha-argumentointia, jos sen tarkoituksena on johtaa keskustelua pois asiasta, harhateille. Populistiset argumentit vetoavat n.s. ’yleiseen mielipiteeseen’ tai ’kansan syvien rivien’ tuntoihin. Tullaan aika lähelle retorisen argumentin perusolemusta, jossa kuulijan rooli on yhtä keskeinen kuin puhujan. Rakentaessaan retorista argumenttia puhuja on hyvin tietoinen siitä, ketä on suostuttelemassa puolelleen.
Poliitikkohan puhuu aina mahdolliselle äänestäjälle. Ellei itse kansalainen ole paikalla, häntä voi edustaa esimerkiksi ’julkinen sana’. Lehdistön uutiskynnyksen taas ylittää varmimmin se, joka vetoaa tunteisiin tai käyttää värikästä kieltä. Esimerkiksi Mauno Koiviston ’sopulit’ ja rento Turun murre ovat vielä hyvin muistissa.
Mitä laajempi kuulijakunta on, sitä tarkemmin poliitikko joutuu valikoimaan sanansa. Kuulijoiden pitää olla helppo hyväksyä väitteiden perustelut. Retoriset perustelut käyttävät itsestäänselviä taustaoletuksia tai yleisesti hyväksyttyä arvopohjaa. Poliittiset argumentit perustuvatkin usein ’hyviin tarkoitusperiin’ joista mahdollisimman monet voisivat olla yhtä mieltä – vanhuksia täytyy arvostaa, lapsia kasvattaa, luontoa suojella, työllisyyttä tukea, tehokkuutta lisätä. Näitä tavoitteita ei kukaan voi vastustaa ainakaan julkisesti. ”Ekoloogisuudella” esimerkiksi perustellaan nykyään melkein mitä vain. Lopputuloksena onkin mielikuva, että ”poliitikot ne lupaa kaikkea kaunista”.
Uusliberalismin kriitikko David Harvey on todennut, että poliittisissa iskulauseissa tavoitteet yritetään usein peittää hämärän retoriikan alle. Hän ottaa esimerkiksi käsitteen ’vapaus’, freedom, joka Yhdysvalloissa koskettaa ihmisiä syvästi. Harveyn mukaan sanomalla ’vapaus’”eliitti painaa nappulaa joka avaa oven massojen sydämiin lähes minkä hyvänsä asian oikeuttamiseksi.” Tällaisia taikasanoja ovat myös ’tehokkuus’, ’kustannussäästöt’ sekä kaikkien rakastama ’byrokratian vähentäminen’. Kuka nyt haluaisi lisää byrokratiaa tai kustannuksia tai tehottomuutta?
Argumenttien taustaideologialla on vahva voima. Jos puhuja voi olettaa, että kuulijat pitävät jotakin lähtökohtaa itsestään selvänä, puhujan ei tarvitse tuoda sitä esille. Voi jopa olla haitallista, jos korostaa taustaideologiaansa liikaa. Puhuja saattaa joutua tilanteeseen, jossa lähtökohta asetetaankin kyseenalaiseksi.
Alkuperäinen argumentti kuului siis näin: ”Hallituksen tulee kohdistaa veroalennukset pien- ja keskituloisille, koska he kärsivät inflaatiosta eniten.” Se on selkeä ja asiallisesti perusteltu väite. Entä vasta-argumentti: ”Väite on kaunis, mutta ontto.” Vastaväitteeltä taisivat puuttua perustelut. Yhden tavoitteen toteamus kuitenkin saavutti: se ylitti uutiskynnyksen.
Poliittinen puhe on pelkkää retoriikkaa, niin on tapana sanoa. Viime viikolla retoriikka nousi otsikkoihin, kun valtiovarainministeri totesi näin: ”On mielettömän kaunista ajatella, että annetaan pieni- ja keskituloisille kevennyksiä ja rikkaat eivät niinkään tarvitse.” Ministerin mielestä tämä kuitenkin on ”retorisesti kaunis mutta ’ontto’ ajatus.” (HS 26.7.)
Mitäs se retoriikka oikein on? Pitää ottaa avuksi Aristoteles. Hän jaotteli argumentit, siis perustelut, sen mukaan, mihin tarkoitukseen niitä käytetään. Retorinen argumentti pyrkii vakuuttamaan tietyn kuulijakunnan jonkun väitteen todenmukaisuudesta, mutta argumentti perustuu pelkästään vakuuttavuuteen. Argumentti ei siis pohjaa tosiasioihin eikä yleisesti hyväksyttyihin ajatuksiin vaan pelkästään uskottavuuteen.
Poliitikon vakuuttavuus tai politiikan uskottavuus ovatkin usein kuultuja vaatimuksia. Onko naispoliitikko uskottava? Miten nuori voi olla vakuuttava? Heikentääkö korkea ääni uskottavuutta? Onko tumma vakuuttavampi kuin vaalea?
Mutta palataan argumentaation. On ratkaistava, mikä on silkkaa retoriikkaa, siis pelkästään uskottavan oloista puhetta, mikä taas paikkansapitävää perustelua. Muukin kuin pelkkä retorisuus voi viedä argumentilta pohjan pois. Silloin on kyse harha-argumentista. Se on perustelu, joka näyttää paikkansapitävältä, mutta ei sitä ole.
Tuhatkunta vuotta Aristoteleen jälkeen, 1690, John Locke listasi kolme harha-argumentin perustyyppiä. Ensimmäinen niistä on vastahyökkäys, joka kohdistuu väitteen esittäneeseen henkilöön, ei siis itse asiaan. Jos vaikkapa pääministeri nimittäisi jotakuta henkilöä typeräksi eikä perustelisi väitettä, tästä olisi kyse. Toinen harha-argumentti perustelee väitettä vetoamalla asiantuntijaan tai johonkin arvostettuun tahoon. Esimerkiksi Ideaparkin isä argumentoi televisiokeskustelussa näin: ”Minun on saatava rakentaa Vihtiin, koska tunnen muitakin ministereitä”. Hän vetosi korkeampiin voimiin, kun muut argumentit olivat ilmeisesti loppuneet. Kolmas harha-argumentti perustuu oletukseen, ettei kuulija tiedä asiasta tarpeeksi tai ei ainakaan pysty perustelemaan vastaväitettä. Viime aikoina tämä väite on ollut usein käytössä: ”Tarvitsemme lisää ydinvoimaa, koska emme muuten pääse EU:n ilmastotavoitteisiin.” Yritäpä siinä nopeasti väittää vastaan.
Eivät harha-argumentit näihin kolmeen perustyyppiin lopu, niitä on runsaasti lisää. Poliitikoilla on tapana vastata kysymykseen puhumalla jostakin aivan muusta kuin mitä kysyttiin. Puhuvat asian vierestä, mikä on klassinen harha-argumentti. Jos minä taas väittäisin, että Euroopan Unioni vaatii käyriä kurkkuja, vaikka hyvin tietäisin, ettei näin ole, kyse on myös harha-argumentista. Liioittelevalla väitteellä yrittäisin saada EU:n näyttämään naurettavalta.
Kaupanteko on aina aivan omanlaisensa tilanne. Jokainen tietää, että myyjän tehtävä on liioitella työkseen tai jättää kertomatta hänen kannaltaan epäedullisia seikkoja. Silloin kyse on harha-argumentista, joka perustuu todistusaineiston peittelemiseen. Mutta ei kauppamiehen odotetakaan olevan mikään kuluttaja-asiamies, joka toisi esiin kaikki tuotteen kielteiset ominaisuudet. Tämä pätee arkielämässä, miten lie politiikassa? Meneekö Toivo kaupan? Tai Reilu Suomi? Myynnissä on niin ruiskukkaa, neliapilaa kuin ruusuja.
Populismi on harha-argumentointia, jos sen tarkoituksena on johtaa keskustelua pois asiasta, harhateille. Populistiset argumentit vetoavat n.s. ’yleiseen mielipiteeseen’ tai ’kansan syvien rivien’ tuntoihin. Tullaan aika lähelle retorisen argumentin perusolemusta, jossa kuulijan rooli on yhtä keskeinen kuin puhujan. Rakentaessaan retorista argumenttia puhuja on hyvin tietoinen siitä, ketä on suostuttelemassa puolelleen.
Poliitikkohan puhuu aina mahdolliselle äänestäjälle. Ellei itse kansalainen ole paikalla, häntä voi edustaa esimerkiksi ’julkinen sana’. Lehdistön uutiskynnyksen taas ylittää varmimmin se, joka vetoaa tunteisiin tai käyttää värikästä kieltä. Esimerkiksi Mauno Koiviston ’sopulit’ ja rento Turun murre ovat vielä hyvin muistissa.
Mitä laajempi kuulijakunta on, sitä tarkemmin poliitikko joutuu valikoimaan sanansa. Kuulijoiden pitää olla helppo hyväksyä väitteiden perustelut. Retoriset perustelut käyttävät itsestäänselviä taustaoletuksia tai yleisesti hyväksyttyä arvopohjaa. Poliittiset argumentit perustuvatkin usein ’hyviin tarkoitusperiin’ joista mahdollisimman monet voisivat olla yhtä mieltä – vanhuksia täytyy arvostaa, lapsia kasvattaa, luontoa suojella, työllisyyttä tukea, tehokkuutta lisätä. Näitä tavoitteita ei kukaan voi vastustaa ainakaan julkisesti. ”Ekoloogisuudella” esimerkiksi perustellaan nykyään melkein mitä vain. Lopputuloksena onkin mielikuva, että ”poliitikot ne lupaa kaikkea kaunista”.
Uusliberalismin kriitikko David Harvey on todennut, että poliittisissa iskulauseissa tavoitteet yritetään usein peittää hämärän retoriikan alle. Hän ottaa esimerkiksi käsitteen ’vapaus’, freedom, joka Yhdysvalloissa koskettaa ihmisiä syvästi. Harveyn mukaan sanomalla ’vapaus’”eliitti painaa nappulaa joka avaa oven massojen sydämiin lähes minkä hyvänsä asian oikeuttamiseksi.” Tällaisia taikasanoja ovat myös ’tehokkuus’, ’kustannussäästöt’ sekä kaikkien rakastama ’byrokratian vähentäminen’. Kuka nyt haluaisi lisää byrokratiaa tai kustannuksia tai tehottomuutta?
Argumenttien taustaideologialla on vahva voima. Jos puhuja voi olettaa, että kuulijat pitävät jotakin lähtökohtaa itsestään selvänä, puhujan ei tarvitse tuoda sitä esille. Voi jopa olla haitallista, jos korostaa taustaideologiaansa liikaa. Puhuja saattaa joutua tilanteeseen, jossa lähtökohta asetetaankin kyseenalaiseksi.
Alkuperäinen argumentti kuului siis näin: ”Hallituksen tulee kohdistaa veroalennukset pien- ja keskituloisille, koska he kärsivät inflaatiosta eniten.” Se on selkeä ja asiallisesti perusteltu väite. Entä vasta-argumentti: ”Väite on kaunis, mutta ontto.” Vastaväitteeltä taisivat puuttua perustelut. Yhden tavoitteen toteamus kuitenkin saavutti: se ylitti uutiskynnyksen.
Subscribe to:
Posts (Atom)