YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni – 13.10.2009
Metropoli- ja kuntapolitiikkaa tehdään nyt monella rintamalla. Ministeri Vapaavuori ärähti pääkaupunkiseudun neljälle kaupungille valtiomiestyyliin, että elleivät ne pääse yhteistyössään sanoista tekoihin, säädetään erillislaki. Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen on tuoreessa kirjassaan samoilla linjoilla. Neljän kaupungin liittokaan ei taida riittää vaan tarvitaan metropolimaakunta.
Myös ministeri Risikon esittämä 40 - 60 terveysalueen malli taitaa olla enemmän kunta- kuin terveyspolitiikkaa. Risikon mallissa liitettäisiin terveys- ja sosiaalitoimet toisiinsa. Meille uskotellaan, että jos nuo kaksi elefanttia pannaan yhteen, syntyy ketterä ja ihmisläheinen mammutti. Sosiaali- ja terveyssektoreiden kustannukset vievät leijonanosan julkisista menoista – vaikka niiden hoito on Suomessa kansainvälisesti verraten huipputehokasta. Kuntien olisi pakko yhdistyä, sillä muuten niille ei jäisi mitään rahanarvoista päätettävää.
Kuntapolitiikan palasia siis liikutellaan monella eri tasolla: siirrellään maakuntien rajoja, kuntarajoja ja sektorirajoja, piirretään oikoratoja, etsitään sijoituspaikkoja kauppakeskuksille, ydinvoimaloille ja tuulipuistoille.
Kun eri suunnitelmiin sitten kysellään kommentteja, kannanotto riippuu siitä, kuka kulloinkin vastaa ja mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Onko kyse oman lapsen päiväkodista tai ikkunasta avautuvan maiseman säilymisestä, vai onko vastaaja Nuorisoasuntosäätiö vai metsästysseura.
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Jättikauppakeskus tarkoittaa yhdelle lupausta työpaikoista, toiselle ilmastopoliittista katastrofia. Sama kauppakeskus näyttää aivan erilaiselta, jos sitä katselee oman tai naapurikunnan kaupunginjohtaja, saati sitten ministeriössä valtakunnallisia tai globaaleja tavoitteita tarkasteleva asiantuntija. – Miten ihmeessä kaikki nämä ristiriitaiset näkökulmat voidaan sovittaa yhteen?
Sormimalleja, monikeskusmalleja tai silmukkamalleja on helppo piirrellä, kunnes kohdataan yksityinen kansalainen tai etujärjestö. Näkökulma ei sen jälkeen olekaan enää yleinen etu eikä tekninen paremmuus. Näkökulmasta tulee henkilökohtainen ja poliittinen: minun ostosmatkani, minun autoni. Omaa asiaansa ajava ihminen haluaa saada äänensä kuuluviin ja huutaa apuun demokratiaa. Mutta missä on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon? Asuuko demokratia taloyhtiön hallituksessa, yhden asian liikkeissä, puolueissa, kaupunginjohtajan konsernijaoksessa, energiayhtiön hallituksessa vai Euroopan parlamentissa? Onko se kaduilla vai kabineteissa?
Kyse on siis haasteesta sekä lähidemokratialle että sitovalle aluesuunnittelulle. Kummastakin on nyt huutava pula. On selvää, että joitakin asioita täytyy ratkoa laajempina kokonaisuuksina. Esimerkiksi kun selvitetään maankäytön tai liikenteen vaihtoehtoja, pöydälle pitää levittää iso kartta. On yhtä selvää, että suuren mittakaavan ratkaisut ulottuvat myös lähelle: Minkä talon takaa se uusi tie nyt vedetään? Mihin se metropysäkin sisäänkäynti lopulta tulee?
Ihmisten ääntä pitää kuunnella usealla tasolla. Mutta ei sekään tunnu järkevältä, että joka asialle rakennetaan oma päätöksentekokoneistonsa. Joillekin sopisi hyvin, että perusterveydenhoidolla ja sosiaalisektorilla, joissa käytetään suurinta budjettivaltaa, on omat alueensa. Monen vaalirahoittajan mielestä olisi taatusti parempi, että maankäytöstä ja liikenneratkaisuista päätettäisiin vain pienellä porukalla. Niillä päätöksillä käytetään myös suurta taloudellista valtaa. Energia-asiat ratkaistaisiin yhtiöiden suljetuissa hallituksissa. Jätehuolto, vesi ja julkinen liikenne on monissa kunnissa jo yhtiöitetty ja niillä on omat hallintojärjestelmänsä. Perinteisen suoran demokratian foorumeille jätetään vain vaarattomat rippeet, kulttuuri ja liikunta. Hajota ja hallitse –oppi toimii siis paikallistasollakin.
Ei näin voi jatkua. Yhtiöittämisen ja muun hajottamisen sijaan palat on taas koottava yhteen. Yhtäältä tarvitaan lähidemokratiaa, joka tunnistaa päivittäisen arjen ja elinympäristön ongelmat. Toisaalta on pakko rakentaa metropolidemokratiaa, joka ohjaa järeämpiä raameja, koskivat ne sitten liikennettä, asumista tai kouluja. Kumpikin taso vaatii suoraan vaaleilla valitut päättäjät ja vahvat linkit lähidemokratian ja aluetason välille. Päättäjien täytyy kantaa paikallista vastuuta myös metropolialueella. Korsolla, Gumbölellä, Lepsämällä tai Vuosaarella voi hyvin olla omat edustajansa metropolivaltuustossa.
Muitakin työkaluja on olemassa: esimerkiksi kansanäänestys, jota Sveitsissä käytetään ahkerasti paikallisten ratkaisujen hakemiseen. Mutta suorinkaan demokratia ei auta, jos se on pennitön. Kunnallisverot voidaan kerätä metropolin – ja vain metropolin kukkaroon.
Kuulen korvissani jo vanhan vasta-argumentin: ”Ei lisää byrokratiaa!” Ei tietenkään, vaan lisää selkeyttä ja avoimuutta!
