OMAN ONNEN NOJAAN, KOHTI HYVÄNTEKEVÄISYYSYHTEISKUNTAA

Hyväntekeväisyysyhteiskunnassa rikas antaa köyhälle rovon hyvän hyvyyttään. Hyvinvointiyhteiskunnassa taas rikas ja köyhä maksavat kumpikin veroja edellytystensä mukaan, koska kokevat tulonsiirrot oikeudenmukaisiksi. Hyväntekeväisyysyhteiskunnassa jokainen on oman onnensa seppä, hyvinvointiyhteiskunnassa jokaiselle annetaan yhtäläiset mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään.

”Suomalaiset kaipaavat entistä enemmän yksilöllisiä ratkaisuja ja valinnanvapautta, arvioi pääministeri Jyrki Katainen (kok.) uudenvuodentervehdyksessään. ... – Holhouksen sijaan haluamme olla oman elämämme päättäjiä, silloin kun siihen on valmiudet.” (http://yle.fi/uutiset/katainen_suomessa_meneillaan_suuri_henkinen_muutos/7006180)

Matti Apunen moittii kolumnissaan mm. emerituspiispa Mikko Heikkaa rikkaiden syyllistämisestä. ”Heikka ei kerro, miten monta rikasta hän kohtasi, mutta melko huolettomasti hän yleistää ahneuden ja piittaamattomuuden kaikkien hyvätuloisten ominaisuudeksi.” Osoittaakseen kirkonmiesten olevan väärässä, Apunen tekee uudenvuodenlupauksen: ”Annan tänä vuonna prosentin verojen jälkeisistä tuloistani hyväntekeväisyyteen. Asian ydin on tässä: valitsen kohteen huolellisesti, mielellään julkisuuden varjopuolelta, ja tutustun siihen henkilökohtaisesti. Ehkä opin samalla jotain uutta.”

Apunenkin siis haluaa valinnanvapautta. Hyvinvointiyhteiskunta ei saa päättää Apusen puolesta demokraattisesti, mikä on oikeudenmukaista. Mieluummin kuin että maksaisi vaikkapa 1,5% enemmän veroja, hän harjoittaa julkisesti hyväntekeväisyyttä ”julkisuuden varjopuolella”. ”Jos me hyvätuloiset – yli 40 000 euroa vuodessa ansaitsevat – osallistumme tähän prosenttiliikkeeseen edes kohtalaisesti, poistamme kohtuuttomuutta helposti miljoonilla.” (HS 31.12.2013)

Uutta lastensairaalaa varten on organisoitu massiivinen julkisuuskampanja. Lahjoituksina on tarkoitus koota 30 MEUR (18,75%) hankkeen 160 MEUR kokonaiskustannuksista. Sekä valtio että HUS ”lahjoittavat” 40 MEUR säätiölle, joka sen lisäksi ottaa 50 MEUR lainan, jonka HUS maksaa vuosien mittaan takaisin. Samaan aikaan HUS-kuntayhtymä on sitoutunut satojen miljoonien investointiohjelmaan muiden tilojensa kuntoon saattamiseksi ja maakuntien sairaanhoitopiireissä ihmetellään, mikseivät ne koskaan saa valtiota tukea sairaaloidensa rakennushankkeisiin.

On kuitenkin annettu ymmärtää, että valtion ja kuntien poliitikot kitsastelevat tyhmyyttään ja vain yksityinen hyväntekeväisyys ja yritteliäisyys pelastavat tilanteen. Keräyksen keulakuva on teeveestä tuttu Leijonan luolasta ja Neljän tähden illallisilta, vähemmän tuttu Libera-ajatuspajan hallituksen puheenjohtajana. Lahjoittamalla lastensairaalaan toteuttaa valinnan vapautta. Verotuksen kautta rahat saattaisivat mennä vaikka mielenterveyspotilaille, asunnottomille tai kehitysyhteistyöhön.

Uusliberalistisessa ajattelussa hyvinvointiyhteiskunta on holhousvaltio ja tulonsiirtojen varaan jättäytyvät vain laiskat ja passiiviset ihmiset, jotka eivät yritä tarpeeksi menestyäkseen elämässä. He ovat oman onnensa nojassa.

(Julkaistu Demarin nettiblogissa 31.12.2013)

UUDELLE ASUKASDEMOKRATIALLE KOTI HIETSUUN

Valmisteilla oleva kuntauudistus on yksi syy, miksi lähidemokratian muotoja juuri nyt pohditaan. Jos tehdään laajoja kuntaliitoksia tai pääkaupunkiseudulle syntyy 14 kunnan metropolihallinto,  on riski, että päätöksenteko etääntyy yksittäisen asukkaan elinpiiristä.

Aika on toinen kuin silloin, kun Ilmari Kiannon kuvaamat Topi ja Riika ensi kertaa vetivät punaisen viivan. Nyt ollaan koulutetumpia kuin vuosisata sitten ja suorastaan hukutaan tiedon ja sosiaalisen median viestien tulvaan.

Silti ihmiset yhä edelleen tuntevat voimattomuutta ja turhautuvat tehtyjen päätösten edessä. Kiantoa lainaten, ”Punainen viiva? – eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?”

Kysymyksiä on silti enemmän kuin vastauksia. Mikä on edustuksellisen demokratian rooli, siis vaaleilla valittujen päättäjien asema suhteessa asukasdemokratiaan? Mistä asioista kaupunkilaisten olisi hyvä päättää suoraan? Miten etäälle ”lähiympäristö” ulottuu? Saavatko töölöläiset sanoa mitään maunulalaisten palveluista?

Mutta kadut, bussit ja junat kulkevat yli kuntarajojen ja kaupunkia rakennetaan vuosisadoiksi eteenpäin. Kuka kantaa vastuun kokonaisuuksista, eri raja-aitojen ja aikajänteiden yli menevistä asioita?

Entä ovatko jonkun alueen asukkaat aina keskenään yhtä mieltä? Kenen ääntä kuunnellaan; kovaäänisten, hiljaisten vai niiden, joilla on varaa ostaa kokosivun ilmoituksia päivälehdistä tai maksaa mediakonsultille, joka ujuttaa halutun viestin television iltauutisiin?

Miten määritellään enemmistö, ellei kaikkien mielipidettä kysytä? Millaisista asioista järjestetään kansanäänestys ja miten varmistetaan, että jokaisella on riittävästi tietoa äänestyspäätöksen tueksi? Äänestäisivätkö ruoholahtelaisetkin vuosaarelaisten asioista?

Ratkaisuksi on usein ehdotettu kaupunginosavaltuustoja. Mutta eikö silloin toisteta juuri sitä edustuksellisen demokratian mallia, joka ei nyt näytä toimivan? Eikö kaupunginosavaltuustoihin valittaisi suureksi osaksi samoja ihmisiä, jotka jo istuvat kaupunginvaltuustossa ja eduskunnassa?

Uuden demokratian muodot taitavat löytyä aivan toisaalta. Ehkä tarvitaan enemmän keskinäisen luottamuksen rakentamista ja sovittelua. Tarvitaan konkretiaa, asioiden panemista tärkeysjärjestykseen ja yhdessä tekemistä. Tarvitaan uutta ymmärrystä siitä, mitä asukasdemokratia on.

Hatunnosto porukalle, joka on Töölössä jaksanut taistella Hietsun paviljongin korjauksen puolesta. Kylätalosta voi tulla uuden asukasdemokratian koti. 

(Julkaistu kolumnina Töölöläinen-lehdessä joulukuussa 2013)