YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 8.12.2009
Kohta kaksi vuosisataa sitten Turun palo tuhosi kaupungin, elettiin vuotta 1827. Silloin opittiin, että kaupungeissa kannattaa rakentaa kivestä, betonista ja tiilestä.
Chicagossa vuonna 1871 kaksi päivää kestänyt tulipalo tuhosi rakennuksia 8 neliökilometrin alueelta. Lähes joka kolmas asukas joutui kodittomaksi. Täystuhoon oli syynä, että rakennuksissa oli käytetty runsaasti puuta ja niiden runko oli terästä, joka alkaa kuumuudessa taipua ja romahtaa. Niinpä insinööreille tuli haaste kehittää menetelmiä, joilla teräsrunko voitiin suojata palolta.
Chicagossa tuhoutunut alue oli aivan kasvavan kaupungin keskustassa, ja maan arvo oli vastaavasti korkea. Paine tehokkaaseen uudisrakentamiseen oli siis suuri.
Erilaisia nostolaitteita oli ideoitu jo aikaisemmin, mutta ensimmäinen herra Otisin henkilöhissi oli asennettu New Yorkissa olevaan taloon vuonna 1857. Ennen kuin hissit otettiin laajemmin käyttöön, rakennukset eivät olleet juuri neljää, viittä kerrosta korkeampia. Asuintalojen kattokerroksissa asui palvelijoita ja köyhää kansaa, koska herrasväen ei kuulunut juosta portaita ylös ja alas.
Yhdessä nämä kolme tekijää – tonttien hinnannousu kaupunkikeskustoissa, teräksen palosuojaus ja hissien yleistyminen loivat edellytykset sille, että taloihin alkoi tulla lisää kerroksia.
PILVENPIIRTÄJÄ
’Pilvenpiirtäjä’ on jokseenkin sama sana useissa kielissä: skyscraper, gratte-ciel, Wolkenkratzer. Jo pelkkä sana heijastaa yhtäältä unelmanomaisuutta, toisaalta mahtipontisuutta, jota korkeisiin rakennuksiin liittyy. Jokaisen uuden tornin on aina pitänyt olla korkeampi ja komeampi kuin edellinen. 1930-luvun suuren laman kynnyksellä pystytetyt Chrysler Building ja 102-kerroksisen Empire State Building erottuvat edelleen Manhattanin ääriviivassa. Vasta 1972 World Trade Centerin kaksoistornit veivät niiltä voiton korkeuskilpailussa.
Syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001 monet arvelivat, että World Trade Centerin tuho olisi samalla korkeiden rakennusten loppu. Eipä ollut. Kiinteistöbusines elää jatkuvasti nousevista tonttimaan hinnoista. Se tarvitsee joko ideaparkkeja kaukana keskustoista, tai pilvenpiirtäjiä suurten metropolien keskustoissa. Sopivaa uutta maaperää on viime aikoina löytynyt useista vaurastuvista kehitysmaista. Kiinassa talous on kasvanut hurjin hyppäyksin, kun taas Dubaissa kasvulle etsittiin uutta moottoria sen jälkeen, kun pienen maan öljylähteet oli pumpattu tyhjiin.
Nostokurjet ovatkin vallanneet sekä Dubain että Pudongin Huangpu-joen vastarannalla Shanghaissa. 88-kerroksinen Jin Mao –torni avattiin 1999, mutta se ei enää ole Shanghainkaan korkein rakennus. Kuala Lumpurissa malesialaisen Petronas -öljy-yhtiön kaksoistornit pitivät maailman korkeimman rakennuksen paikkaa vuonna 1998, mutta kuuden vuoden kuluttua kärkeen siirtyi Taipein finanssikeskus. Nyt johtopaikkaa kärkkyy pian valmistuva Burj Dubai. Parin vuoden kuluttua kisan voitto saattaa mennä Seouliin Koreaan.
Pilvenpiirtäjien reilun sadan vuoden mittainen historia kertoo siitä, miten rakentamisella on haluttu tehdä valta näkyväksi. Pilvenpiirtäjät ovat yleensä kertoneet rahoittajien mahdista, ei hallitsijoiden. Ei varmasti ollut sattumaa, että Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrori-iskun maaliksi valitut symbolirakennukset olivat juuri World Trade Center ja puolustusministeriö. Ei kirkko, ei autotehdas eikä edes Disneyland.
MIKSEI MYÖS HELSINGISSÄ?
Tallinnaankin saatiin korkeita rakennuksia vasta, kun kommunismi oli kaadettu, ennen kuin talouskupla ehti puhjeta. Miksei myös Helsinkiin? Suomen pääkaupunkiseutu ei tosin mahdu maailman 200 suurimman metropolialueen listalle. Lohdutukseksi voi todeta, että Tukholman aluekin on tässä kilpailussa vasta sijalla 207.
Valtaisa innostus Helsingin Keski-Pasilaan ehdotetuista korkeista rakennuksista on tässä mielessä jotenkin liikuttavaa. Että vihdoinkin Helsinki näyttäisi maailmalle, että kyllä meilläkin osataan... Suunnittelijoiksi on tosin haluttu hakea kuuluisiksi mainostettuja tekijöitä Italiasta, maasta jota ei tunneta pilvenpiirtäjistään vaan matalasta ja tiiviistä kaupunkirakentamisesta. Kyseisten arkkitehtien tuotanto on sitä paitsi enimmäkseen pelkkiä piirustuksia, eikä vanhojen suunnitelmienkaan joukossa näytä olevan yhtään pilvenpiirtäjää.
Yksi asia ihmetyttää aivan erityisesti. Kuvitteleeko joku tosissaan, että uuden kaupunkikeskuksen kantavaksi ajatukseksi riittäisi, että siellä seisoskelee hajareisin muutama korkea lasitalo. Tai että ekotehokkuudeksi riittäisi, että ihminen voi asua, käydä töissä ja vielä ostoksilla samassa talossa, eikä tarvitsisi autoa. Järjetön perustelu! Kuka varmistaisi, että tietyn tornin asukkailla on varmasti työpaikka aina samassa talossa? Sekö olisi sitä kaupunkielämää? Nyt on pakko tuottaa lasitorniekologeille pettymys: kestävä kaupunkirakentaminen ja urbaani syke vaativat paljon tuhdimmat eväät!
Uskokaa pois, monet oikeiden suurkaupunkien pilvenpiirtäjät ovat aivan fantastisia. Ja on päivänselvää, että myös Keski-Pasilassa pitää rakentaa tiivistä, korkeaa ja energiatehokasta. Mutta taskukokoisen metropolin miesten torniunelmat ovat vähän säälittäviä. Käykää vaikka Tallinnassa tarkistamassa.
