PUNAISEMPAA KUIN VIHREÄ - MORE RED THAN GREEN

KIINTEISTÖMASSAA VAI KAUPUNKIRAKENTAMISTA?

2011-12-01T18:09:00.003+02:00

Muistatteko, milloin rakennusalan sanastoon tuli käsite ”kiinteistömassa”? Thatcherin ja Reaganin voimakaksikkokaudella 1980-luvun alussa raha vapautettiin liikkumaan yli rajojen, lainaraha oli halpaa ja sitä riitti. Loppu on historiaa. Suomessa tuli 1990-luvulla tutuksi toinenkin ilmaus: kahden asunnon loukku. 2000-luvulla maa toisensa jälkeen on kokenut kiinteistömarkkinakuumeen, tuoreimpina muistissa ovat Yhdysvaltain, Irlannin ja Portugalin tarinat.

Sijoittajien ruokahalun tyydyttämiseksi on eri puolilla maailmaa rakennettu ’toimistopuistoja’ kehäteille ja ostoskeskuksia hyville kauppapaikoille. Kansalaisia on houkuteltu ostamaan ylihintaisia asuntoja, joihin heillä ei ole ollut varaa, ei etenkään lainarahalla. Sijoittajien nälkä perustuu siihen, että finanssimarkkinoilla on aina ’irtonaista rahaa’ etsimässä vakaata tuottoa. Katteettomat asuntolainapaperit taas on niputettu siisteiltä näyttäviksi rahoitusmarkkinainstrumenteiksi, jotka on myyty pikaisesti eteenpäin.

Suomessa on tältä erää vältytty pahimmalta kiinteistökuplalta. Rahoitusalalla on yhä töissä ihmisiä, jotka muistavat 1990-luvun. Mutta pian meilläkin pankkiiriliikkeitä hallitsee taas uusi menestyksennälkäinen sukupolvi, joka innovoi uusia takuuvarmoja kiinteistövivutusmekanismeja.

Rahoitus on toki välttämätöntä. Ongelma on siinä, että sijoittajan logiikka on toinen kuin kaupunkirakentajan logiikka. Maanomistajan, sijoittajan partnerin, paras liiketoimintamalli on kärsivällinen odottaminen: ”Kyllä se poikkeuslupa sieltä vielä jonakin päivänä tulee ja peltoni muuttuvat arvotonteiksi.” Investoria ei kiinnosta, hajautuuko yhdyskuntarakenne ja joutuvatko veronmaksajat kustantamaan enemmän julkisia palveluita, moottoriteitä, vesi- ja viemäriverkkoja ja tieto- ja sähkökaapeleita, tai montako autoa perheellä pitää olla, jotta pääsee ruokakauppaan. Veronmaksajalle ei koskaan näytetä laskua, joka syntyy ylimääräisen infrastruktuurin hinnasta.

Niin kaavoittajissa kuin maankäytöstä päättävissä poliitikoissa on näet jatkuvasti niitä, joiden mielestä miehen pitää saada rakentaa sinne, minne mies tahtoo, ja maanomistus tarkoittaa aina rakennusoikeutta. Kaikkialla maailmassa lopputulos on, että ylikansalliseksi ketjuuntunut kiinteistö- ja rakennusbusiness pystyttävät toimistopuistoja samoille monikansallisille yrityksille ja samanlaisia ostoskeskuksia samojen kansainvälisten franchising-ketjujen myymälöille, joissa kaupataan samoja tuotteita.

Harhautuksen huipuksi moottoriteiden pientareille ja risteyksiin nousevia taloja markkinoidaan ’ekologisina’. Ammattitaitoiset rahoittajat tosin tietävät, että kovalla hinnalla ostetut vihersertifikaatit eivät todista mitään rakennuksen kestävyydestä, mutta he tietävät myös, että kiinteistösalkussa muutama lisäleima näyttää hyvältä. Joskus tilataan äimistelyarkkitehtuuria kyseenalaisten hankkeiden läpi ajamiseen. Useimmat länsimaisten konsulttien vientiprojektit ovat ekorakentamisen huvipuistoja ja urbanismin irvikuvia.

Miksi Barcelonasta on tullut kaupunkirakentamisen Mekka? Siksikö, että siellä on muutama Gaudin talo ja muutama hieno tornitalo? Ei, vaan koska siellä pidetään tietoisesti yllä elävää kaupunkitraditiota, joka kattaa kaiken pienimmästä katukiveyksen yksityiskohdasta yli Diagonalin mittakaavan. Kaupungin kehittäminen on kaiken aikaa yhteisymmärrystä hakevan julkisen neuvonpidon kohteena. Barcelonan sielu on sen julkisessa tilassa ja elävässä katuympäristössä, joita ei uudisteta sattumanvaraisesti vaan tarkan analyysin pohjalta. Jatkuvaa uudistumista ohjaa yhteisesti sovittu strategia, johon kaikki palaset sovitetaan. Vain jokunen uuden kongressikeskuksen kaltainen megaprojekti on synnyttänyt ympärilleen kuolleen tyhjiön.

Jos kaupungeilta puuttuu yhteisesti rakennettu ja poliittisesti sinetöity visio ja käytännön strategiat sen toteuttamiseksi, niille ei jää muuta mahdollisuutta kuin kerätä irtopisteitä yksittäisillä show-rakennuksilla. Samalla ne ovat täysin puolustuskyvyttömiä sijoittajavetoisten hankkeiden äkkirynnäköiden varalta. Näillä projekteilla on sama logiikka, olivat ne sitten pilvenpiirtäjäsuunnitelmia Seinäjoelle tai ekokaupunkeja Kiinaan. On kohtalokas erehdys kuvitella, että erillistä ”hyvistä hankkeista” syntyisi hyvä kokonaisuus.

Ei tässä Impivaaraa kaivata vaan nimenomaan kaupunkeja! Sijoittajavetoinen hajarakentaminen on saatava loppumaan. Jalankulkijan on oltava kuningas. Kaupunkirakentamisen parhaita perinteitä on uskallettava soveltaa tähän aikaan. Kokonaisuus ei synny sattumista.

MISTÄ "SUUR-HELSINGISSÄ" ON KYSE

2011-10-25T12:00:00.003+03:00

Kaupungin olennaisin piirre on läheisyys; ihmiset kohtaavat toisiaan, palvelut ovat lähellä ja valinnan varaa on runsaasti. Kaupungeissa on enemmän työnteon mahdollisuuksia kuin kylissä. Kunnallistekniikkaan – veteen, viemäröintiin, tieto- ja sähköverkkoihin, katuihin ja julkiseen liikenteeseen, päiväkoteihin, kouluihin, terveyskeskuksiin – tehdyt investoinnit saadaan tehokkaaseen käyttöön. Siksi ihmiset muuttavat kaupunkeihin ja siksi kaikkialla maailmassa halutaan tiivistää olemassa olevia yhdyskuntia. Paitsi Helsingissä.

Karttoja on monenlaisia. Jos yhdistää kaksi karttaa: kunnallisverotulot per kunta ja merenrantatonttien saatavuus, voi kuvitella Kirkkonummi-Espoo-Kauniainen-Vantaa-Helsinki-Kerava-Sipoon yhtenä kaupunkina. Tässä visiossa rantavyöhyke olisi yhtenäinen omakotitalomatto lännestä itään kun taas pohjoiseen vievää radanvartta reunustaisivat kerrostalot.

”Suur-Helsinkiä” ei ole piirretty olemassa olevia rakenteita kuvaavien karttojen päälle. Kultarannikolla ajettaisiin omalla autolla. Rakentamattomien alueiden käyttöön ottaminen vaatisi valtavat investoinnit uuteen kunnallistekniikkaan ja palveluihin. Kunta jakautuisi varakkaaseen etelään ja varattomaan pohjoiseen ja rakentaisi muurin muuta metropolialuetta vasten.

Lähidemokratia on noussut keskusteluihin, koska kuntaliitosten yhteydessä herää pelko yhä kauemmas etääntyvästä hallinnosta. Joidenkin poliitikkojen mielestä se tarkoittaisi ”kaupunginosavaltuustoja, joilla olisi lausuntovaltaa esimerkiksi kaavoituksessa ja peruspalveluiden järjestämisessä” (HS 22.10.). Asukasdemokratiassa ei kuitenkaan voi enää olla kyse pelkästä ”kuulemisesta”, vaan todellisista vaikutusmahdollisuuksista. Eikä monesti muuttuva kotiosoite voi olla ainoa perustelu äänivallan käyttämiselle.

Onneksi ”Suur-Helsinkiä” laajemmalla pääkaupunkiseudulla on tehokkaampikin mahdollisuus hallita kehitystään: monimuotoinen asukasvaikuttaminen ja suorilla vaaleilla valittu metropolivaltuusto. Jos pelkää byrokratian lisääntymistä, voi kysyä esimerkiksi, aiheuttaako yksi metropolivaltuusto enemmän byrokratiaa kuin kolmekymmentä kaupunginosavaltuustoa.

Kaarin Taipale, tekniikan tohtori, kaupunkitutkija
Helsinki

Julkaistu HS Mielipide –sivulla 25.10.2011 kommenttina 22.10. ilmestyneeseen artikkeliin. Siinä kaupunginjohtaja ja muutama luottamushenkilö esittelivät vision kuntaliitoksesta, joka kattaisi mielipidekirjoituksessa mainitut kaupungit.

ONKO MONIKULTTUURISUUS SUVAITSEVAISTON ILLUUSIO?

2011-09-01T13:30:00.003+03:00

Tähän kysymykseen ei ole helppoa vastausta: Mitkä rakennetun ympäristön piirteet voivat vaikeuttaa eri kulttuurien ja elintapojen rinnakkaiseloa? Tai toisin päin: Voiko rakennettu ympäristö helpottaa maahanmuuttajien kotoutumista ja vähentää Meidän epäluulojamme Heitä kohtaan?

Meilläkö kulttuurisia epäluuloja, meillä ’suvaitsevaistoksi’ pilkatuilla sivistyneillä ihmisillä? Viime keväänä filosofi Thomas Wallgren otsikoi kirjoituksensa ”Olen rasisti, mutta siitä voi yrittää parantua” (HS Mielipide 15.3.2011). Wallgren ei taida olla yksin. Halusi tai ei, meillä jokaisella on kansallinen identiteetti ja henkilökohtainen reviiri, jolla on näkymättömät, mutta tarkat puolustuslinjat. Haaste onkin, miten oppia tunnistamaan ja ylittämään ne.

Sveitsissä järjestettiin marraskuussa 2009 kansanäänestys moskeijoiden minareettien rakentamiskiellosta, jota äänestäjien enemmistö yllättäen kannatti.

Oikeistopopulistinen kansanpuolue oli ajanut sitä keinona estää poliittisen islamin leviäminen. Minareetit nähtiin vallanhalun eikä uskonnon symboleina. ”Onnitteluni, Sveitsin rohkea kansa. 57 prosenttia teistä äänesti minareettikiellon puolesta. … Kansa on puhunut ja viesti on selvä - islamisaatiolle on laitettava piste.” Näin äänestystulosta kommentoi perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja (Simon Elo, US blogi 30.11.2009).

Jos Helsingin Kamppiin olisi reilu vuosikymmen sitten rakennettu kappeli, sen katolle olisi todennäköisesti nostettu risti. Nyt kauppakeskuksen ja vanhan linja-autoaseman kulmille nousee K2S Arkkitehtien suunnittelema hiljaisuuden kappeli ilman ulkoisia tunnustuksellisia symboleja. Paikan tarkoitus on olla tila henkilökohtaiselle hiljentymiselle, ei yhteisöllisille kirkollisille menoille. Tulkitsen sen Helsingin kaupungin ja evankelisluterilaisten seurakuntien kädenojennukseksi monikulttuurisuudelle. Kansainvälisillä lentokentillä, ei-kenenkään-maalla näitä on totuttu näkemään, muttei kaupungeissa. Kampissa on jo pitkään ollut synagoga ja Katajanokalla ortodoksikatedraali. Voisiko Kalasatamassa olla moskeija?

Rakennukset ja niiden funktiot leimaavat tilaa, joka niitä ympäröi. Perinteisesti menemisen ja tulemisen paikat, rautatieasemat ja bussiterminaalit ovat olleet vierasmaalaisten ensimmäisiä kokoontumispaikkoja. Vaikka ne sijaitsevat kaupungin sydämessä, ne ovat kaupungin rajalla. Vain parin askeleen nousu junavaunuun, ja olet jo lähempänä määränpäätä.

San Franciscon Chinatown tai New Yorkin Little Italy ovat turistinähtävyyksiksi muodostuneita etnisiä kaupunginosia. Korttelien rakennukset olivat olemassa jo ennen maahanmuuttajien tuloa, mutta immigranttien ravintolat ja kaupat ovat antaneet alueelle uuden luonteen. Pääkaupunkiseudulle nousee asuinalueita kymmenille tuhansille ihmisille. Suunnitellaanko niitä edelleen suomalaiselle keskivertoperheelle? Oletetaanko yhä, että jokainen kerrostaloasukas haluaa oman saunan? Onko kaikilla oma auto? Haluavatko kaikki pienet pojat pelata jääkiekkoa? Onko puistossa paikka taiji’lle tai etnisille maalaismarkkinoille?

Yksi kotouttamisstrategia on jenkkien melting pot, sulauttaminen. Kanadalaisten mosaic of cultures säilyttää mahdollisuuden omaan kulttuuri-identiteettiin, vaikka riskinä on jääminen ulkopuoliseksi uudessa kotimaassa. Toronton kiinalais- ja intialaiskortteleissa vaistoaa, että takahuoneissa asuu ihmisiä, jotka puhuvat vain vanhaa äidinkieltään eivätkä liiku alueen ulkopuolella. Mutta millaisista lähiöistä syntyy kasvualusta toisen tai kolmannen polven työttömien maahanmuuttajanuorten tai muuten syrjäytyneiden ihmisten mellakoille, joita on nähty eurooppalaisissa kaupungeissa?

Kansainvälinen kilpailukyky on yksi globalisaation alttareista, jolle kaikki kaupunkikehitys halutaan uhrata. Liike-elämää huolestuttaa katumellakoiden aiheuttama vaurio Lontoon kansainväliselle imagolle. Tuskin kukaan odotti, että juuri Lontoo joutuisi vakuuttelemaan muulle maailmalle luotettavuuttaan olympiaisäntänä. Pormestari Boris Johnsonin sanoin katujen väkivalta on ollut ”massiivinen laukaus omaan maaliin”. (FT 11.8.2011)

Etnisiä ruokakauppoja ja ravintoloita arvostetaan tyylikkään kansainvälisyyden merkkeinä. Jossakin mustassa pisteessä etninen vieraus ei olekaan enää kiehtovaa vaan muuttuu pelottavaksi. Slut walk’illa vaaditaan, että naisen pitää saada pukeutua seksuaalisesti provosoivasti. Samaan aikaan toiset pitävät loukkaavana vieraaseen kulttuuriin kuuluvaa, siveästi peittävää pukeutumista.

Maahanmuuton varjopuolet ovat yksi globalisaation hinnoista. Kaupungit joutuvat kaikkialla maailmassa kohtaamaan ilmiön kasvoista kasvoihin. Pako yhtenäiskulttuurin lintukotoon onnistuu vain korpimetsien piilopirteissä. Kiinan maaseudulta miljoonakaupunkeihin muuttavat ihmiset kokevat samaa vierautta ja syrjintää kuin Suomeen eri syistä päätyvät afrikkalaiset.

Monikulttuurista kaupunkia ei rakenneta pelkästään kaavoituksen ja rakennussuunnittelun keinoin. Arkkitehtien ei silti pidä jäädä sivustakatsojiksi. Mantra ”korkeatasoisesta arkkitehtuurista” ei riitä. Monessako toimistossa on maahanmuuttajia töissä muuten kuin siivoojina? Migraatio on yksi nykyajan suurista ilmiöistä, johon löytyy ratkaisuja vain vuoropuhelussa muiden ammattikuntien, politiikantekijöiden – ja maahanmuuttajien kanssa.

(Arkkitehtiuutiset, kolumni)

TARVITAANKO LÄHIDEMOKRATIAA?

2011-06-28T20:08:00.006+03:00

Julkaistu Kuntalehden numerossa 8/2011, 16.6.2011

Eduskuntavaalit olivat protestivaalit, mutta mikä oli protestin kohde? EU:sta saatiin ”hyvä syy”, mutta se ei tainnut olla varsinainen syy. Taustalla oli hahmottomampi tyytymättömyys ja ulkopuolisuuden kokemus. Soini tarjosi suoran vastauksen julkilausumattomaan kysymykseen, miten saada äänensä kuulumaan. Sopivasti ajoittunut EU:n rahoituskriisi näytti kristallisoivan sen, mistä ehkä oikeasti oli kyse: minua koskevia päätöksiä tehdään jossakin kaukana enkä ymmärrä miten se tapahtuu, en ymmärrä edes mistä päätetään tai kuka lopulta päättää.

EU:n hienosta subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteesta ei ole kansalaisen näkökulmasta katsottuna tullut totta. On vaikea nähdä, että EU:kin on maailmapolitiikassa vain yksi monista toimijoista ja että Suomen tai oman kylän ääntä olisi mahdotonta saada kuulumaan ilman muiden tukea. Ei ole helppo erottaa, mistä asioista kannattaa sopia lähifoorumeilla. Äänestäjästä tuntuu, että kaikki päätöksenteon tasot, oli sitten kyse kaupunginvaltuustosta, maakuntahallituksesta tai eduskunnasta, ovat yhtä kaukana, YK aivan ulkoavaruudessa.

Lähidemokratiasta on tullut ajankohtainen aihe myös, koska kuntaliitosten yhteydessä herätellään mielikuvia arkitodellisuudesta etääntyvästä hallinnosta. Yhteen aikaan innostuttiin kaupunginosavaltuustoista. Mutta jos valtuusto on etäinen, miksi toinen samalla periaatteella toimiva elin olisi sen ketterämpi? Voi myös kysyä, miksi asuinpaikan osoite olisi ainoa kiintopiste, jonka perusteella saa oikeuden vaikuttaa yhteisiin asioihin. Elämä kun on jatkuvaa pendelöintiä kodin, kesämökin, työpaikan, terveyskeskuksen, koulun ja ostoparatiisien välillä.

Kukaan ei tunnu tietävän, miten lähidemokratia voisi toteutua. On tainnut unohtua, että kuntalaki (§§ 27–31) velvoittaa valtuuston huolehtimaan asukkaiden ja palveluiden käyttäjien edellytyksistä osallistua kunnan toimintaan. Lain mukaan vaikuttamista edistettäisiin esimerkiksi valitsemalla palvelujen käyttäjien edustajia kunnan toimielimiin; selvittämällä asukkaiden mielipiteitä ennen päätöksentekoa tai järjestämällä kunnallisia (neuvoa-antavia) kansanäänestyksiä.
Vähintään viisi prosenttia äänioikeutetuista kuntalaisista voi jo nyt tehdä kansanäänestysaloitteen. Aloite ei toki riitä, siitä ja vasta-aloitteista on käytävä laaja keskustelu, jotta äänestäjillä on edellytykset tehdä ”valistunut päätös”. Demokratia edellyttää tietoa ja vuoropuhelua.

Brasiliassa Porto Alegressa kehitetty osallistuvan budjetoinnin malli kauhistuttaa kamreereita, muttei ole syytä huoleen. Yli tuhat kaupunkia eri puolilla maailmaa olisi tuskin ottanut sitä käyttöön, jos se johtaisi perikatoon. Asukkaat päättävät annetun budjettiosuuden raameissa alueensa investointien tärkeysjärjestyksestä.

Markkinointitutkimuksessa käytettyä ’focus group’ –haastattelumenetelmää voisi soveltaa niin, että ryhmä asukkaita kutsutaan keskustelemaan joko nykyisten palveluiden käyttökokemuksista tai uuteen palveluun kohdistuvista toiveista. Kansalainen voisi ilmaista näkemyksensä juuri siitä asiasta, joka hänelle sillä hetkellä, siinä elämänvaiheessa ja siinä paikassa on tärkeä. Ryhmän vetäjä huolehtii siitä, että kaikki osallistuvat keskusteluun – myös maan hiljaiset.

Lähidemokratian tavoitteena ei voi olla tarjota lisämahdollisuuksia äänekkäimmille, jotka aina osaavat pitää puolensa, eikä uutta kanavaa yhden asian liikkeille tai lobbareille. Ellei ole huolestunut kansanvallan tilasta ja halua sen vuoksi lisää lähidemokratiaa, on toinenkin tulkintamahdollisuus. Ehkä saadaan parempia palveluita, kun kuunnellaan varsinaisia asiantuntijoita, käyttäjiä, ja otetaan heidät mukaan kehittämistyöhön.

Vahva lähidemokratia ei tarkoita, että asiantuntijat ja kuntapoliitikot olisivat heikkoja. Päinvastoin, avatessaan lisää kanavia asukkaiden äänelle virkamiehet ja valtuutetut osoittavat viisauttaan, koska eivät usko yksin tietävänsä kaikkia kysymyksiä saati vastausvaihtoehtoja.

10 KYSYMYSTÄ GUGGENHEIMISTA

2011-06-06T12:49:00.002+03:00

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarin viitossivulla 6.6.2011

Helsingin kaupunki, Suomen kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden ovat maksaneet 2 miljoonaa Euroa newyorkilaiselle Guggenheim-säätiölle, jotta se selvittää, kannattaako Helsinkiin perustaa Guggenheim-taidemuseo. Konsultit ovat täällä 6.6. esittelemässä hanketta ja vastaamassa kaupunginvaltuutettujen kysymyksiin.

1. Monissa kaupungeissa on oma taidemuseo ja teatteri, joskus orkesterikin. Miten Helsinki perustelee, että voidakseen yksityistää julkisen kulttuurilaitoksensa ylikansalliselle franchising-ketjulle se joutuu myymään mm. kaupunkilaisten rakastamat Lasipalatsin ja Tennispalatsin kiinteistösijoittajille? Mitä muuta aiotaan yksityistää?

2. Millä summalla Helsinki subventoi Guggenheimia, kun lasketaan kertainvestoinnit (esiselvitys, eri suunnitteluvaiheet, tontti, uudisrakennus, oikeus G-tavaramerkkiin) ja vuosittaiset käyttökustannukset (G-näyttelyiden vuokrat ja kokoelmien hankinnat, rakennuksen käyttökulut, henkilökunnan palkat)? Mikä on kaupungin taidemuseon vuosibudjetti nyt ja jatkossa?

3. Pääkaupunkiseudulla näkee kuvataidetta 1850-luvulta nykyaikaan ainakin Emmassa, Kiasmassa ja Ateneumissa sekä Helsingin kaupunginmuseon eri tiloissa. Minkä merkittävän aukon Guggenheim täyttäisi? Miksei murto-osaa sen vaatimista resursseista sijoiteta oman taidemuseon kehittämiseen ja tehdä siitä jotakin ainutkertaista?

4. Guggenheimia on perusteltu sillä, että se auttaisi suomalaisia taiteilijoita kansainvälistymään. Miten Guggenheim takaisi, että täällä työskentelevät taiteilijat, jotka muuten pitäisivät näyttelyn Helsingin kaupunginmuseon tiloissa, saisivat työnsä esille edes Helsingin saati New Yorkin Guggenheimissa?

5. Museolle etsitään aivan ”uudenlaista konseptia”. Mutta lehdistötiedotteen [www.guggenheim.org/new-york/press-room] mukaan “kuluneiden kolmen kuukauden aikana esiselvityksessä on tutkittu hankkeen toimintaympäristöä. Tiimi alkaa nyt selvittää taide- ja näyttelyohjelmaa. Sen jälkeen tiimi tarkastelee markkinatutkimusta ja talousnäkymiä, hallintoa ja rakennukselle asetettavia vaatimuksia. Viime vaiheessa, vuoden loppuun mennessä laaditaan suositukset.” Millä tavalla Guggenheim-museo olisi innovatiivinen Helsingissä, kun se ei ole sitä missään muualla?

6. Guggenheimin maine perustuu arvokkaisiin taidekokoelmiin 1850-luvulta nykyaikaan ja kolmeen huomiota herättävään rakennukseen. Miten Helsingissä varmistettaisiin, että Guggenheimista tulisi Frank Lloyd Wrightin (New York) tai Frank Gehryn (Bilbao ja Abu Dhabi) luomuksia vastaava häkellyttävä monumentti? Kuka Frank sen suunnittelisi, koska Gehry piirtää nykyään vähäeleisiä laatikoita, joista ainakaan Helsingin Sanomat ei pidä (vrt. Musiikkitalo)?

7. Tarvitseeko Helsinki juuri nyt lisää häkellyttäviä monumentteja? Tai mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset kuitenkin tulisivat katsomaan rakennusta?

8. Helsingin Guggenheimia perustellaan vertauksella 15 vuoden takaiseen Bilbaoon, jossa museo sijoitettiin entiselle teollisuusalueelle ja kaupunkiin rakennettiin myös metro ja kongressikeskus. Taustalla oli EU:n ja Espanjan tuki ja työttömyydestä kärsineen baskimaan ”positiivinen diskriminaatio”. Miksei Guggenheim samalla logiikalla etsi paikkaa Kajaanista tai Portugalista? Mitä innovatiivista on väärinymmärretyn vanhan idean kopioinnissa?

9. Guggenheim-hanke ei usko helsinkiläiseen kaupunkikulttuuriin vaan kansainväliseen turismiteollisuuteen. Lähteekö joku vihdoin Abu Dhabiin, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?

10. Hankkeesta informoidaan nettisivulla www.guggenheim.fi. Sivun ainut viesti on: Forbidden (Kielletty). Onko helsinkiläisten tarpeen tietääkään enempää?

GRATTIS, MOSES!

2011-04-21T17:04:00.002+03:00

Syntymäpäivähaastattelussaan (UD 21.4.2011) Paavo Lipponen pysyi uskollisena ’so what’ -tyylilleen. Hänellä ”on tieto siitä, että eräät sosialidemokraatit suunnittelivat vaalien alla ylimääräisen puoluekokouksen koolle saattamista”.

Satoja litroja kampanjakahvia keittäneenä rividemarina tiedän vain, että ainakaan puoluekokouksessa, viime puoluevaltuustoissa, Stadin Demarien piirihallituksessa, Töölön Demareissa tai vaalimökillä ei ylimääräisestä puoluekokouksesta ole puhunut kukaan. Ei sanallakaan, ei edes rivien välissä. Täytyy vain ihmetellä, ketä Mooses kuuntelee ja missä piireissä liikkuu. Hulluilla päivilläkö?

On täysin edesvastuutonta maalailla mielikuvaa ”40 prosentin sosialidemokraateista” ja kylvää epäluulon siemeniä. Ketä se hyödyttää ellei vihjailijaa itseään?

Sitten puhuu lobbari-Lipponen: ”punavihreän puuron keittäminen ei ole sosialidemokraatteja yhtään auttanut. Eräänlainen hypetys teennäisellä vihreydellä antoi tilaa perussuomalaisille.” Lipponen valittelee Matti Putkosen loikkaa perussuomalaisiin.

Teennäiseen vihreyteen viitatessaan Lipponen on osittain oikeassa. Kaikki demarit eivät ole vielä sisäistäneet kestävän kehityksen arvomaailmaa eivätkä ole oivaltaneet, että sen ydintavoite on nimenomaan työnteon ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytön välinen tasapaino. Kansainvälisyyttä korostavana EU-miehenä Lipposen pitäisi tietää tämä erittäin hyvin. Arhinmäki on sen ymmärtänyt, ja siksi monet yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajavat vihreät äänestivät vasemmistoliittoa. Juuri heidän olisi pitänyt kannattaa demareita. Putkosen lähtö oli puolueen tulevaisuuden kannalta viime aikojen iloisimpia uutisia.

Tvåspråkigheten till ära: Grattis på födelsedagen!

MARKKINOINTIVERKOSTO EI OLE KESTÄVÄN RAKENTAMISEN PUOLUEETON FOORUMI

2011-04-01T18:53:00.003+03:00

(HS Mielipide -sivulla maaliskuussa 2011 ollut vastine, joka liittyi Harri Hautajärven aikaisemmin julkaistuun kirjoitukseen ja siihen lähetettyyn mielipidekirjoitukseen)

Harri Hautajärvi esitti Suomeen perustettavaksi kansallista kestävän rakentamisen foorumia (HS vieraskynä 4.3.). Maija Virta väitti (HS Mielipide 9.3.) johtamansa Green Building Council Finlandin (FIGBC) jo hoitavan tätä tehtävää, vieläpä riippumattomasti.

Koska parempaakaan ei ole saatu aikaan, ovat monet kiinteistö- ja rakennusalan yritykset ja järjestöt liittyneet Green Building Councilin (GBC) Suomen yhdistyksen FIGBC:n jäseniksi. Sen toiminta on vasta aluillaan, mutta valta on jo keskittynyt konsultti- ja suuryrityksille, ja painopiste kallistunut kiinteistöinvestointien kehittämiseen vihreydellä.

Amerikkalaislähtöinen GBC leviää nopeasti maailmalla. Järjestö on perustettu lanseeraamaan rakennusten ympäristöluokitusjärjestelmiä. GBC´t jyräävät kovalla markkinoinnilla etenkin kehittyvissä maissa ja nousevissa talousmahdeissa maiden omien, usein hyvin korkeatasoisten tutkimuslaitosten ja ministeriöiden tietopääoman. Näin viedään pohja kehitystyöltä, jonka lähtökohtana ovat paikalliset ilmastolliset ja sosiaaliset olot ja rakentamisperinteet.

GBC edistää lähes joka maassa tiettyä kaupallista sertifiointijärjestelmää, joka toimii pyramidijärjestelmän tavoin. Asiakas maksaa konsultille sertifiointiprosessista, konsultti kansainväliselle luokitusjärjestelmälle toimiluvastaan ja asiakas sertifikaatista. Suomessa jo rakennusluvan ehdot täyttävät melkoiset luokitusvaatimukset. Suomalaisittain melko löyhille standardeille perustuvat sertifikaatit ovatkin Suomessa ensisijaisesti osa kiinteistönjalostusta. Brändileimoja hankitaan kiinteistöjen saattamiseksi myyntikuntoon kansainvälisen kiinteistösijoittamisen markkinoille.

Suomeen tarvitaan riippumaton kansallinen kestävän rakentamisen foorumi. Siirtyminen kestävään energiatehokkaaseen rakentamiseen on vaikeaa ilman yhteistä näkemystä, sillä eri tahoilla joudutaan samanaikaisesti tutkimaan ja kokeilemaan ratkaisuja samantyyppisiin ongelmiin. Monikansallisen teollisuuden sattumanvaraisesti kehittämät tuotteet ja menetelmät saavat silloin helposti liian suuren jalansijan suunnittelussa ja rakentamisessa, ja siitä on jo riittämiin esimerkkejä.

Siksi tarvitaan yleishyödyllinen yhteistyöelin mm. koordinoimaan tutkimusta, kehitystyötä, kestävyyden seurantaa ja koerakentamista. Puolueeton foorumi kokoaisi ja jakaisi tietoa kaikkien rakennusalan toimijoiden, tutkijoiden ja hallinnon avoimena keskustelupaikkana.

Harri Hautajärvi
Tekniikan lisensiaatti, arkkitehti

Kaarin Taipale
Tekniikan tohtori, International Initiative for a Sustainable Built Environment (iiSBE), varapj

JOS GUGGENHEIM ON VASTAUS, MIKÄ ON KYSYMYS

2011-04-01T18:52:00.001+03:00

(Julkaistu YDIN-lehden numerossa 1/2011)

Guggenheim-huuma on vallannut Helsingin virkamiehet. Ajatusta kaupungin taidemuseon liittämisestä newyorkilaisen Guggenheim-museon franchising-ketjuun täytyy arvioida myös kaupunkipolitiikan näkökulmasta, kirjoittaa Kaarin Taipale. Samoin on kysyttävä mitä museohanke merkitsisi helsinkiläiselle taiteilijalle tai asukkaalle? Jos Tennispalatsi ja Lasipalatsi myytäisiin uuden museon rahoittamiseksi, kuten on suunniteltu, menetettäisiinkö jotakin korvaamatonta?
Viime vuosikymmenten ajan on kaupunkien tehtävänä uusliberalismin hengessä pidetty suotuisan toimintaympäristön luomista yritystoiminnalle. Yksi kaupunkipolitiikan tavoitteista on ollut kansainvälisen kilpailukyvyn lisääminen. Kilpailukyvylle ei kuitenkaan ole yhteisesti sovittuja sääntöjä eikä tulosmittareita. On oletettu, että mitä enemmän suuryrityksiä tai vientiteollisuutta ja niiden henkilöstöä on veronmaksajina, sitä parempi.

Kaupunkien elinkeinotoimistot ovat houkutelleet firmoja ’kaupunkibrändäyksellä’ ja tonttitarjouksilla. Yrityksiä kiinnostavat kuitenkin suurelta osin samat asiat kuin ketä hyvänsä asukasta. Ne kysyvät, onko kaupungissa muita kansainvälisiä yhteisöjä, montako suoraa lentoyhteyttä on päivittäin eri puolille maailmaa, millaiset koulut, millaista työvoimaa, toimivatko vesi-, sähkö- ja tietoverkko ja uskaltaako sairaalassa leikkauttaa umpisuolen. – Tuskin ne kysyvät, onko siellä Guggenheim.

Olisiko taidemuseon ’saaminen’ voitto kaupunkipolitiikalle, jos sillä tarkoitetaan asuin- ja elinympäristön kehittämistä? Tuoreessa elämänlaatua mittaavassa kansainvälisessä vertailussa (Economist Intelligence Unit) Helsinki on kuudennella sijalla, edellä ovat Vancouver, Melbourne, Wien, Toronto, Calgary, heti perässä Sydney, Perth, Adelaide ja Auckland. Arvioinnin kohteena on ollut viisi osa-aluetta: turvallisuus, terveydenhoito, kulttuuri ja ympäristö, koulutus sekä infrastruktuuri.

Toisen listan (Mercer’s Quality of Living Report) mukaan 10 kärjessä ovat Wien, Zürich, Geneve, Vancouver, Auckland, Düsseldorf, Frankfurt, München, Bern ja Sydney. Monikansalliset yritykset käyttävät Mercerin arvioita sijoittumispäätöstensä tueksi. Kriteereihin sisältyvät myös asuminen, kulutusmahdollisuudet ja yhteiskunnallinen ilmapiiri (esimerkiksi sananvapaus). Listoja johtavissa suhteellisen pienissä kaupungeissa myös rikollisuus ja ruuhkat ovat hallinnassa. – Yhdessäkään ei ole Guggenheimia.

Turismi on yksi maailman suurimmista vientiteollisuuden aloista. Siksi kaupungit investoivat yhä enemmän matkailun tuotantolaitoksiin. Hotellit saavat hyviä tontteja, risteilymatkustajien toivotaan viipyvän pidempään, lentokenttiä laajennetaan. Kongressit ja kulttuurifestivaalit tuovat asiakkaita takseille, ravintoloille ja kaupoille. Isot museot ja niiden kahvilat kuuluvat nähtävyyksiin.

Kuinka moni matkustaa New Yorkiin, Venetsiaan tai Berliiniin vain, koska siellä on Guggenheim? Suunnitteleeko joku käyvänsä vihdoin Abu Dhabissa, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?

Kaupunkipolitiikasta riippuu, kasvaako metropolialue kauppahallivetoisesti kehäteiden pysäköintikenttien ympärille vai viedäänkö tiiviin eurooppalaisen kaupungin traditiota eteenpäin. Hyväksytäänkö jako hyviin ja huonoihin asuinalueisiin ja sallitaanko asuntorakentaminen kaikkialle, missä joku sattuu maata omistamaan? Rakennettu elinympäristö asettaa raamit, joiden puitteissa kaupunkikulttuuri joko kehittyy tai ei – sitä ei yksittäinen museokärkihanke tee.

Tarvitaan kaupunkipoliittista tahtoa ja kulttuurista itsetuntoa, että osataan tukea helsinkiläistä kaupunkikulttuuria, tarkoitti se sitten rantapromenadeja, silakkamarkkinoita, hiihtolatuja, lämmitettyjä bussipysäkkejä, upeita metroasemia, kirjastoja tai 2100-luvun puistotaidetta. Omaa profiilia tarvitaan enemmän kuin tuontitavaraa.

Kaupunkipolitiikan todellinen koetinkivi on julkisen tilan säilyminen julkisena. Sen ratkaisevat arkiliikkumisen muodot. On mahdotonta kuvitella kaupunkikulttuuria, jossa tuntemattomat ihmiset eivät kohtaisi toinen toisiaan jalankulkijoina julkisessa tilassa. Facebookista, Twitteristä, BBC:stä ja CNN:stä riippumatta Tahririn aukio oli välttämätön Egyptin vallankumoukselle. ’La rue’ eli katu puhuu edelleen. Vallankumouksia ei tehdä jumboissa eikä niiden parkkipaikoilla. Eikä guggenheimeissa.

G:STÄ AA:HAN

2011-04-01T18:50:00.000+03:00

(Julkaistu kolumnina Arkkitehtuuriuutisissa maaliskuun lopussa 2011)

Mitä enemmän Helsingin kaupungin ja Helsingin Sanomien ajamaa Guggenheim-projektia pohtii, sitä enemmän herää kysymyksiä. ”Lähes puolet helsinkiläisistä haluaa Guggenheim-museon”, otsikoi lehti (HS 22.2.2011). Saman asian olisi voinut sanoa toisinkin: yli puolet helsinkiläisistä EI halua Guggenheimia. Hanke on elinkeino- ja matkailupolitiikkaa, mutta sitä markkinoidaan kulttuuritekona. Innokkaimmat olettavat, että se on myös imagonrakennusta, jolla Helsinki nousisi kansainvälisissä kaupunkivertailuissa entistä korkeammalle.

Kaikki kriittiset pohdinnat on jo ennakkoon leimattu epäisänmaallisiksi. ”(Hankkeen) kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla. (…) Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä tai kuppikuntien riitelyllä.” (HS pääkirjoitus 19.1.2011) Jos joku arkkitehti rohkenisi sanoa poikkipuolisen sanan, syyksi pantaisiin pelko, että G-WOW-suunnittelijaksi kutsutaan joku ulkomaanguru. Julkisia keskustelutilaisuuksia on odoteltu turhaan. Yhteenkään hankkeen taloutta koskevista kysymyksistä ei ole saatu vastauksia.

G:n nostattamat laineet leviävät laajalle. Ikoninen G-arkkitehtuuri ei nouse ilmaiseksi. Kaupungintalolla on jo selvitetty, mitkä talot on myytävä investointirahaston kartuttamiseksi. Listalla ovat myös Tennispalatsi ja Lasipalatsi. Kaupunginhallituksen enemmistön mielestä on aivan sama, myydäänkö kruununjalokiviä vai "kiinteistömassaa", kuten alan miehet sitä nimittävät, esimerkiksi anonyymejä toimistorakennuksia. Tennari ja Lasipalatsi on kaupungin toimesta (Lasipalatsi EU-tuella juuri monipuolisen toimintaideansa ansiosta) huolella korjattu nykykuntoon ja ne tuottavat myös nettona rahaa kaupungin kassaan. Kuten Kari Raimoranta (HS 27.2.2011) totesi, jos rakennukset siirtyvät nimettömän kiinteistöinvestorin salkkuun, kaupungilla ei ole enää mitään sanomista siihen, onko niissä pelkkiä kauppoja ja kapakoita vai monipuolisempaakin toimintaa. Pikkupalatsien myynti ei siis ole pelkkää kiinteistö- ja investointipolitiikkaa vaan kaupunkipolitiikkaa.

Annettaisiinko Guggenheimille ilmaiseksi jokin keskustan arvotontti vai käytettäisiinkö hanketta jonkun huonon alueen arvon nostamiseen kuten Bilbaossa? Katajanokka ja Töölönlahti on mainittu kaupungin kaavailuissa. Asukasaktivistien näkökulmasta katsoen kummastuttaa, riemastuisivatko he museorakennuksesta, jonka hahmosta ei ole vielä mitään käsitystä. Hehän vihasivat monissa fotomontaaseissa tarkkaan kuvattua, vain kevyesti häkellyttävää wow-hotellia. Vastustusta perusteltiin myös sillä, että hotelli on suljettu rakennus. Ohikulkijan kannalta lienee yhdentekevää, poikkeaako cappuccinolla hotellin vai taidemuseon aulassa. Hotellin baari tosin taitaisi olla auki myöhempään.

Töölönlahdelle on viime aikoina ehdotettu samaan hengenvetoon Guggenheimia, uutta kirjastotaloa, maanalaista kulttuuritilaa, Aalto-yliopistoa ja mahdollisesti perustettavaa taideyliopistoa. Kannattaisiko siellä musiikkitalon ja kirjaston jälkeen vihdoin keskittyä rakentamaan kaupunkipuistoa?

Teoreettisempi kysymys on, miten tilataan juuri sellaista Arkkitehtuuria, joka takuuvarmasti lyö kaikki kansat heepnaadilla. Tarkoitushan on, että vuosittain kymmenet tuhannet turistit tungeksisivat sitä äimistelemään ja siten tukisivat pääkaupungin matkailuelinkeinoa. Frank Gehry on ilmoittanut olevansa käytettävissä, mutta entä jos hänkin on jo kyllästynyt korkkiruuveihin ja tekisi ihan tavallisen laatikon, kuten uusi New World Center Miami Beachillä. ”Konserttitalo on lasilla ja valkealla rappauksella päällystetty kuusikerroksinen laatikko, joka on arkkitehtoniselta olemukseltaan sangen vaatimaton”, kuten Los Angeles Timesin arkkitehtuurikriitikko sitä luonnehti.

Lopulta, mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset tulevat katsomaan ennen muuta rakennusta, kuten Bilbaossa? Millainen Arkkitehtuuri tuo Helsinkiin turisteja? – Vastaus on helppo: Alvar Aallon Arkkitehtuuri.

EI TURHIA HALLINTORAKENTEITA

2011-01-23T19:55:00.001+02:00

Kolumni Kunta-lehdessä, joulukuu 2010

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?

Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.

Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.

Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.

Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).

Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?

Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.

Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?

Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”? / Kaarin Taipale, TkT, kaupunkitutkija (26.11.2010)

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?

Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.

Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.

Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.

Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).

Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?

Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.

Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?

Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”?

MIKÄ BRÄNDI - GUGGENHEIM VAI DISNEYLAND?

2011-01-23T19:50:00.001+02:00

Teksti on julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 23.1.2011

Onneksi on varattu kokonainen vuosi aikaa selvittää, ulkoistetaanko Helsingin kaupungin taidemuseo Guggenheim-säätiölle. Punnittavia näkökulmia on näet useita. Lopullinen päätös tehtäneen taloudellisin perustein, mutta numeroidenkin taustalla on vain oletuksia.

Kaupunkipoliittiset argumentit perustuvat kuuluisaan ”Bilbao-efektiin”. Sillä tarkoitetaan kaupunkien brändäystä näyttävillä hankkeilla, joiden uskotaan parantavan niiden kansainvälistä kilpailukykyä. Baskimaan pääkaupungille Guggenheim-tavaramerkki ja huippuarkkitehtuuri toivat mainetta ja turistien rahaa. Bilbaosta puhuttaessa unohdetaan mainita, että sinne rakennettiin myös upea metro, jonka asemia suunnitteli brittiarkkitehti Sir Norman Foster. Taustalla oli EU:n ja Espanjan määrätietoinen kehitysapu ongelma-alueelle, niin sanottu ”positiivinen diskriminaatio”.

Helsingissä se tarkoittaisi esimerkiksi, että Foster kutsuttaisiin suunnittelemaan Sipoon metro, joka otettaisiin käyttöön Mellunkylän Guggenheimin avajaisten yhteydessä. Tämä ei ole vitsi.

Toista Guggenheim-kaupunkia, Abu Dhabia ei tunneta maailmalla kuvataiteista vaan huippusatsauksesta Masdariin, kokonaan uusiutuvalla energialla toimivaan esikaupunkiin. Profiloituakseen kansainvälisessä kilpailussa Abu Dhabi myös nappasi Bonnilta IRENAn, uusiutuvan energian maailmanjärjestön päämajan. Arabiemiraateissa tiedetään, ettei tulevaisuutta voi rakentaa öljyn varaan vaan tarvitaan innovatiivista energia-ajattelua – ja kulttuuria.

Jos tavoitteena on saada Helsinkiin mahdollisimman paljon kansainvälisiä matkailijoita, voi kysyä, olisiko Disneyland tuottoisampi tuontibrändi kuin Guggenheim. Silloin mallia voisi hakea Pariisista ja Miamista. Turisti-Pariisin brändiin kuuluu myös Eiffel-torni, mutta sen kopioimista ei ole ehdotettu.

Kulttuuripoliittisesti suomalaisilla taiteilijoilla ja taidelaitoksilla lienee sangen ristiriitaisia näkemyksiä Guggenheimista, mutta niistä ollaan nyt ymmärrettävästi aika hiljaa. On vaikea kuvitella, että kuvataiteilija, jolla on ollut näyttely Kluuvin galleriassa tai Meilahdessa, pääsisi koskaan Guggenheimin kynnyksen yli Helsingissä saati New Yorkissa. Siksi perustelu Guggenheimista avaamassa ovia suomalaisille taiteilijoille maailmalla ei ole uskottava.

Innovaatio-käsitettä on käytetty vauhdittamaan tätäkin hanketta. Onko innovatiivista kopioida 15 vuotta vanha idea kaupungista, jossa olosuhteet ja tavoitteet olivat aivan toiset? Nyt newyorkilaiselle mesenaatille maksetaan, että se selvittää, täyttääkö Helsinki samat kriteerit kuin Abu Dhabi tai Vilna. Entä jos suomalainen mesenaatti olisi antanut kaksi miljoonaa Euroa vaikkapa kulttuurimme lippulaivan, uuden ajan kirjaston kansainvälistä suunnittelukilpailua varten? Ja joku suomalainen ylikansallinen yritys olisi antanut sille brändinsä ja sitoumuksen pitkäaikaisesta sponsoroinnista! Nyt oletetaan kaupungin ostavan omalle taidemuseolleen kansainväliset franchising-oikeudet samaan tapaan kuin hampurilaisravintoloille. Taitavat kulttuurinen itsetunto ja kaupunki-innovaatiot olla hukassa.

KYSYMYKSIÄ UUDESTA ARKKITEHTUURIPOLITIIKASTA

2011-01-05T17:45:00.000+02:00

Arkkitehtiuutiset, kolumni joulukuussa 2010

Valtioneuvosto hyväksyi Suomen ensimmäisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman joulukuussa 1998. Teksti on monilta osin yhä ajankohtaista. Nyt puuhataan uutta APOLI-versiota, jonka viimeistely jää kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen (kukaties perussuomalaiselle) kulttuuriministerille.

Mitä ’politiikka’ tässä tarkoittaa? Suomenkielessä sanalla kuvataan kahta eri asiaa, joita englanniksi kuvaavat käsitteet policy (periaateohjelma, toimintaohjelma, tapa toimia) ja politics (jonkin eturyhmän asian ajaminen, politikointi, valtataistelu, tai yhteisten asioiden hoitaminen). Taitaa olla kyse molemmista.

Kenen toimintatavoista on puhe? Ajetaanko arkkitehtien asiaa: enemmän toimeksiantoja, parempia palkkioita, lisää arvostusta, lisää apurahoja, virkoja ja professuureja? Ollaanko peräti estetiikan asialla: lisää kauneutta? Olisiko etusijalla yleinen etu: elinympäristössä tapahtuvan muutoksen hallinta ja resurssitehokkaampi tapa rakentaa ja ylläpitää rakennuksia? Etsitäänkö Vitruviuksen määritelmälle utilitas, firmitas, venustas tämän ajan tulkintaa? Katsotaanko myös rakennetun ympäristön näkymättömiä ulottuvuuksia eikä vain yksittäisiä taloja?

APOLI 2.0 -valmistelua vetävän konsultin taustapaperissa todetaan, että ”Suomessa pyritään tuottamaan hyvää rakennettua ympäristöä julkisen hallintostruktuurin avulla.” Mitä johtopäätöksiä tästä analyysistä voi tehdä? ’Hallintorakenne’ on uusliberalistinen haukkumasana sille, että asioita hoidetaan yhdessä sovittujen periaatteiden ja lainsäädännön pohjalta ja että mm. varmistetaan monia rakennuttajia suunnattomasti ärsyttävä kansalaisten valitusoikeus. Malliesimerkiksi nostettu brittien CABE (Commission for Architecture and the Built Environment) on kuitenkin myös julkinen hallintostruktuuri. Valitettavasti uuden konservatiivihallituksen säästökuuri vei lokakuussa ensi töikseen CABE:lta rahoituksen. Sen pituinen se. Entä jos brändivaltuuskunta veisikin briteille monialaiset suomalaiset kaupunkikuvaneuvottelukunnat, jotka – päinvastoin kuin CABE:n design review’t – voivat antaa sitovia muutoskehotuksia?

Konsultin tausta-ajattelu jatkuu: ”Mutta kuinka tehokasta on ripotella yhteisen tilan tuottaminen ja rakennetun ympäristön kehittäminen useisiin itsenäisiin yksiköihin? Suomessa maankäytöstä ja kaavoituksesta vastaa ympäristöministeriö, arkkitehtuurista opetus- ja kulttuuriministeriö, kaupunkien kehittämisestä puolestaan työ- ja elinkeinoministeriö.” Ensinnäkin, yhteistä, tai kuten sanotaan, julkista tilaa tuottavat kunnat, ei valtio. Kansallisvaltio vaikuttaa siihen eniten liikennehankkeiden kautta. Ympäristöministeriö, kuten muutkin ministeriöt, vastaavat tietenkin vain lainsäädännöstä ja julkisesta rahoituksesta, eivät maankäytöstä. Veikkaan, että kaupungitkin olisivat aika yllättyneitä, jos niille kerrottaisiin, että niitä kehittää TEM. Mutta ehkä monimutkainen kokonaiskuva vielä kirkastuu tarralapputyöpajoissa.

Palataan todellisuuteen. Rakennettua ympäristöä muuttavat eniten ne, jotka eivät tule koskaan lukemaan APOLIa saati osallistumaan sen laatimiseen. Suomen merkittävimpiä arkkitehtuurisponsoreita on ollut evankelisluterilainen kirkko. Maakuntaliittojen ja kuntien poliittiset päättäjät hyväksyvät kaavoja ja riippumatta virkamiesten esityksistä myös myöntävät kaavapoikkeuksia. Kansainvälisistä ja kotimaisista pankkikriiseistä on opittu, että kiinteistökuplat syntyvät rahoituslaitosten lainapolitiikalla. Ympäristön rakentumiseen vaikuttavat paitsi liikenneinfrastuktuuria koskevat investointipäätökset myös työpaikkojen sijoittuminen ja kaiken takana oleva maanomistus. TEMillä on toki sormensa monessa asiassa, erityisesti energiapolitiikassa ja hankintamenettelyjen ohjauksessa. Valtiovarainministeriö hallinnoi Senaattia ja möi juuri osuutensa kiinteistöyhtiä Spondasta. ARAlla voisi olla tärkeä rooli. Prosessin loppupäässä ratkaisee, miten esimerkiksi joku yritys tai sairaanhoitopiiri päättää muokata tilojaan, millaista suunnittelutiimiä se käyttää, millaiset kilpailuohjelmat se laatii ja kenet kutsuu tuomaristoon.

Arkkitehtuuripolitiikkaa ei tee kulttuuriministeri eivätkä arkkitehdit. Muodollisesti APOLIn seuranta ja edistäminen on delegoitu rakennustaidetoimikunnalle. Todellinen vastuu ihmisillä, jotka luulevat ja joista luullaan, ettei heillä ole mitään tekemistä arkkitehtuurin kanssa.

Kaarin Taipale, TkT

PS1. Joulutonttu kysyi, voisiko APOLIn 3.0 tehdä niin, että esityksen ministerille kokoaa pieni, aiheeseen syvällisesti paneutunut joulupukin ikäisten supertonttujen porukka. Tonttu puhisi näet olevansa ylen uupunut tarralapputyöpajojen puppugenerointiin. Tonttu oli nähnyt esimerkiksi erään ”käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan edelläkävijän” ja ”asumisen osaamiskeskuksen” workshopin johtopäätökset ja saanut sydämentykytystä: ”Ideaalinen tulevaisuuden asuminen on laajasti hajautettua mutta samalla verkostoitunutta, lähisuuntautunutta virtuaalisesti globaalia, joustavaa ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista, fiksua, yhteisöllistä meininkiä, joka innovatiivisesti soveltaa parhaat ajassa liikkuvat ideat itseensä ja nauttii niin tehdessään."

PS2. Hyvää joulua!

METROPOLIPOLITIIKKAA

2010-11-22T15:05:00.001+02:00

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa 16.11.2010

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.

Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.

Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.

Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.

Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.

Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.

SECURING SUSTAINABILITY IS RISK MANAGEMENT

2010-11-22T15:00:00.002+02:00

This text has been published in November 2010 on the website of SITRA The Finnish Innovation Fund [www.sitra.fi/en] and also in Finnish and Swedish translations.

The concept of Sustainable Development was not invented yesterday. The Brundtland Report, Our Common Future, was published in 1987 and the intergovernmental UN Conference on Environment and Development signed a roadmap for the 21st century, the Agenda 21, in Rio in 1992. In the past 20 years we’ve learned how to use the web and the mobile phone, but many of us continue to pretend that sustainability is nothing for beefeaters. Was the message wrong, or the messenger?

Today, the writing on the wall couldn’t be clearer: Construction Counts for Climate. No country is going to achieve its targets in greenhouse gas emission reductions unless it tackles the energy challenge of buildings. This message is now gradually getting heard for the simple reason that climate change mitigation translates to energy efficiency, which translates to saved Euros and new business opportunities. Carbon credits can be bought and sold. Money talks louder than any vision of a safer world for our children. However, energy efficiency is not the whole story of sustainable development with its mutually supporting social, societal, economic and environmental dimensions.

Let me suggest another way to interpret the imperative of sustainability in the built environment: risk management. It is no coincidence that big multinational insurance companies were the first private stakeholders to take climate change seriously many years ago. They know how to calculate risks. The giant Munich Re has set the industry benchmark. Some other sustainability risks are more obvious than the seemingly invisible global warming. For example, would it be worth bribing the building inspector in an area prone to earthquakes in order to save money by using less steel for reinforcing? Would a financing institution risk its reputation by funding a developer, which is infamous for poor construction site management and causing pollution? Would investors want to include in their portfolios real estate, where tenants change all the time because of high maintenance costs and lack of public transport? Quite the opposite, a growing number of people want to see an external expert's assessment of the corporate culture of a shareholder company before investing in it.

But how to monitor the implementation of sustainability targets and benchmark them? The trendy go shopping for the cheapest certificate - which is quite expensive. It is also trendy to complain about the strictness of building regulations. However, fulfilling the legal requirements ensures a building permit, which is at least as comprehensive a document! However, no piece of paper is going to ensure a sustainable performance of the building throughout its entire life cycle. Hence, why invest in the ephemeral glory of a logo instead of investing in ambitious performance targets, integrated planning, quality of the processes, and corporate culture of the stakeholders? Why not invest in risk management?

KOTI PUTKOSELLE JA MUITA POLITIIKAN ROOLIHAHMOJA

2010-08-17T14:01:00.002+03:00

YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni | 17.8.2010

On se herttaista, kun joku löytää kodin. Näin kävi ydinvoimalobbari Putkoselle, joka vihdoin löysi poliittisen kotinsa ja ryhtyi eläkepäivillään ydinvoimaa vastaan äänestäneiden perussuomalaisten rautanyrkiksi. Helsingin Sanomissa (15.8.2010) Marko Junkkari otsikoi kolumninsa ”Loikka symboloi Sdp:n kriisiä”. Oma arvioni on, että paremmin demareille ei olisi voinut käydä. He eivät taatusti halua profiloitua testosteronia hikoilevilla entisillä ay-jyrillä, joiden maailmankuvaan mahtuu vain viime vuosisadan savupiipputeollisuutta. On tietysti eri juttu, että äänestäjissä saattaa edelleen olla koko joukko samassa oluttynnyrissä kasvanutta sakkia.

YDINVOIMAA VAI UUTTA KASVUA?

Putkosen mielestä Sdp on liian vihreä eikä välitä teollisista työpaikoista. Minun mielestäni on vastuutonta väittää, että ydinvoiman lisärakentaminen auttaisi säilyttämään Suomessa yhtään työpaikkaa, saati luomaan uusia. Ydinvoimasta hyötyvät vain ydinsähköä myyvät energiafirmat, kansainvälinen ydinvoimateollisuus ja sen rakennustyömailla ahkeroivat vierastyöläiset. Paperikoneiden tilalle tulevat energiauunit ja osa vanhasta tuotannosta jatkuu aikansa ennen kuin siirtyy lopullisesti kehitysmaihin. – Tällainen puhe on näitten putkosten korvissa akkain viherhumppaa.

Mahtaisiko Nokian ja Shellin hallitusten puheenjohtaja, kepulainen Jorma Ollila olla putkosille riittävän uskottava mies sanomaan saman? 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan (HS 15.8.2010) Ollila nimittäin sanoi olevansa ”huolissaan teollisen rakenteen jämähtämisestä”. Hän totesi, että ”täkäläisessä keskustelussa korostuu ilo metsäteollisuuden kunnon uudesta kohenemisesta, mutta silloin puhutaan vanhasta. Kasvun täytyy löytyä aivan uudenlaisilta aloilta.” Tämä mies paukuttaa nuijaa firmoissa, jotka ovat maailman suurinten yritysten listalla sijoilla 2. ja 120.

ROOLIHAHMOT

Mutta päivänpoliittisessa teatterissa ei olekaan kyse siitä, kuka on oikeassa tai kenellä on syvällisin näkemys tulevaisuudesta. Näytelmään tarvitaan ihmisiä esittämään erilaisia roolihahmoja. Tarvitaan sankari ja roisto, kaunotar ja noita-akka, vanha irstailija ja kohtalokas viettelijätär, uskollinen palvelija ja totuuden torvi tai koko näyttämön haltuun ottava klovni. Hahmot löytyvät lähes joka puolueesta ja sama ihminen saattaa esiintyä eri rooleissa. Sankareista tulee hetkessä roistoja tosielämässäkin.

Putkoset on helppo nähdä kansannäytelmien rehvakkaina isäntinä tai rämäpäisinä renkeinä, joille käy lopussa tavalla tai toisella hullusti. Jutut on kovat. Aikansa niitä kuunnellaan, mutta jossakin vaiheessa vouhotus riittää.

Poliittisista broilereista puhutaan usein. Itse asiassa on kyse kunnianhimoisista nuorista, jotka ottavat uskollisen kamaripalvelijan osan. He aloittavat vaalityöntekijöinä, kansanedustajien avustajina ja työryhmien uutterina sihteereinä. Yhdelle riittää taustavaikuttajan rooli, mutta toinen tähtää vaikkapa valtiosihteeriksi ja siitä sitten joko hyviin asemiin tai itse eduskuntaan. Tehokkaimmille juoksupojille löytyy vaalien lähestyessä yleensä joku turvallinen välilaskupaikka ennen kuin uusi hallitus kootaan ja paikat taas jaetaan.

Rooligalleriaan kuuluu myös vanhempi valtiomies. Joku on saattanut aloittaa uransa broilerina, on noussut sankariksi, paljastunut jossakin vaiheessa roistoksi mutta muuttuu väärinymmärretyksi neroksi, joka pyrkii politiikan yläpuolelle. Yllättävää kyllä, vanhojen kannattajien silmissä pahimmatkin roistot saattavat silti yhä näyttää sankareilta.

Naiset ovat myös politiikassa joko kauniita, kunnes heistä tulee petollisia viettelijättäriä, tai fiksuja, kunnes heistä tulee ilkeitä akkoja. Jos nainen sanoo painavan sanan, se on unelmahöttöä, kun taas samat sanat miehen suusta ovat puhdasta järkiasiaa. Näin on.

Analyyttiset pohdiskelijat ja asiantuntevat työmyyrät pysyvät yleensä taustalla. Heidän äänensä kuuluu vain, jos malttaa kuunnella tarkkaan. He karttavat iltapäivälehtien lööppejä ja television viihdeohjelmia. Heidän vaatekaapeistaan tai perhesuhteistaan ei tehdä syvähaastatteluja. Onneksi suomalaisessakin politiikassa on koko joukko näitä idealisteja, joilla työn tavoite pysyy kirkkaana mielessä. He eivät liioin häpeä ideologisia perusteluita kannanotoilleen. Politiikka ei voi kadota politiikasta, sillä päätösten perustelut ovat aina ideologisia, vaikka ne millä sokerilla kuorruttaisi.

POLITIIKKA ON SILTI VÄLTTÄMÄTÖNTÄ

Eduskuntavaalit pidetään ensi huhtikuussa ja siihen saakka kaikki poliittinen keskustelu on vaalikeskustelua. Siihen kuuluu sekin, että keskustelua pyritään ohjaamaan sivupoluille tai joitakin lähtöoletuksia hoetaan absoluuttisina totuuksina. Politiikka on välttämätöntä. Sen tehtävä vain tahtoo kadota pintavaahdon alle.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Siksi myös yksittäisten eturyhmien puolustaminen yritetään aina pukea yhteisen hyvän jaloon kaapuun. Siksi puolueet keräävät vaalilistoilleen eri roolihahmoja vakuuttamaan, että ajavat juuri sinun asiaasi. Politiikassa on ratkaistava mutkikkaita yhtälöitä. Päivänpolitiikan markkinoilla todellisuuden mutkia kuitenkin oiotaan, koska halutaan helppoja vastauksia. Kyllä vai ei? Mustaa vai valkoista? – Ei, vaan putkosiin palatakseni, sekä punaista että vihreää!

ÄRSYTTÄVIÄ PÄÄHINEITÄ - HATUT, MYSSYT JA BURKHAT

2010-08-17T13:57:00.001+03:00

YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni | 20.7.2010

Erääseen YK-istuntoon osallistuu joka vuosi kaveri, jolla on aina päässään lerppareunainen kalastajanlakki. Se on aina ärsyttänyt minua. Lakki tuntuu provokaatiolta ja ylimieliseltä itsensä korostamiselta. Asiasta ei tietenkään ole koskaan puhuttu. Yksi poikien muoti, jota en liioin ole koskaan ymmärtänyt, on myssyn pitäminen päässä niin sisällä kuin ulkona. Voi kuvitella, että siitäkin on aivan turha keskustella. - Mutta naisten huiveista puhutaan nyt kaikkialla Euroopassa, niin kaduilla kuin parlamenteissa.

BURKHA JA MUUT TAVAT PEITTÄÄ

Ranskan kansalliskokous päätti viikko sitten (13.7.2010) kieltää kasvot peittävien huntujen käytön julkisessa tilassa. Kielto koskee niqabia ja burkaa. Niqabissa on aukko, josta näkyvät vain silmät, burkassa huiviin on kasvojen kohdalle ommeltu pitsiverkko. Presidentti Sarkozyn perusteluna on, että huivit loukkaavat naisten arvoa eivätkä sovi ranskalaiseen yhteiskuntaan.

Arabimaailmassa näkee kaikkia huntujen ja huivien versioita. Hijab on meikäläisessäkin katukuvassa yleistynyt tiukkaan sidottu päähuivi, joka on jo kielletty mm. kouluissa Ranskassa ja Turkissa. Chador voi olla löysästi kietaistu huivi, jota esimerkiksi Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto käytti.
Vielä pari vuosikymmentä sitten meilläkin oli tavallista, että lähiomaisensa menettänyt nainen käytti suruhuntua. Morsiushuntu on jäljellä, mutta se ei ole enää symboli vaan somiste. 50 vuotta sitten diakonissojen asuun kuului päähine. Herännäisliikkeen naiset käyttivät sinimustaa körttihuivia. Nunnien vaatetus peittää yhä niin vartalon kuin hiukset.

NAINEN JA MIES

Kapusiinimunkit pukeutuvat hupulliseen kaapuun. Mutta miehet eivät peitä kasvojaan, vaikka jotkut peittävät päänsä - tai kaljunsa. Länsimaissa matkustaessaan arabimiehet käyttävät länsimaisia pukuja, mutta kotimaassa virka- tai liikemiehen asu on hohtavan valkoinen, moitteettomasti tärkätty nilkkoihin ulottuva paita ja otsanauhalla sidottu päähine.

Kipa tai jarmulka on juutalaismiesten käyttämä pieni kalotti. Alun perin tarkoitus oli pään peittäminen rukoillessa, mutta kipasta on tullut tapa ilmaista uskontonsa julkisesti. Ortodoksijuutalaisen miehen tunnistaa leveälierisestä mustasta hatusta, kun taas naiset korvaavat hiukset peittävän huivin joskus paksulla peruukilla.
Huivikeskustelun argumentiksi nostetaan yleensä miehen ja naisen tasa-arvo. Oletataan, että pakottaessaan vaimonsa ja tyttärensä pitämään huntua mies käsittelee naisia kuin omaisuuttaan, jota muut eivät saa nähdä. Yksi länsimaisen kulutuskulttuurin ääri-ilmiöistä on kukoistava plastiikkakirurgiabusiness. Sen liikeideana on muokata naisista miehilleen edustavampia näyttelyesineitä. "Katsokaa, minun naisellani ei ole selluliittia!" Onko exhibitionistinen naiseuden esitteleminen moraalisesti jotenkin ylevämpää?

En tiedä. Jäin miettimään hullua, täysin teoreettista kysymystä, haluaisinko, että rakastamani mies peittäisi kasvonsa ja vartalonsa. Voimaannuttaisiko se minua, pitäisikö hänet lähempänä? Ei tietenkään, eihän kaapu kätkisi hänen silmiään, hänen ääntään eikä hänen tapaansa liikkua, ajatella ja toimia! Toista ei voi omistaa. - Tosin tämä idealismi ei taida päteä siellä, missä avioliitot järjestetään ja vaimot ostetaan.

MISTÄ ON KYSE?

Mistä lopulta on kyse: vieraan kulttuurin pelosta, naisten eriarvoisuudesta vai ihmisoikeuksista, siis uskonnonvapaudesta ja vapaudesta ilmaista itseään myös pukeutumalla tai piiloutumalla? Viihdemaailman tähdillä on Greta Garbon ajoista alkaen ollut tapana kätkeytyä suurten tummien silmälasien taakse. Transsukupuolisuus on meillä suosittu lehtijuttujen aihe, naiset pukeutuvat miehiksi ja miehet naisiksi. Tuskin kenellekään tulisi mieleen tehdä lakiesitystä, joka kieltäisi miehiä kävelemästä kadulla naisten vaatteissa ja asusteissa. Mutta aivan vakavissaan määrätään, että nainen ei voi julkisesti käyttää juuri tietyn tyyppistä huntua.
Muistan hyvin ensimmäisen näkemäni niqabin ja sen aiheuttaman hämmennyksen. Kun katsoin tarkemmin tajusin, että täysin peittävän asun alla oli itsenäinen ihminen. Hunnun aukosta näkyvät silmät oli meikattu huolellisesti. Ylväs tapa liikkua paljasti, että kyseessä oli yläluokkainen nainen, joka oli hyvin tietoinen asemastaan. Hänen rinnallaan minä olin kömpelö tyttö maalta.

Pelkään, ettei tasa-arvo huntukiellosta edisty. Miljoonat naiset elävät vailla koulutusta ja ihmisoikeuksia. Mutta se ei johdu vain hunnuista ja uskonnoista vaan valtapolitiikasta ja korruptiosta, joka pitää köyhät köyhinä. Naiset maksavat köyhyydestä kovimman hinnan.

Eurooppa pelkää eurooppalaisuuden olevan hajoamassa. Se unohtaa kolonialistisen historiansa. Ranskakaan ei ole aivan syytön siihen, että maassa on nyt viitisen miljoonaa arabia. Eurooppa unohtaa, että arabien, juutalaisten ja kristittyjen kulttuurit ovat kohdanneet täällä jo vuosisatojen ajan. - Eurooppa hajoaa sisältäpäin, jos se kuvittelee voivansa rakentaa muurin suojaamaan keinotekoista mielikuvaa puhtaasta eurooppalaisuudesta.

TUOTTEITA VAI PALVELUITA?

2010-06-23T11:50:00.000+03:00

Väitän, että tulevaisuuden tuotteet ovat palveluita, eivät kertakäyttöisiä esineitä, joista tulee ongelmajätettä kuten esimerkiksi nykyisistä mobiililaitteista. Kysymys on siitä, miten käyttäjän ongelma muotoillaan. Tarvitsenko pesukoneen vai puhtaita liinavaatteita? Onko fiksumpaa, että joku hoitaa pesulaa, jossa on tehokkaat myllyt monen muunkin pyykkejä pesemässä kuin se, että minulla on kylpyhuonetta täyttämässä kone, jota käytän pari kertaa viikossa?

Tarvitsenko kameran vai mahdollisuuden ottaa ja tallentaa kuvia? Mitä teen laatikoissa lojuvilla vanhoilla valokuvauskoneilla, joita en raski heittää pois vaikken enää käytäkään niitä? Entä jos joku vuokraisi minulle laitteen, jolla pystyn kuvaamaan, ja jos vekotinta olisi syytä uudistaa, laitteen omistaja pystyisi käyttämään vanhoja osia uudelleen? Vastuu laitteen kunnossapidosta ja kehittämisestä ja raaka-aineiden järkevästä käytöstä olisi liiketoimintaa, minä puolestani saisin juuri sen palvelun, jota tarvitsen, en muutamassa vuodessa vanhenevia tuotteita kaappeja ja kaatopaikkoja täyttämään.

En tarvitse sähköä enkä lämpöä vaan tarvitsen valaistusta, miellyttävää sisäilmastoa työhuoneeseen tai sopivaa lämpötilaa jugurttipurkin säilyttämiseen. En tarvitse autoa vaan konstin päästä paikasta toiseen tai saada pussillinen perunoita pellolta keittiöön. Epäilemättä matkan varrella tarvitaan myös sementtiä, terästä ja lasia, kun kaikkea ei kuitenkaan voi puustakaan rakentaa. Huvittava yhteensattumako lienee, että kotimaisen puun kaikkivoipaisuudesta meuhkaavat eniten samat ihmiset, jotka naama punaisena ajavat meille puolalaisten rakentamia ranskalaisia ydinvoimaloita.

Ilkka Kantola viittaa Demarin blogissaan (22.6.2010) hauskasti Blaise Pascalin ”riskianalyysiin” nyt, kun eduskunnassa on edessä ydinvoimalapäätöksen teko. Mahdottomuus arvioida tai hinnoitella riskejä on hyvä esimerkki siitä, ettei lupapäätöstä voi argumentoida pitävillä ”järkiperusteilla”.

Vähintään yhtä kohtalokasta on kuitenkin se, että ”halvalla” energialla meidät lukitaan vuosikymmeniksi 1900-luvun logiikkaan perustuvaan energiaintensiiviseen teollisuuteen sen sijaan, että vastaava panostus sijoitettaisiin tulevaisuuden tuotteiden, energian ja palveluiden kehittämiseen. Miksi edelläkävijyys on luovutettu tietoisesti muulle maailmalle?

VALTA, HYBRIS JA PIENET IHMISET

2010-06-22T11:39:00.002+03:00

YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 22.6.2010

Öljy-yhtiö BP:n hallituksen puheenjohtaja Carl-Henric Svanberg, insinööri ja Uppsalan ekonomi, seisoi viime viikolla (16.6.2010) Washingtonissa Valkoisen talon edustalla ja antoi lausunnon. Hän oli juuri tulossa pitkästä neuvonpidosta Yhdysvaltain presidentin kanssa. Barack Obama oli halunnut tietää, miten BP aikoo korvata Meksikonlahden öljykatastrofista ihmisille, taloudelle ja ympäristölle aiheutuvat vahingot. - Sattumaa tai ei, mutta BP:n Svanberg on Ericssonin entinen toimitusjohtaja, kun taas Nokian Jorma Ollila on nyt Shellin hallituksen puheenjohtaja.

Svanberg kertoi rahastoista, joiden perustamisesta presidentin palaverissa oli sovittu. Rauhoittaakseen kuulijoita hän halusi vielä korostaa yrityksensä yhteiskuntavastuullisuutta ja totesi näin: ”Kuulen joskus mainittavan, että isot öljy-yhtiöt ovat ahneita yhtiöitä, jotka eivät välitä mistään, mutta tämä ei pidä paikkaansa BP:n suhteen. Me välitämme pienistä ihmisistä.”

”WE CARE ABOUT THE SMALL PEOPLE”

Kuulijassa heräsi heti kysymys, keitä ne mahtavat olla, ne pienet ihmiset, joihin Svanberg viittasi paatoksellisin äänenpainoin, ruotsalaisella nuotilla, mutta selkeästi artikuloiden. Muutaman minuutin puheenvuoro oli ilmeisen tarkkaan harkittu ja harjoiteltu. ”Small people” ei ollut ajattelematon lipsahdus eikä se johtunut vierasta kieltä puhuvan ihmisen vaikeudesta löytää nopeasti juuri sopiva ilmaus.
Olen pahoillani, Carl-Henric, mutta en usko avustajiesi selityksiä. Seurasin puheenvuoroasi CNN-kanavan suorana lähetyksenä. Englanninkielesi on moitteetonta.

Kyse oli hybriksestä, ei kielitaidosta. Ei ole ihme, että amerikkalaiset ovat tuohtuneet lausunnosta. He ovat kokeneet sen vähättelynä ja loukkauksena, jonka perimmäinen tarkoitus oli korostaa sinun asemaasi. Olisi vallan mainiosti riittänyt, että olisit sanonut BP:n välittävän ”ihmisistä”. Carl-Henric, mahdatko elää suljetummassa luokkayhteiskunnassa kuin vastikään häitä juhlinut Ruotsin hovi? Siinä ”suurten ihmisten” maailmassa näyttäisi olevan vain osakkenomistajia. Suuri enemmistö jäisi pieninä ihmisinä sen ulkopuolelle nöyriksi kuluttajiksi ja työvoimaksi.

TUTANKHAMONIN HAUTA

Kairon egyptiläisessä museossa ovat esillä faarao Tutankhamonin haudan aarteet: kultaisina hohtavia naamioita, koruja, kantotuoleja, absoluuttisen vallan monia eri tunnusmerkkejä. Siellä on myös noin 4000 vuotta vanha veistos, jossa parin neliön kokoisella alustalla marssii suorissa riveissä 40 pientä nuubialaista sotilasta. Miehillä on lannevaatteet ja jousipyssyt. Egyptin faaraoiden työvoima oli mustasta Afrikasta tuotuja halpatyöläisiä. Pieniä ihmisiä.

Faaraoiden valta oli tullut suoraan jumalilta. Nyt siitä todistavat vain pyramidit ja museoesineet. Mihin mahtava valta ja kulttuuri ovat kadonneet? Pari vuosituhatta faaraoita myöhemmin Meksikon ylängöillä kukoisti Teotichuacánin kaupunki. Nyt siitäkin kertovat enää auringon ja kuun pyramidit ja raunioituneet palatsit. Teotichuacán alkoi rappeutua 600-luvulla. Arvellaan, että sen tuhoon oli kolme syytä: luonnonvarojen ehtyminen, yhteiskunnalliset ristiriidat ja keskitetyn vallan kriisi.

VALLAN NOUSU JA TUHO

Entä missä on nykyajan valta? Epäilemättä yhä niiden käsissä, joilla on sotavoimaa, työvoimaa, valuuttaa ja luonnonvaroja, erityisesti energialähteitä. Fortune-lehden listauksen mukaan maailman kuuden suurimman yrityksen joukossa on viisi öljy-yhtiötä. Suurin on Shell, toisena Exxon Mobil, kolmatta sijaa pitää vähittäiskaupan ketju Wal-Mart, sitten tulevat BP, Chevron ja Total.

Ihmiskunnan historiassa sata vuotta on lyhyt aika. Silti viimeksi kuluneen vuosisadan aikana on jo ehditty nähdä sekä Kiinan keisarin tuho että puhemies Maon nousu ja tuho ja sitä seurannut yltiökapitalistisen Kiinan huima nousu globaaliin poliittiseen ja talouseliittiin. Kiinan ylivoima on perustunut keskitettyyn valtaan ja pienten ihmisten loputtomiin massoihin. Mutta nyt kiinalainenkin työväki alkaa vaatia oikeuksiaan. Ja jotta Kiinalla olisi riittävästi raaka-aineita ja energiaa, siitä on tullut Afrikan uusin siirtomaaherra. On pakko kysyä, onko Kiinan viimeisin kulttuurivallankumous ollut liian raju ollakseen edellistä pitkäikäisempi.

Öljyntuottajamaiden ja öljy-yhtiöiden mahtiasema alkoi rakentua noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset firmat löysivät mustan kullan maan uumenista. Sittemmin monet kehitysmaatkin ovat rikastuneet öljyllä, esimerkiksi Malesia ja Venezuela. Öljyvalta on perustunut teollisuusmaiden öljyriippuvuuteen, OPECin kartelliin ja raakaöljyn, uusiutumattoman luonnonvaran toistaiseksi suht' helppoon saatavuuteen. Mutta ehkä ilmastokriisi ja Meksikonlahden turman laajat talousvaikutukset saavat aikaan sen, että öljyvallan ote alkaa viimein herpaantua. Valtikka voi siirtyä niille, jotka kesyttävät auringon ja tuulen.

Valta näet katoaa yllättävän nopeasti. Kulttuureista jää jäljelle tyhjiä kuoria ja vaikenevia raunioita. Suuret johtajatkin ovat vain ”pieniä ihmisiä”, etenkin jos valta tekee sokeaksi.

AUTOMOBIILISTA AINEETTOMAAN LIIKKUMISEEN JA MUITA INNOVAATIOITA

2010-05-25T13:06:00.002+03:00

YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 25.5.2010

New Yorkin keskuspuiston kaakkoiskulmassa, aivan Manhattanin sydämessä on General Motors –yhtiön toimistotalo. Aika mitäänsanomaton 50-kerroksinen pilvenpiirtäjä valmistui vuonna 1968. Silloin sen edustalla oli vähän katutasoa alemmas painettu aukio. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli tietysti autonäyttely. 2000-luvun alussa talon omistajiin kuului myös Diili-Donald Trump. Hyljeksitty aukio nostettiin parin askelman verran jalkakäytävää ylemmäksi. Autokaupasta tuli lelumyymälä ja Cadillacien ja Chevroletien tilalle muuttivat jättikokoiset nallekarhut. Mutta varsinainen mullistus tapahtui myöhemmin torin alla.

APPLE

Pimenevässä illassa aukion keskellä hohtaa valaistu lasikuutio. Se on sisäänkäynti alla olevaan tuhannen neliön suuruiseen tilaan. Kierreportaiden juurella odottaa reipas rivistö henkilökuntaa. Salissa kiertelee satoja ihmisiä korkeiden pöytien äärellä; nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, kaikkia kansallisuuksia, ihonvärejä ja pukeutumistyylejä.

Tämä on neljä vuotta sitten avattu Applen myymälä, joka on auki 24 tuntia 7 päivää viikossa. Jos haluaa henkilökohtaista opastusta, voi netissä varata etukäteen itselleen sopivan ajan. Nuoresta henkilöstöstä heijastuu partiopoikamainen asenne: ei tässä olla myymässä vaan auttamassa. Kassajonoissa seisoo niitä onnekkaita, jotka tietävät saavansa uutuustuote iPadin. He ovat tehneet ennakkotilauksen. Muuten iPad, A4-arkkia pienempi, alle kilon painoinen taulutietokone on loppuunmyyty. Ostajat kävelevät ulos mukanaan tyylikäs repuksi muotoiltu valkea muovikassi. Sen alkuperän paljastaa vain himmeänharmaa omenalogo.

Applen kauppa on elämää suurempi ajankuva. Liukuhihnalla tuotetun automobiilin myynnin paikalle on tullut mobiili pääsy tiedon äärelle. Aineeton liikkuvuus ja aineettomat palvelut ovat korvaamassa bensiininkatkuista liikennettä ja raskaan teollisuuden tuotteita. Lipeväkäytöksiset myyntimiehet ovat kadonneet. Tilalla on viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu palveluketju ja asiakasta arvostava vuoropuhelu.

SAMAAN AIKAAN SUOMESSA

Samaan aikaan toisaalla, mitä tekee suomalainen teollisuus? Nokia markkinoi navigaattoreita autoilijoille. Erikoistuotteena se mainostaa mallia, joka on pinnoitettu 18 karaatin kullalla. Asiakaspalvelulla tarkoitetaan nettiyhteyksiä. Nyt entisiä Nokian miehiä kutsutaan verovaroin rahoitettujen suomalaisten instituutioiden johtoon. Näyttää siltä, että julkisista palveluista halutaan ”tehostaa” netissä myytäviä kaupallisia bulkkituotteita. Raskaampi teollisuus vaatii ydinenergiaa tekohengitykseksi aloille, joiden tuotanto siirtyy joka tapauksessa Etelä-Amerikkaan ja Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Sellutehtaista tulee sähkömyllyjä. Metsäteollisuus työllistää entistä vähemmän ihmisiä Suomessa. – Eikö teitä ala ahdistaa? Mitä ihmettä on tapahtunut sotavelkansa maksaneelle ja vielä 1990-luvunkin lamasta selvinneelle, tulevaisuudenuskoiselle Suomelle?

Täällä lämmitellään yhä menneiden lätkä- ja euroviisuvoittojen hehkussa. Haarukoidaan enemmistön mielipidettä sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä on oikein. Galluptuloksia markkinoidaan totuuksina. Susi ja sekunda käy huippulaadusta. Tai ei laadusta ole edes väliä, kunhan on määrää. Kaikkea pitää yrittää, syventyminen on ajanhukkaa. Pelkkää pintatietoa myydään tutkimushankkeina. ”Kyllä meillä osataan.” Voima jyllää. Äänekkäämpien edut ajavat ohi hiljaisten. Luullaan vielä, että maailma loppuu Euroopan Unionin rajoilla.

MUUTOSVAATIMUS

Suomen innovaatiojärjestelmää kehutaan hienoksi. Viime viikolla Helsingissä puhunut innovaatiopolitiikan tutkija, brittiprofessori Gordon Murray totesi kuitenkin, että Suomessa on kyllä hyllymetreittäin raportteja innovaatiojärjestelmästä, mutta selvitysten johtopäätöksiä ja suosituksia ei jakseta lukea loppuun asti. Murray luetteli koko joukon kipupisteitä: Joka asiassa ei voi olla huipulla. Suomalaiset innovaatiot alkavat olla jo vanhentuneita. Jatkuvan muutoksen kanssa on opittava elämään. Omien etujen vartioiminen ja perinteisten teollisuudenalojen intressien ajaminen ei auta. Menneisyys ei ratkaise tulevaisuutta. Suomessa puhutaan paljon mutta ei uskalleta esittää eriäviä mielipiteitä. Huippuosaajia ei rohjeta erottaa joukosta ja auttaa eteenpäin. Professory Murray muistutti myös, että varsinaiset maailmanmarkkinat ovat nyt kehitysmaissa. Siellä kaivataan halpoja ratkaisuja perustarpeisiin. – Osa Nokian menestyksestä onkin perustunut oivallukseen, että puhelimia tarvitsevat myös sadat miljoonat köyhät ihmiset eri puolilla maailmaa.

Mikä siinä Apple’ssä tekee niin suuren vaikutuksen? Onko se analyyttinen näkemys siitä, mistä tässä ajassa on kysymys? Laitteet ovat mielekkäitä, niitä on helppo ja hauska käyttää, ne ylittävät odotukset, mutta niissä ei ole mitään turhaa, niiden muodot houkuttelevat koskettamaan, palvelu on ihmistä kunnioittavaa, ja vielä se ostoskassin reppuideakin... Jokainen yksityiskohta palvelee kokonaisuutta.

Asiakaskeskeisyydestä, käyttäjän tarpeista ja innovaatioista puhuvat nyt kaikki. Valitettavasti vain harvat jaksavat pohtia, mitä ne oikeasti voisivat tarkoittaa tänään ja huomenna.

TILKKUTÄKKI JA SULATUSUUNI

2010-05-25T13:04:00.000+03:00

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 30.3.2010

Katuvieren vihannes- ja kalatiskeillä on röykkiöittäin kiinalaisen keittiön raaka-aineita, kauppojen nimikylteissä on kiinalaiset kirjainmerkit, sisällä hyllyt on ahdettu täyteen kiinalaisia tuotteita, kortteli toisensa jälkeen myös kaikki ravintolat ovat kiinalaisia. – Ei, nyt ei olla Kiinassa vaan Kanadassa, Toronton Chinatownissa. Toisella puolen kaupunkia intialaisissa kortteleissa on omat kangaskaupat, räätälit, vaatekaupat ja valtavat intialaisten hääpukujen erikoisliikkeet. Myös New Yorkissa jokainen tietää, missä on Chinatown. Suurin kiinalaiskaupunki Aasian ulkopuolella on San Franciscossa.

Pohjois-Amerikka on maahanmuuttajien manner, joka Suomesta katsottuna näyttää yhtenäiseltä. Sinne on jo vuosisatojen ajan menty onnea etsimään. Sekä Yhdysvallat että Kanada ovat ottaneet vastaan miljoonia maahanmuuttajia. Niiden välillä on kuitenkin asenne-ero. USA:ssa puhutaan sulatusuunista, ”a melting pot”, kun taas kanadalaiset haluavat pitää yllä kulttuurien mosaiikkia, ”a mosaic of cultures”.

Kanadalainen kulttuurien mosaiikki

Kanadalaiset korostavat mielellään, että jenkkien maahanmuuttopolitiikan ideana on mukauttaminen, mutta Kanadan strategia on tilkkutäkki. He myös ylpeilevät sillä, että Kanadassa on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska – ei pelkkä englanti, kuten naapurimaassa. Kaksikielisyydellä on monille kanadalaisille vahva symbolimerkitys. Sillä viestitetään avoimuutta paitsi eri kielille, myös eri ajattelutavoille. Kanadalaiset eivät valita pakkoranskasta tai pakkoenglannista, mitä nyt quebeciläiset haluaisivat eroon koko valtiosta.

Kulttuurien mosaiikilla halutaan kuvata eri perinteiden ja kielten rinnakkaineloa. Käsite muokattiin tietoiseksi vaihtoehdoksi sitä vanhemmalle sulatusuuni-mallille. Kulttuurien mosaiikista alettiin puhua jo 1930-luvun lopulla. 1970- luvulla pääministeri Pierre Trudeaun hallitukseen kuului myös monikulttuurisuusministeri.

Sulatusuuni

On sulatusuuneja toki muuallakin kuin Yhdysvalloissa, esimerkiksi Israelissa, Brasiliassa tai Australiassa, jossa ensimmäisen polven maahanmuuttajia on suhteessa jokseenkin saman verran kuin Kanadassa, joka viides asukas. Myös jättivaltio Intia ja monet Afrikan maat ovat täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä ja kieliä. Yhtenäiskulttuuri taitaa olla enää mahdollinen vain Pohjois-Korean kaltaisissa diktatuureissa.

Suurkaupungissa kuten New Yorkissa Yhdysvallat ei välttämättä näytä kansakuntien sulatusuunilta. On ryhmiä, jotka aina korostavat etnistä alkuperäänsä tai vaikkapa ammatti-identiteettiään. Joissakin kortteleissa tunnistaa terävin askelin liikkuvat miehet jo etäältä ortodoksijuutalaisiksi heidän mustista takeistaan, leveälierisistä hatuistaan ja niiden alta riippuvista korkkiruuvikiharoista. Wall Streetin tienoot taas täyttyvät kiireisesti harppovista liikemiehistä hyvin istuvissa puvuissaan.
Yhdysvaltain kaupunkien historia on tarinaa maahanmuuttajaryhmistä, joista jokainen on joutunut taistelemaan paikastaan edeltäjiään vastaan; katoliset irlantilaiset protestanttisia saksalaisia vastaan, italialaiset irlantilaisia, juutalaiset italialaisia, tai afrikkalaiset ja puertoricolaiset aina kaikkia vastaan. Sitten tulivat korealaiset, armenialaiset, meksikolaiset, vietnamilaiset, filippiinot, …

Monet maahanmuuttajat ovat jo siirtyneet New Yorkin etnisistä kortteleista halvempiin osoitteisiin Manhattanin ulkopuolelle. Torontossa taas eri kansallisuuksien kaupunginosat ovat niin laajoja, että ihmiset voivat halutessaan asua niissä koko ikänsä. Kulttuurien tilkkutäkki ei ole pelkkä hallinnon luoma käsite vaan jokapäiväinen näky siellä, missä ihmiset elävät perinteidensä mukaista arkea. Sekin riski on tunnistettu, että mosaiikin palaset saattavat helposti eristäytyä ja ghettoutua.

Koti ja identiteetti

Sulatusuunin tavoitteena on ollut homogeeni yhteiskunta, jossa kaikki mukautuisivat yhtenäiseen elämäntyyliin ja katkaisisivat siteet kotimaihinsa. Todellisuudessa tilkkutäkin ja sulatusuunin välinen ero ei taida olla niin suuri kuin kanadalaiset haluaisivat uskoa. Siitä huolimatta olla amerikkalainen on hyvin erilainen identiteetti kuin olla kanadalainen.

Maahanmuuttajakeskustelussa on siis kyse myös siitä, mikä on meidän oma identiteettimme, millaisena me näemme itsemme kansakuntien maailmankartalla. Mutta pystyykö kukaan määrittelemään suomalaisuutta niin, että kaikilla olisi sama käsitys siitä, mitä ”maassa maan tavalla” tarkoittaa? Pelkäänpä, ettei pysty.

Koti-Suomessa kotouttaminen ei vastanne kumpaakaan ajatusmallia, ei tilkkutäkkiä eikä sulatusuunia. Ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muualta tuleva ihminen voisi ymmärtää sekä kieltä että meikäläisiä toimintatapoja ja tuntea Suomen kodikseen. On kuitenkin aivan toinen kysymys, halutaanko vierasmaalaisen samalla unohtavan omat juurensa vai annetaanko hänelle mahdollisuus kutoa oma nauhansa suomalaiseen räsymattoon.

YDINVOIMA JA GLOBALISAATIO

2010-03-10T12:16:00.006+02:00

Puheenvuoro SDP:n puoluevaltuustossa 10.3.2010

Tänään esiteltävästä globalisaatioraportista voi olla ylpeä. Sen loppuun tiivistetyt 40 toimenpide-esitystä sisältävät kunnianhimoisia mutta realistisia tavoitteita. Ellemme ymmärrä globalisaation vaikutusta suomalaiseen arkeen, emme ymmärrä miksi teollisuus katoaa siirtymätalouksiin, miksi Jämsän terveydenhoito privatisoidaan SITRAn monitahoisella tuella, miksi ilmastonmuutos koskee myös meitä ja miksi energiakysymykset ovat maailmanpolitiikkaa.

Nykyinen kokoomusvetoinen hallitus yrittää kuitenkin tehdä energiapolitiikasta sisäpolitiikkaa. Sen tiimoilta on syntynyt myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi Etelärannan ja Hakaniementorin välille.

Viime lauantaina YLE TV1 (siis ennen kuin Suvi Lindenin valvontakomissio lopettaa sen) haastatteli puolustusministeri Häkämiestä myös ydinvoimaluvista. Häkämiehellä oli tuttuun kokoomustyyliin kolme argumenttia:

1)teollisuuden pysyminen Suomessa
2)energiaomavaraisuus
3)ilmastonmuutoksen torjuminen.

Koska on kolme argumenttia, tarvitaan Häkämiehen mielestä kolme uutta ydinvoimalupaa.

Katsotaanpa niitä vähän lähemmin.

1) Teollisuuden pysyminen Suomessa, eli meille tärkeä työllisyys: kuka meistä uskoo, että täällä 10 vuoden kuluttua on missään tapauksessa enää paperiteollisuutta? Se mitä jää, on muuttunut bioenergian tuottajaksi. Siksi teollisuus vastustaa laaja-alaista syöttötariffia, jonka avulla myös paikallinen pienimuotoinen energiantuotanto olisi mahdollista.

2) Energiaomavaraisuus: uraania ei jalosteta Suomessa eikä Arevan tai muiden globaaliyritysten osaaminen synnytä Suomeen uusia työpaikkoja eikä uutta kotimaista osaamista. – Kaikki uusiutuvat energialähteet lisäävät omavaraisuutta ja uusiutuviin energialähteisiin keskittyminen tuottaisi myös vientiteollisuutta.

3) Globaalin ilmastonmuutoksen torjuminen ei ydinvoimalla onnistu – energiansäästöllä, energiatehokkuudella ja uusiutuvilla se onnistuu. Niihin sijoittaminen lisää suomalaista osaamista ja luo työpaikkoja.

En ole ainoa demari, joka ajattelee näin. Kansanedustajat, tuokaa eduskuntakeskusteluun vaihtoehtoja, jotka takaavat suomalaisen työllisyyden pitkällä tähtäyksellä ja varmistavat laaja-alaisen syöttötariffin ilman tehoalarajoja!

CITIES FOR SALE

2010-03-05T13:18:00.001+02:00

My doctoral thesis can now finally be accessed on the web:

http://lib.tkk.fi/Diss/2009/isbn9789522480491/isbn9789522480491.pdf

”IHMISTEN PUOLUE”

2010-03-05T13:14:00.001+02:00

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 2.3.2010

Yhteen aikaan oli poliittisesti muodikasta sanoa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Kaikki puolueet näyttivät samanlaisilta. Kaikki puolustivat pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Kaikki ajoivat eläkeläisten ja asunnottomien asiaa. Kaikki huolehtivat Itämerestä ja saimaannorpista, kaikki tukivat raideliikennettä ja taistelua ilmastonmuutosta vastaan. Ei käynyt kateeksi äänestäjää. Puolueiden välisten erojen osoittaminen tuntui jäävän mainostoimistojen kekseliäisyyden varaan.

Mutta päätöksenteon pöydissä erot paljastuvat. Poliittisen kielen yhteiset iskusanat tarkoittavatkin eri puolueille eri asioita: asunnottomia pitää toki auttaa, mutta ei minun kaupunginosassani. Raideliikenne on toki hyvä asia, mutta minun äänestäjäni liikkuvat omalla autolla. Uusiutuva energia on toki fiksua, muttei sitä pidä erikseen tukea.

Nyt myönnetään, että vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Yksi näet pysyy: yksityinen etu vastaan yhteinen etu. Mutta poliittisen kentän hahmottamista sotkee vielä se, etteivät kaikki jakolinjat kuljekaan puolueiden välillä vaan niiden sisällä. Puoluetoimistojen perheriitoja mutkistaa, että jokainen otsikko kätkee alleen ristikkäisiä tavotteita. Ajatelkaa vaikka näitä: Ydinvoima. Ilmastonmuutos. Käsiasekielto. Tupakkakielto. Valtionkirkko. Eettinen sijoittaminen. Kestävä kehitys. Perhearvot. NATO.

Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos. Sen hidastaminen voi merkitä tiiviimpää yhdyskuntarakennetta ja lisää hiilivapaata energiaa. Mutta toisille se tarkoittaa uskoa teknologiaan: sähköautoja ja hiilidioksidin talteenottoa. Yksille puhdas energia tarkoittaa vain uusiutuvia energialähteitä, toisille uutta ydinvoimaa. Ydinvoimalobbarit ovatkin muokanneet ilmastonmuutoksesta itselleen poliittisesti korrektin argumentin. Ydinvoima lienee kysymys, joka eniten jakaa mielipiteitä puolueiden sisälläkin. Sen ympärille syntyy myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi: ammattiyhdistysliikkeen miehet ja elinkeinoelämän teollisuuspomot lyövät kättä.

Kestävä kehitys tarkoittaa uutta resurssitehokasta taloutta ja sosiaalisesti oikeudenmukaista globalisaatiota. Mutta toisten mielestä se on viherpiiperrystä, jolla vain jarrutetaan talouskasvua. Jotkut hellivät mielikuvaa, että porukan voisi jakaa jääkiekkomatseissa karjuviin lihansyöjämiehiin ja joogaa harrastaviin villapaitavegetariaaneihin.

Moraalikysymykset ovat hankalia, koska niiden yhteydessä vedotaan yksilön valintoihin ja omaantuntoon eikä puolueuskollisuuteen. Ei vain meillä vaan muissakin teollisuusmaissa käydään kovaa poliittista taistelua laillisesta oikeudesta aborttiin, homoliittoihin, adoptioon tai armomurhaan.

Terveyskysymyksissä on hurskaiden toivomusten tasolla helppo olla yksimielisiä. Terveyttä pitää edistää. Mutta auta armias, jos joku ehdottaa tupakoinnin täyskieltoa. Silloin yleisönosastojen sivut täyttyvät vetoomuksista yksilön vapauteen. Esitys puoliautomaattisten käsiaseiden kiellosta nostatti heti vastaväitteen kansalaisen perustuslaillisesta oikeudesta omistaa ase. Tuskin nämäkään jakolinjat kulkevat vain oikeiston ja vasemmiston tai villin lännen sheriffien ja kukkahattutätien välillä.

Esko Ahon aikoina SITRA ehdotti, että julkinen terveydenhoito ei kattaisi 'itseaiheutettuja' vaivoja kuten liikalihavuuden tai alkoholin haitat. Joka puolueessa lienee kuitenkin sekä ylipainoisia että viinaan meneviä jäseniä, ehkä jopa läskejä juoppoja. Mitä he mahtoivat ajatella? Nyt kuntaliiton uusi toimitusjohtaja suosittaa pitkäikäisille hoitotestamenttia, jotta kahden viimeisen elinvuoden kustannukset eivät rasittaisi kuntien budjetteja. Veikkaan, että joka puolueessa on sekä ikäihmisiä että nuoria, joita ajatus kuvottaa.

NATO on jo pitkään jakanut poliittista kenttää, mutta puolueissa on myös valtavirran vastaisia kantoja. Sama koskee presidentin valtaoikeuksia. Herää epäilys, että virallisia kantoja muokataan galluppien mukaan, riippumatta siitä, mikä heijastaisi puolueen poliittista traditiota ja arvoja.

Eipä tosiaan käy kateeksi äänestäjää. Hän etsii turhaan puoluetta, joka vastaisi kaikkia hänen odotuksiaan paitsi hurskaissa toiveissa myös arjen päätöksissä. Ei käy kateeksi puoluejohtajiakaan, jotka vakuuttavat joukkojensa yhtenäisyyttä. - Ihmisten puolueen valinta television suosikkiohjelmaksi on todiste kansalaisten terveestä todellisuudentajusta.

JULKISJOHTAMISEN UUDET VAATTEET

2010-02-17T11:40:00.005+02:00

Teksti on YLE Radio ykkösen ykkösaamun kolumni 2.2.2010
Keskisuomalainen -lehti julkaisi 5.2.2010 artikkelin, jossa omistajuuskuvioita ja erityisesti SITRAn monia rooleja niissä kuvattiin tarkemmin.

SITRAssa käynnistyi vastikään kolmivuotinen julkishallinnon johtamisohjelma. SITRAn mukaan siinä ratkaistaan ”Oy Suomi Ab:n … haasteita, joiden voittaminen edellyttää mittavia muutoksia julkisen sektorin rakenteissa ja sen johtamisessa”. Ohjelman julkistamistilaisuudessa todettiin, että ”SITRA on yhteiskunnan rakenteiden muuttaja, muutostarpeiden tunnistaja ja muutosten mahdollistaja, sekä näkijä että tekijä”.

SITRA on Suomen itsenäisyyden juhlarahasto, joka perustettiin 1967. Silloin juhlittiin vielä Suomen eikä Oy Suomi Ab:n 50-vuotisjuhlaa. SITRAn rooli on määritelty laissa ja se toimii eduskunnan valvonnassa.

SITRA ei siis ole mikä hyvänsä tutkimuslaitos eikä ole yhdentekevää, mitä se tutkii tai mihin tuloksiin se tähtää. Mitä uusi julkishallinnon johtamisohjelma sitten lupaa? Radikaalia rakennemuutosta, asiakaslähtöisyyttä ja valinnan vapautta. Kehitetään uusia toimintamalleja, tuottavuutta ja uutta liiketoimintaa synnyttäviä monituottajamalleja. Syntyy uutta yritystoimintaa, ja projektinjohtajan mukaan ”on vanhakantaista väittää että työ siirtyy sektorilta toiselle”. Ohjelmassa ei kuulema tehdä ideologisia valintoja vaan ne jätetään poliittisten päättäjien tehtäväksi.

Tapaus Jämsä

Ja poliitikothan päättävät. Otetaan tuore esimerkki Jämsästä. Siellä päätettiin ulkoistaa terveydenhoito, kyseessä on 15 miljoonan Euron liikevaihto vuosittain. Tarjouskilpailun voitti niukasti yksityinen yritys, jonka palvelukseen kunnan terveydenhoidon koko henkilökunta siirtyy entisillä ehdoilla. Yritys toimii samoissa kunnan tiloissa kuin ennenkin.

Lisääntyivätkö kuntalaisten vaihtoehdot? Siirtyikö sama työ sektorilta toiselle vai syntyikö uutta yritystoimintaa? Kyllä, uutta yritystoimintaa syntyi pörssisektorille. Nimittäin samoihin aikoihin, kun sopimusta viimeisteltiin, tarjouskilpailun voittaneen yrityksen osake-enemmistö vaihtoi omistajaa. Kuka Jämsän terveydenhoidon nyt omistaa, sitä ei saa selville, ellei tee salapoliisin työtä yritysrekisterissä. Lehdistötiedotteesta käy ilmi, että uusi enemmistöosakas on "pääomasijoittaja, joka ammattisijoittajien varainhoitajana keskittyy keskisuuriin ja pieniin buyout-järjestelyihin. Yritys tuottaa sijoittajille taloudellista lisäarvoa yhdistämällä vahvan teollisen ja taloudellisen osaamisen. Se hallinnoi noin 185 miljoonan euron pääomia.”

Tälle ammattisijoittajien varainhoitajalle Jämsän terveydenhoito on siis nippu osakkeita, joita voi ostaa ja myydä. Samoissa salkuissa on mm. elektroniikan sopimusvalmistusta, kiinteistöjohtamista, kiskokaluston puhdistusratkaisuja, teollista eristämistä, telinetöitä ja levynmuokkausta.

Niin sanottu valistunut arvaukseni on, että jämsäläisten terveys on huomenna jonkun kansainvälisen pörssiyhtiön hoidossa Neitsytsaarilla. Varsinaisen tilin tekevät ne, jotka ostavat yhtiön osakkeita halvalla ja myyvät niitä kalliilla yhä suuremmille ja suuremmille omistajille. Tämä lienee se uusi toimintamalli ja tässä syntyy uutta yritystoimintaa.

Mistä lisää maksavia asiakkaita?

Lääkärit siirtyvät yksityisten firmojen palvelukseen korkeampien palkkojen houkuttelemina. Täytyy ihmetellä, miten heille voidaan maksaa samasta työstä parempaa palkkaa kuin verovaroilla yhteisestä kassasta? Mistä tulee lisää maksavia asiakkaita? Luetaanpa muitakin uutisia. Työurien pidentämistä pohtivassa työryhmässä elinkeinoelämän edustajat ehdottavat erikoissairaanhoidon hoitotakuun puolittamista kuudesta kolmeen kuukauteen. Mutta miten tästä selviäisivät kunnat, jotka ovat vastuussa hoitotakuun toteutumisesta? Ilmeisesti ostamalla palveluita niiltä lääkäreiltä, jotka ovat juuri lähteneet korkeamman palkan perässä yksityiselle sektorille. Palveluseteleillä, mutta tuskin halvemmalla.

Hyötyykö jämsäläinen potilas, kun häntä hoitaa sijoitusyhtiö, jonka tavoitteena on hankkia lisää asiakkaita, tuottaa voittoa ja kasvattaa osakkeen pörssiarvoa? Onko jämsäläinen potilas asiakas vai kansalainen? Julkinen sektorihan menestyy monissa tehtävissään sitä paremmin, mitä vähemmän sillä on asiakkaita. Esimerkiksi, mitä paremmin ennaltaehkäisevä työ terveys-, sosiaali- ja nuorisotoimessa onnistuu, sitä vähemmän tulee hoidettavaksi moniongelmaisia avuntarvitsijoita. Mutta oletteko kuulleet uudesta liiketoimintamallista, jonka ideana olisi saada vähemmän asiakkaita?

Leikki sikseen. Johtaminen on rankkaa kokovartalotyötä ihmisten kanssa, ei vain organisaatioiden. Ei ole epäilystäkään, ettei johtamisen osaamisessa olisi kehitettävää joka sektorilla. Mutta mitä tekemistä hyvällä julkishallinnon johtamisella on yksityistämisen kanssa? Eihän tämän pitänyt olla ideologista.

PILVENPIIRTÄJÄUNELMISTA

2009-12-08T13:47:00.002+02:00

YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 8.12.2009

Kohta kaksi vuosisataa sitten Turun palo tuhosi kaupungin, elettiin vuotta 1827. Silloin opittiin, että kaupungeissa kannattaa rakentaa kivestä, betonista ja tiilestä.

Chicagossa vuonna 1871 kaksi päivää kestänyt tulipalo tuhosi rakennuksia 8 neliökilometrin alueelta. Lähes joka kolmas asukas joutui kodittomaksi. Täystuhoon oli syynä, että rakennuksissa oli käytetty runsaasti puuta ja niiden runko oli terästä, joka alkaa kuumuudessa taipua ja romahtaa. Niinpä insinööreille tuli haaste kehittää menetelmiä, joilla teräsrunko voitiin suojata palolta.

Chicagossa tuhoutunut alue oli aivan kasvavan kaupungin keskustassa, ja maan arvo oli vastaavasti korkea. Paine tehokkaaseen uudisrakentamiseen oli siis suuri.
Erilaisia nostolaitteita oli ideoitu jo aikaisemmin, mutta ensimmäinen herra Otisin henkilöhissi oli asennettu New Yorkissa olevaan taloon vuonna 1857. Ennen kuin hissit otettiin laajemmin käyttöön, rakennukset eivät olleet juuri neljää, viittä kerrosta korkeampia. Asuintalojen kattokerroksissa asui palvelijoita ja köyhää kansaa, koska herrasväen ei kuulunut juosta portaita ylös ja alas.

Yhdessä nämä kolme tekijää – tonttien hinnannousu kaupunkikeskustoissa, teräksen palosuojaus ja hissien yleistyminen loivat edellytykset sille, että taloihin alkoi tulla lisää kerroksia.

PILVENPIIRTÄJÄ

’Pilvenpiirtäjä’ on jokseenkin sama sana useissa kielissä: skyscraper, gratte-ciel, Wolkenkratzer. Jo pelkkä sana heijastaa yhtäältä unelmanomaisuutta, toisaalta mahtipontisuutta, jota korkeisiin rakennuksiin liittyy. Jokaisen uuden tornin on aina pitänyt olla korkeampi ja komeampi kuin edellinen. 1930-luvun suuren laman kynnyksellä pystytetyt Chrysler Building ja 102-kerroksisen Empire State Building erottuvat edelleen Manhattanin ääriviivassa. Vasta 1972 World Trade Centerin kaksoistornit veivät niiltä voiton korkeuskilpailussa.

Syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001 monet arvelivat, että World Trade Centerin tuho olisi samalla korkeiden rakennusten loppu. Eipä ollut. Kiinteistöbusines elää jatkuvasti nousevista tonttimaan hinnoista. Se tarvitsee joko ideaparkkeja kaukana keskustoista, tai pilvenpiirtäjiä suurten metropolien keskustoissa. Sopivaa uutta maaperää on viime aikoina löytynyt useista vaurastuvista kehitysmaista. Kiinassa talous on kasvanut hurjin hyppäyksin, kun taas Dubaissa kasvulle etsittiin uutta moottoria sen jälkeen, kun pienen maan öljylähteet oli pumpattu tyhjiin.

Nostokurjet ovatkin vallanneet sekä Dubain että Pudongin Huangpu-joen vastarannalla Shanghaissa. 88-kerroksinen Jin Mao –torni avattiin 1999, mutta se ei enää ole Shanghainkaan korkein rakennus. Kuala Lumpurissa malesialaisen Petronas -öljy-yhtiön kaksoistornit pitivät maailman korkeimman rakennuksen paikkaa vuonna 1998, mutta kuuden vuoden kuluttua kärkeen siirtyi Taipein finanssikeskus. Nyt johtopaikkaa kärkkyy pian valmistuva Burj Dubai. Parin vuoden kuluttua kisan voitto saattaa mennä Seouliin Koreaan.

Pilvenpiirtäjien reilun sadan vuoden mittainen historia kertoo siitä, miten rakentamisella on haluttu tehdä valta näkyväksi. Pilvenpiirtäjät ovat yleensä kertoneet rahoittajien mahdista, ei hallitsijoiden. Ei varmasti ollut sattumaa, että Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrori-iskun maaliksi valitut symbolirakennukset olivat juuri World Trade Center ja puolustusministeriö. Ei kirkko, ei autotehdas eikä edes Disneyland.

MIKSEI MYÖS HELSINGISSÄ?

Tallinnaankin saatiin korkeita rakennuksia vasta, kun kommunismi oli kaadettu, ennen kuin talouskupla ehti puhjeta. Miksei myös Helsinkiin? Suomen pääkaupunkiseutu ei tosin mahdu maailman 200 suurimman metropolialueen listalle. Lohdutukseksi voi todeta, että Tukholman aluekin on tässä kilpailussa vasta sijalla 207.

Valtaisa innostus Helsingin Keski-Pasilaan ehdotetuista korkeista rakennuksista on tässä mielessä jotenkin liikuttavaa. Että vihdoinkin Helsinki näyttäisi maailmalle, että kyllä meilläkin osataan... Suunnittelijoiksi on tosin haluttu hakea kuuluisiksi mainostettuja tekijöitä Italiasta, maasta jota ei tunneta pilvenpiirtäjistään vaan matalasta ja tiiviistä kaupunkirakentamisesta. Kyseisten arkkitehtien tuotanto on sitä paitsi enimmäkseen pelkkiä piirustuksia, eikä vanhojen suunnitelmienkaan joukossa näytä olevan yhtään pilvenpiirtäjää.

Yksi asia ihmetyttää aivan erityisesti. Kuvitteleeko joku tosissaan, että uuden kaupunkikeskuksen kantavaksi ajatukseksi riittäisi, että siellä seisoskelee hajareisin muutama korkea lasitalo. Tai että ekotehokkuudeksi riittäisi, että ihminen voi asua, käydä töissä ja vielä ostoksilla samassa talossa, eikä tarvitsisi autoa. Järjetön perustelu! Kuka varmistaisi, että tietyn tornin asukkailla on varmasti työpaikka aina samassa talossa? Sekö olisi sitä kaupunkielämää? Nyt on pakko tuottaa lasitorniekologeille pettymys: kestävä kaupunkirakentaminen ja urbaani syke vaativat paljon tuhdimmat eväät!

Uskokaa pois, monet oikeiden suurkaupunkien pilvenpiirtäjät ovat aivan fantastisia. Ja on päivänselvää, että myös Keski-Pasilassa pitää rakentaa tiivistä, korkeaa ja energiatehokasta. Mutta taskukokoisen metropolin miesten torniunelmat ovat vähän säälittäviä. Käykää vaikka Tallinnassa tarkistamassa.

HAJOTA JA HALLITSE METROPOLIPOLITIIKKAA

2009-10-13T15:27:00.002+03:00

YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni – 13.10.2009

Metropoli- ja kuntapolitiikkaa tehdään nyt monella rintamalla. Ministeri Vapaavuori ärähti pääkaupunkiseudun neljälle kaupungille valtiomiestyyliin, että elleivät ne pääse yhteistyössään sanoista tekoihin, säädetään erillislaki. Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen on tuoreessa kirjassaan samoilla linjoilla. Neljän kaupungin liittokaan ei taida riittää vaan tarvitaan metropolimaakunta.

Myös ministeri Risikon esittämä 40 - 60 terveysalueen malli taitaa olla enemmän kunta- kuin terveyspolitiikkaa. Risikon mallissa liitettäisiin terveys- ja sosiaalitoimet toisiinsa. Meille uskotellaan, että jos nuo kaksi elefanttia pannaan yhteen, syntyy ketterä ja ihmisläheinen mammutti. Sosiaali- ja terveyssektoreiden kustannukset vievät leijonanosan julkisista menoista – vaikka niiden hoito on Suomessa kansainvälisesti verraten huipputehokasta. Kuntien olisi pakko yhdistyä, sillä muuten niille ei jäisi mitään rahanarvoista päätettävää.

Kuntapolitiikan palasia siis liikutellaan monella eri tasolla: siirrellään maakuntien rajoja, kuntarajoja ja sektorirajoja, piirretään oikoratoja, etsitään sijoituspaikkoja kauppakeskuksille, ydinvoimaloille ja tuulipuistoille.
Kun eri suunnitelmiin sitten kysellään kommentteja, kannanotto riippuu siitä, kuka kulloinkin vastaa ja mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Onko kyse oman lapsen päiväkodista tai ikkunasta avautuvan maiseman säilymisestä, vai onko vastaaja Nuorisoasuntosäätiö vai metsästysseura.

Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Jättikauppakeskus tarkoittaa yhdelle lupausta työpaikoista, toiselle ilmastopoliittista katastrofia. Sama kauppakeskus näyttää aivan erilaiselta, jos sitä katselee oman tai naapurikunnan kaupunginjohtaja, saati sitten ministeriössä valtakunnallisia tai globaaleja tavoitteita tarkasteleva asiantuntija. – Miten ihmeessä kaikki nämä ristiriitaiset näkökulmat voidaan sovittaa yhteen?

Sormimalleja, monikeskusmalleja tai silmukkamalleja on helppo piirrellä, kunnes kohdataan yksityinen kansalainen tai etujärjestö. Näkökulma ei sen jälkeen olekaan enää yleinen etu eikä tekninen paremmuus. Näkökulmasta tulee henkilökohtainen ja poliittinen: minun ostosmatkani, minun autoni. Omaa asiaansa ajava ihminen haluaa saada äänensä kuuluviin ja huutaa apuun demokratiaa. Mutta missä on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon? Asuuko demokratia taloyhtiön hallituksessa, yhden asian liikkeissä, puolueissa, kaupunginjohtajan konsernijaoksessa, energiayhtiön hallituksessa vai Euroopan parlamentissa? Onko se kaduilla vai kabineteissa?

Kyse on siis haasteesta sekä lähidemokratialle että sitovalle aluesuunnittelulle. Kummastakin on nyt huutava pula. On selvää, että joitakin asioita täytyy ratkoa laajempina kokonaisuuksina. Esimerkiksi kun selvitetään maankäytön tai liikenteen vaihtoehtoja, pöydälle pitää levittää iso kartta. On yhtä selvää, että suuren mittakaavan ratkaisut ulottuvat myös lähelle: Minkä talon takaa se uusi tie nyt vedetään? Mihin se metropysäkin sisäänkäynti lopulta tulee?

Ihmisten ääntä pitää kuunnella usealla tasolla. Mutta ei sekään tunnu järkevältä, että joka asialle rakennetaan oma päätöksentekokoneistonsa. Joillekin sopisi hyvin, että perusterveydenhoidolla ja sosiaalisektorilla, joissa käytetään suurinta budjettivaltaa, on omat alueensa. Monen vaalirahoittajan mielestä olisi taatusti parempi, että maankäytöstä ja liikenneratkaisuista päätettäisiin vain pienellä porukalla. Niillä päätöksillä käytetään myös suurta taloudellista valtaa. Energia-asiat ratkaistaisiin yhtiöiden suljetuissa hallituksissa. Jätehuolto, vesi ja julkinen liikenne on monissa kunnissa jo yhtiöitetty ja niillä on omat hallintojärjestelmänsä. Perinteisen suoran demokratian foorumeille jätetään vain vaarattomat rippeet, kulttuuri ja liikunta. Hajota ja hallitse –oppi toimii siis paikallistasollakin.

Ei näin voi jatkua. Yhtiöittämisen ja muun hajottamisen sijaan palat on taas koottava yhteen. Yhtäältä tarvitaan lähidemokratiaa, joka tunnistaa päivittäisen arjen ja elinympäristön ongelmat. Toisaalta on pakko rakentaa metropolidemokratiaa, joka ohjaa järeämpiä raameja, koskivat ne sitten liikennettä, asumista tai kouluja. Kumpikin taso vaatii suoraan vaaleilla valitut päättäjät ja vahvat linkit lähidemokratian ja aluetason välille. Päättäjien täytyy kantaa paikallista vastuuta myös metropolialueella. Korsolla, Gumbölellä, Lepsämällä tai Vuosaarella voi hyvin olla omat edustajansa metropolivaltuustossa.

Muitakin työkaluja on olemassa: esimerkiksi kansanäänestys, jota Sveitsissä käytetään ahkerasti paikallisten ratkaisujen hakemiseen. Mutta suorinkaan demokratia ei auta, jos se on pennitön. Kunnallisverot voidaan kerätä metropolin – ja vain metropolin kukkaroon.

Kuulen korvissani jo vanhan vasta-argumentin: ”Ei lisää byrokratiaa!” Ei tietenkään, vaan lisää selkeyttä ja avoimuutta!

REAALITALOUS - MITÄ SE ON?

2009-09-15T11:46:00.002+03:00

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 15.9.2009

Amerikkalainen tuttava kävi talvella Helsingissä. Hän kysyi, pääsisikö hiihtämään. Mikäs siinä, hain kellarista sukset, vein vieraan Paloheinään ja näytin, että tuossa on latu. Vieras oli aivan ihmeissään: eikö hiihtäminen maksa mitään? Hänen oli vaikea ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut menivät näin pitkälle. Moni suomalainenkin saattaa ihmetellä urheiluun tehtäviä julkisia satsauksia. Toisaalta, urheilupuoluehan on jokaisen kunnanvaltuuston suurin puolue. Hiihtoladut ovat tuskin ensimmäisiä rakennemuutosstrategioiden tai leikkauslistojen kohteita. Niiden maksullisuudesta syntyisi liian suuri älämölö.

Nyt en kuitenkaan aio panna vastakkain kiekkokaukalon laidalla karjuvia isiä ja sänkyyn sidottuja vanhuksia. Haluan pohtia kanssanne, mistä on kyse, kun puhutaan reaalitaloudesta.

Viikko sitten YLEn TV1 ykkösaamussa Petri Kejonen haastatteli eduskunnan puhemiestä. Puhuttiin paljon talousasiaa. Sauli Niinistö toisteli moneen kertaan, että on pidettävä erillään kaksi eri taloutta, yksityinen ja julkinen. Jos yksityisellä puolella näkyykin jo nousun merkkejä, julkisen sektorin pahimmat ongelmat ja rakennemuutos ovat vasta edessä, hän sanoi.

Kansantalouden käsitteitä huonosti tuntevalle syntyi erheellinen mielikuva, että vain yksityinen sektori olisi reaalitaloutta, joka tuottaa lisäarvoa. Silloin julkinen sektori olisi todellisen talouden vastakohta, veronmaksajilta kerättävällä leikkirahalla maksettava menoerä. Julkinen taloushan on ennen muuta kuntataloutta, josta leijonanosa on terveydenhoitoa, koulutusta ja sosiaaliturvaa.

Sitten on vielä tämä finanssitalous. Viime päivien haastatteluissa on muisteltu vuoden takaisia aikoja, jolloin koko maailman paperitalous oli romahtamassa. Vakavaraisina pidettyjä rahoituslaitoksia alkoi kaatua. Helsingin Sanomien haastattelussa (13.9.2009) kova talousasiantuntija, professori Bengt Holmström painotti että ”pankkitoiminta perustuu lähes sataprosenttisesti luottamukseen eikä suinkaan tiedon määrään tai tiedon läpinäkyvyyteen.” Järkevyyttä juhlivaa maailmaamme vedättävä pörssitalous ei siis usko faktoihin vaan meklarin sinisiin silmiin!

Mutta ketä huudettiin apuun, kun finanssitalouden kuplat puhkesivat? Oliko yksityisestä sektorista finanssitalouden pelastajaksi? Ei, hätäkokouksiin kutsuttiin keskuspankkien johtajia, ministereitä ja viime kädessä veronmaksajat. Julkinen sektori ja keskuspankit pumppasivat biljoonia Euroja osakemarkkinoiden pelastamiseen, pankkien pystyssä pitämiseen, investointeihin ja heikkojen suuryritysten tukemiseen.

Entä jos joku olisi pyytänyt pientä murusta maailman vesiongelman ratkaisuun, yhtä tuhannesosaa tästä finanssitalouden pelastussummasta siihen, että saataisiin puhdasta vettä miljardille ihmiselle, jolla sitä ei ole? Ehei, se olisi ollut järjetön pyyntö! Mutta kuplatalous piti pelastaa, jotta reaalitalous voisi elpyä.

Nyt kun pörssit ovat taas nousussa, meille opetetaan, että on aika panna julkinen talous matokuurille. Mitä se tarkoittaa? Puhemies Niinistö ei toimittajan sitkeästä kyselystä huolimatta antanut yhtään esimerkkiä, mitä rakennemuutokset voisivat olla tai mitkä julkiset palvelut olisi poistettava. Ministeri Risikko ei ole ujostellut. Hänen ehdottamansa terveydenhuollon aluemalli tarkoittaisi käytännössä sitä, että nykyisiä sairaanhoitopiirejä pienemmillä alueilla erikoislääkärien palvelut ostettaisiin yksityisiltä lääkäriasemilta.

Onko niin, että kun kirurgi leikkaa pörssiyhtiön omistamassa sairaalassa, se on oikeaa reaalitaloutta, mutta kun sama kirurgi leikkaa sairaanhoitopiirin keskussairaalassa, kyseessä on epätosi talous? Ei. Entä jos reaalitalouden toimitusjohtajalle tehdään sydänleikkaus julkisessa sairaalassa, kenen kirjanpitoon hänen palautunut työkykynsä kirjataan? Tai kuka hyötyy, jos toimitusjohtajan vanhaa isää hoidetaan kaupungin palvelutalossa, eikä papalle tarvitse palkata yksityishoitajaa? Toimitusjohtaja itse on varmaan opiskellut ilmaiseksi polilla tai yliopistossa, samoin hänen henkilöstönsä. Firma on ehkä saanut SITRAlta tai TEKESiltä julkista rahaa tuotekehitykseen. Ulkoministeriö on saattanut auttaa vientiponnisteluissa.

Luulenpa, että jos julkinen talous todella ajettaisiin alas, todennäköisesti yksityissektori nostaisi kovimman haloon. Silloin se joutuisi ihan oikeasti omien tukirakenteidensa maksumieheksi.

KUUNTELEMISEN TAITO JA DEMOKRATIAN KRIISI

2009-08-19T11:41:00.001+03:00

YLE Radio 1 - Ykkösaamun kolumni 18.8.2009

Jyväskylässä järjestetään joka kolmas vuosi kansainvälinen Alvar Aalto -symposium. Tänä kesänä alustajia oli kutsuttu myös köyhistä maista - Intiasta, Thaimaasta, Burkina Fasosta ja Etelä-Afrikasta.

Thaimaalainen Patama Roonrakwit aloittaa esityksensä toteamalla, että hänestä on ihmeellistä olla Jyväskylässä, koska kotimaassa hänen työtään ei pidetä arkkitehtuurina. Hän näyttää kuvia hökkelikylistä ja kysyy kuulijakunnalta, mitä se niissä näkee. Näkyykö köyhyyttä, kaaosta, rumuutta ja romua - vai luovuutta, kauneutta ja paikallisten materiaalien kekseliästä käyttöä?

Patama tekee töitä slummeissa. Niitä ei paranneta rakentamalla tilalle kerrostaloja vaan kohentamalla olemassa olevia rakenteita pala palalta asukkaiden toiveita kuunnellen. Heille tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen toimenpide saattaa olla hökkelien välisen kapean kujan korjaus niin, ettei ihmisten tarvitse kahlata liejussa sateen jälkeen.

Carin Smuts tulee Kapkaupungista Etelä-Afrikasta. Hän oli muotoillut otsikokseen ?Miten ihmisiä kuunnellaan?. Meillä teollisuusmaissa kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus ovat jo jonkin aikaa kuuluneet poliittisesti korrektiin puheenparteen. Kaikki ovat nyökytelleet hyväksyntäänsä. Sangen usein lopputulos on kuitenkin ollut kaikkien osapuolten turhautuminen. Näin on käynyt ainakin maankäytön suunnittelussa. Osallistujista on tuntunut, ettei heitä oikeasti kuunnella, kun taas kuuntelijat ovat ajatelleet, että he kuitenkin tuntevat ratkaistavana olevat asiat paremmin. On puhuttu paikallisdemokratian vajavaisuudesta.

Osallistumisen inflaatioon on ehkä vaikuttanut sekin, että aktiivisimpia ovat olleet hyväosaisimmat ja kovaäänisimmät kansalaiset, jotka hallitsevat julkisuuspelin. Näyttävimmät operaatiot ovat olleet oman reviirin tiukkaa puolustamista, ei-minun-takapihalleni -hengessä. Ei asunnottomien yömajaa, ei kehitysvammaisten hoitokotia, ei lisää asuntoja. Taitavat aktivistit ovat aina löytäneet perusteluita, joita on vaikea moittia: lasten turvallisuus vaarantuu, liito-oravat katoavat tai puisto hävitetään. Yrittäjät puolestaan ovat harjoittaneet kyllä-tämä-halli-tähän-tulee -junttausta. Kyllä urheiluhallille, kyllä supermarketille ja kyllä tornitalolle. Taas on kuultu vastaansanomattomia argumentteja: jäähallilla on kiire kun kisat on ensi vuonna, tulee työpaikkoja, tai miksee seinäjokelaasillakii sais olla omaa pilvenpiirtäjää.

Halu osallistua julkiseen keskusteluun on synnyttänyt myös kansanliikkeitä kuten Kemijärven massaliike ja eläkeprotesti. Usein on oltu liikkeellä liian myöhään, vasta sen jälkeen, kun kielteinen päätös on jo tehty. Positiivista energiaa taas haetaan esimerkiksi porkkanamafian tai kädet ilmaan -ilmastokampanjan avulla. Kansanliikkeiden ääni perustuu joukkovoimaan. Päättäjille osoitetaan, ettei ole kyse vain yksittäisten ihmisten eduista vaan laajemmasta mielipiteestä, mahdollisten äänestäjien näkemyksistä, joita siis kannattaa kuunnella.

Mutta se kuunteleminen, josta Carin Smuts puhuu, on jotakin muuta. Hänen yleisönsä ei ole Kapkaupungin keskiluokkaa vaan niitä, joilla ei ole lainkaan ääntä, kaikkein köyhimpiä. Häntäkään ei pidetä arkkitehtina vaan sosiaalityöntekijänä. Itse hän näkee itsensä fasilitaattorina, asioiden junailijana. Hän menee valtaville hökkelialueille, koska hänet kutsutaan sinne ja asukkaat kuvaavat ongelmiaan. Smuts tekee katoksen alueen torimyyjille, jotka tietävät tarkkaan, mitä tarvitsevat, kuten hän kertoo. Nuorisokeskuksen suunnittelun hän aloittaa näyttämällä kuvia eri puolilta maailmaa, pelaamalla lasten kanssa pelejä, järjestämällä työpajoja ja kutsumalla kokoon asukasiltoja. Paikallisista sekatyömiehistä kouliintuu hankkeiden myötä taitavia puuseppiä ja laatoittajia. Projektien tavoitteena ei ole vain ihmisille rakentaminen vaan ihmisten voimaannuttaminen.

Entä meillä? Kyseleekö joku metsien miehiltä tai kulmien kundeilta, miten he haluaisivat asua? Kuunteleeko joku syrjäkylien ihmisiä tai huumenuoria ymmärtääkseen, mitä he eniten tarvitsevat? Järjestääkö joku työpajan lapsille pohtiakseen yhdessä, millainen koulun pitäisi olla?

Carin Smuts sanoo, että hallinto ei pidä hänen työtään missään arvossa. Siksi hänelle on tärkeää saada nimeä ulkomailla, se on ainut tapa saada huomiota kotona, hän lisää. Etelä-Afrikan tilanteesta Smuts toteaa, että se on nyt pahempi kuin apartheidin aikana. Vallassa olevat eivät enää välitä. He osaavat kyllä puhua kauniisti, he hallitsevat oikeat sanakäänteet, mutta eivät tee mitään. Korruption suhteen pahimpia ovat kaupungit, Smuts kertoo. Virallisesti konsultit valitaan kilpailuttamalla, mutta toimeksiannot saadaan lahjomalla.

Niin, korruptio. Siitä on Suomessakin tullut hyväosaisille yksi keino korottaa ääntään, maan tapa tulla paremmin kuulluksi. Korruptoimalla voi yrittää ohittaa jonon ja hakea paikkaa hyvä-veli-verkostoissa. Entä kuka tarvitsee lahjontaa tullakseen kuulluksi? Esimerkiksi yritys, joka ei voittaisi tarjouskilpailussa, koska sen laatu on huonompaa tai hinta kalliimpi kuin kilpailijoilla. Lahjonnalla siis pusketaan aina huonoa vaihtoehtoa, joka ei muuten menisi läpi.

Vaalirahakeskustelussa korruptiosta on puhuttu myös oireena demokratian kriisistä. Juuri siitä on kyse: kuka saa äänensä kuuluviin, kenen ehdoilla päätöksiä ja valintoja tehdään? Sampo-konsernilla ja Suomi-Soffalla on ollut kymmeniä tuhansia ääniä, kuin melkoisella massaliikkeellä. Mutta meillä, sinulla ja minulla vain yksi ääni. Kuunteleeko meitä kukaan?

ONKO RICHARD FLORIDA OIKEA GURU VAI KAUPUNKITUTKIMUKSEN HELPPOHEIKKI?

2009-07-22T11:32:00.004+03:00

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 26.8.2008
Tämä on jo vuoden vanha juttu, mutta muistui mieleen, kun Floridan uuden kotikaupungin Toronton päivälehti oli tehnyt hänestä jutun, jonka Tarja Nurmi oli linkittänyt facebookissa:
TheStar.com | Insight | Why Richard Florida's honeymoon is over
Lähde: www.thestar.com
http://www.facebook.com/ext/share.php?sid=121374025208&h=pxp3k&u=1YdBH&ref=nf

Jos kaupunkien kehittämisestä on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana jossakin keskusteltu viisaasti, juhlapuhujat ovat aina maininneet yhden nimen: Richard Florida. Olen usein ihmetellyt, miten hän on noussut tällaiseen maailmanmaineeseen. Kuinka tullaan guruksi lausumalla latteuksia kuten: ”paikka ja sijainti ovat tärkeitä asioita” tai ”vaikka internet ja kännykät ovat vapauttaneet meidät paikan kahleista, toiminta-ympäristöllä on yhä merkitystä”. Todennäköisesti epäilevä suhtautumiseni Floridaan on pelkkää kauteutta. Olisihan se mukavaa olla hyvinpalkattu kaupunkitutkija-guru.

Florida on viisikymppinen, New Yorkin kupeessa New Jerseyssä syntynyt, Columbian yliopistossa väitellyt kaupunkitutkija. Nykyisin hän asuu Torontossa, Kanadan puolella. Florida tuo markkinoille muutaman vuoden välein uuden bestsellerin, jossa toistellaan samoja itsestäänselvyyksiä yhä uudestaan. Suomalaiset rakastavat Floridaa aivan erityisesti, koska joka menestyskirjan hakemistosta löytyy yleensä viittaus Helsinkiin. Kirjoissa mainitaan toki satoja muitakin kaupunkeja, joissa Florida käy pitämässä maksullisia luentoja, mutta sehän on aivan toinen juttu.

Tuoreimmassa teoksessa Helsinki esiintyy kahdessa lauseessa. Florida pohtii asukastiheyden ja väestömäärän suhdetta talouden kokoon. Hän toteaa, että ”joskus suhteellisen pienessäkin kaupungissa, kuten Helsingissä, asukasta kohden laskettu kansantuote voi olla hyvin korkea.” Toinen listaus on jo imartelevampi. ”Globaalilla innovaatiokartalla näkyy selvästi huippuja ja laaksoja. Korkeimmat piikit ovat Tokion, Seoulin, New Yorkin ja San Franciscon metropolialueet. Myös Boston, Seattle, Austin, Toronto, Vancouver, Berliini, Pariisi, Tukholma, Helsinki, Osaka, Seoul, Taipei ja Sydney erottautuvat. Innovaatioita syntyy myös tietyissä paikoissa Kiinassa ja Intiassa.” Varsinaisessa karttapiirroksessa ei pohjoismaiden kohdalla ole kuitenkaan yhtään piikkiä. Ne osuvat eteläisemmille leveysasteille.

Mutta jätetään ennakkoasenteet ja lähdetään siitä, että Floridan täytyy olla tavattoman viisas mies. Tutustutaan hänen uusimpaan kirjaansa Who’s your city? Kuka on kaupunkisi? Alaotsikko kuuluu näin: ”Miten asuinpaikan valinnasta tulee luovassa taloudessa elämäsi tärkein päätös” – Myös Floridan aikaisemmilla teoksilla on ollut luova otsikko: The Rise of the Creative Class, Luovan luokan nousu, vuonna 2002 ja Cities and the Creative Class, Kaupungit ja luova luokka 2005. ’Luovuus’ on siis Floridan tavaramerkki.

Uusimmassa kirjassaan Florida lähtee siitä, että ihmisen on tehtävä elämässään kolme tärkeää valintaa: ammatti, elämänkumppani ja asuinpaikka. Mutta sen sijaan, että aloittaisi kysymällä ”kuka on puolisoni”, hänen mukaansa kannattaa pohtia ensin ”kuka on kaupunkini?” Elinympäristön valinta on ratkaisevin päätös, Florida väittää. – Tästä nouseekin ensimmäinen vastaväite: Vain harvat etuoikeutetut voivat valita, missä elävät. Floridan maailmassa on ilmeisesti vain tuota luovaa luokkaa, menestyviä tietotekniikkakonsultteja ja mainosmiehiä. Mutta kuka heidän paitansa pesee ja pitsansa paistaa? Pitää toki muistaa, että Floridan ajattelu perustuu pohjois-Amerikan todellisuuteen. Keskivertojenkki muuttaa joka seitsemäs vuosi ja Florida pitää tätä liikkuvuutta yhtenä aikamme tyyppiominaisuuksista. Eipä se ole vierasta meilläkään.

Floridan peruskäsitteitä on ”klusterivoima”. Hänen mielestään se on luovan talouden todellinen käyttövoima. Kyse on siitä, että lahjakkaat ihmiset kerääntyvät samoihin paikkoihin ja tukevat toistensa toimeliaisuutta. Florida toki muistuttaa, että jos paikkaa valitessa voi voittaa, jostakin pitää myös luopua. Hyvän työpaikan perässä muuttaminen voi tarkoittaa, että joutuu jättämään taakseen sukulaisten ja tuttavien lähiverkoston. Tai luonnonrauhaa rakastava ei voi odottaa saavansa nauttia myös kaupunkien monipuolisista palveluista. – Siinä taitaa olla yksi kotoisen Nurmijärvi-keskustelun ytimistä: joku uskoo vielä, että on mahdollista saada kaikki, heti, tässä ja nyt. Luonnonrauha, oma piha, lyhyt työmatka, kaikki palvelut lähellä ja vapaita parkkipaikkoja joka oven edessä. Euroedustaja Vatanen vastikään julisti, että jos ihmiset haluavat ajaa autolla, heidän pitää saada ajaa autolla ja junaraiteiden rakentaminen saa jäädä.

Floridan kirja päättyy kymmeneen askelmerkkiin kohti oikean asuinpaikan valintaa.
1. Asiat arvojärjestykseen. Mikä sinulle on tärkeää, mitä haluat juuri nyt eniten?
2. Tee lista viidestä, enintään kymmenestä kaupungista, joissa ehkä voisit asua.
3. Tee kotiläksyt. Kerää kaupungeista taustatietoja ja käy katsomassa paikan päällä.
4. Mitä kaupungeilla on tarjota? Millaisessa kunnossa on niiden talous, millaista työtä on saatavilla, mitkä ovat elinkustannukset, riittääkö palkka? Tutustuuko siellä ihmisiin, voiko verkostoitua?
5. Perusasioiden pitää olla kunnossa. Florida muistuttaa, että koulutus, turvallisuus, terveydenhoito, asuminen ja liikenneyhteydet ovat paikan tärkeimpiä ominaisuuksia.
6. Onko paikassa mitään järkeä? Florida kehottaa lukemaan paikallislehtiä ja blogeja. Millaisia ovat poliittiset ja liike-elämän johtajat? Puhuvatko he asioista, jotka ovat sinulle tärkeitä? Onko keskustelu avointa vai tehdäänkö päätökset suljettujen ovien takana?
7. Tarkistetaan arvot. Ollaanko kaupungissa suvaitsevaisia, annetaanko tilaa yksilöllisyydelle, luotetaanko ihmisiin. Suvaitsevaisuus on arvo, jota Florida on aikaisemmissakin kirjoissaan kovasti korostanut.
8. Saako kaupunki sinut syttymään? Miten on kauneuden, aitouden, hauskuuden ja elämän hyörinän laita?
9. Yhteenveto. Muista, mikään paikka ei ole täydellinen.
10. Mene sinne, kysele, mutta luota myös vaistoosi. Valitse viisaasti.

No, opimmeko kaupungeista jotakin, jota emme jo tienneet? Floridan menestyksen takana taitaa olla vanha salaisuus: Muokkaa monimutkaisista asioista äärimmäisen yksinkertaisia. Florida ei analysoi rakenteita eikä järjestelmiä vaan kertoo ihmisten tarinoita. Jos kerran terveydestä tai henkisestä kasvusta on hyllykaupalla tee-se-itse-kirjallisuutta, miksei sitten elinympäristön valinnasta? Kriittisessä lukijassa herää kuitenkin epäilys. Päästiinkö tässä oikeiden kysymysten ääreen? Mutta ehkä kaupunkitutkimuksessakin tarvitaan viihdekirjallisuutta. Sitä Florida ainakin tarjoaa.

Ovatko rakennukset kauniita tai rumia - vai jotakin muuta?

2009-06-25T18:22:00.003+03:00

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 23.6.2009

Laiva lähti satamasta ja Tallinnan profiili alkoi hahmottua etäämpää: kultakupoliset kirkot, kukkulalle nouseva vanhakaupunki, lasiset hotellitornit, ja laululava. Muuan kanssamatkustaja kysyi, miltä Tallinnan uudet pilvenpiirtäjät mielestäni näyttivät. Totesin, ettei minua kiinnostanut niiden ulkonäkö vaan se näkymätön todellisuus, jota ne heijastivat. Kysyjä oli hämmästynyt. Hän oli kai odottanut kommentteja kauneudesta tai rumuudesta, massoittelusta tai muodoista, väreistä tai materiaaleista. Mutta mielestäni tornit olivat vain säälittävä yritys juhlia vapaan markkinatalouden voittoa kommunismin häviön jälkeen. Torneilla haluttiin luoda mielikuva, että kasvu ja menestys olivat viimein tulleet Viroonkin. Nyt rakennukset kuitenkin todistivat vain kuplatalouden romahtaneista unelmista.

Jostakin syystä arkkitehtuurikeskustelu halutaan usein rajata kaunis-ruma -akselille. Mutta ei kukaan oleta, että kirja-arvioissa pohdittaisiin vain tekstin sulosointuisuutta. Arvioidaan esimerkiksi, miten tarkkanäköisesti kirjailija kuvaa omaa aikaansa. Maalaustaiteestakin kansa kyllä tietää olla arvuuttelematta, sopivatko taulun värit sisustukseen. Konserttiarvostelu mittailee niin solistin taiteellista kuin teknistä tasoa tai kapellimestarin kykyä innostaa orkesteri huippusoittoon.

TV ykkösen mainio Ruma Suomi –ohjelma lähestyy aiheitaan ilahduttavan monesta näkökulmasta. Taloja ei pureta pelkästään siksi, ettei niiden arvoa ymmärrettäisi. Niitä puretaan yleensä, koska jollakin taholla on taloudellinen intressi rakentaa paikalle jotakin muuta, jotakin suurempaa, tai ylipäänsä rakentaa. Taloja voi purkaa tai pelloille on helpompi rakentaa, koska taloudellisilla intresseillä on usein suorat yhteydet poliittisiin intresseihin. Nova Groupin n.s. kiinteistöalan konsulttien ja Kehittyvien maakuntien Suomen veijarien avokätiset vaalirahat ovat nyt toivottavasti tehneet tämän kaikille aivan selväksi. Rovaniemellä ei ollut kyse ”tavanomaisesta liiketoiminnasta”. Eikä tehdashallisuunnitelmissa varmaankaan pohdittu kauneusarvoja.

Poliittiset intressit voivat liittyä myös aluepolitiikkaan. Viime vuosina on puhuttu WOW-arkkitehtuurista, siis näyttävistä yksittäisistä monumenttirakennuksista. Malliesimerkki niistä on baskimaan pääkaupungin Bilbaon Guggenheim-museo. Sen suunnittelijalla, Frank Gehryllä, on riittänyt kysyntää. Syntyi Bilbao-efekti, kaikki kaupungit halusivat oman WOW-kohteensa. Uskottiin, että WOW houkuttelee paikalle turisteja, huippututkijoita ja investointeja. WOW-arkkitehtuuri oli aluepolitiikkaa niin pohjois-Espanjan Bilbaossa kuin kaakkois-Suomen Kotkassa. Bilbaossa on taidemuseo, Kotkassa merimuseo. Ei siis pidä syyttää pelkästään arkkitehteja, jos he tekevät mahtipontisia suunnitelmia. Juuri sellaisia heiltä odotetaan. Onhan niitä hauska pilkata, mutta WOW-talojen parkkikentät täyttyvät matkalaisten busseista.

Eri rakennustyypeillä on omat syntymekanisminsa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että rakennukset heijastavat aikansa yhteiskunnan valtarakenteita. Ennen vanhaan kylän keskellä oli kirkko. Teollisen yhteiskunnan merkiksi nousivat tehtaiden savupiiput. Tietoyhteiskunnassa kattojen ylle kohoavat linkkitornit. Talouden globalisaatio synnytti joukon finanssikeskuksia, joissa tonttimaan arvo moninkertaistui. Siksi pilvenpiirtäjät Frankfurtissa, Lontoossa, Shanghaissa ja Tokiossa heijastavat maailmantalouden kovia faktoja. Tallinnassa taas yritettiin vain jäljitellä isojen poikien leikkejä.

Entä oma koti, asunnot? Ennen tehtiin työtä ja asuttiin joko maalla tai kaupungissa. Autoteollisuus ja kaupunkeja ympäröivät omakotilähiöt ruokkivat toinen toistensa kasvua. Rakentamisen teollistuminen ja maaltamuutto taas synnyttivät kerrostalolähiöt. Kaupunkiporvaristo oli jo ehtinyt valloittaa parhaat kerrostalo-osoitteet puistokaduilla ja rantabulevardeilla. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa myös keskiluokka kotiutui kerrostaloihin, julkisen liikenteen reittien varteen.

Siinäpä niitä tuli, rakennuksen arviointiperusteita. Miten se liittyy naapurustoonsa, miten sinne pääsee? Kenen unelmia se toteuttaa: sijoittajan, suunnittelijan, rakennusliikkeen, rakennusaineteollisuuden vai käyttäjän, asukkaan tai vierailijan? Mitä aikansa ilmiöitä se pukee sementtiin, teräkseen, lasiin tai puuhun? Miten se ottaa kantaa energiakysymyksiin tai esteettömyyteen? Kunnioittaako se ihmistä? Kestääkö se käyttöä ja muutoksia, vanheneeko se arvokkaasti? Voiko lopulta puhua kauneudestakin, jos kaikki muut asiat on ensin saatu kohdalleen?
Venäläissyntyisen Nobel-runoilija Joseph Brodskyn teos Veden peili (1992) on rakkaudentunnustus maailman kauneimmalle kaupungille, Venetsialle. Siinä Brodsky viittaa amerikkalaiseen kirjailijaan Ezra Poundiin ja tämän tekstiin näin: ”Myös ’Cantos’-sarja jätti minut kylmäksi; sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvinkin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.”

VAPAUS VALITA TOISIN -keskustelualoite

2009-05-01T19:21:00.003+03:00

Allaoleva julkilausuma julkaistiin Helsingin Sanomissa 1.5.2009.
Sen on allekirjoittanut yli 250 suomalaista, jotka näin kutsuvat mukaan avoimeen keskustelufoorumiin Kulttuuritalolla lauantaina 13.6.2009 kello 10-17

Suomalaista poliittista ilmapiiriä on pitkään vaivannut todellisia vaihtoehtoja tarjoavan demokraattisen keskustelukulttuurin puute.

Monille niin poliittisen järjestelmän piirissä kuin sen ulkopuolellakin on syntynyt tunne, ettei asioihin voi vaikuttaa. Yhteiskunta kulkee omaa rataansa ihmisten ja poliittisten toimijoiden näkemyksistä riippumatta.

Ihmisille kuuluva valta on ulkoistettu poliittisesta järjestelmästä ja todelliset päätökset muotoutuvat muualla. Kyse on sekä talouselämän korostuneesta asemasta päätöksenteossa suhteessa ihmisten ja luonnon hyvinvointiin, että ideologisesta valinnasta, jonka moni yhteiskunnassa valtaa käyttävä on tehnyt.

Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio nauttii kansalaisten korkeaa arvostusta, sen uudistamisen varjolla Suomi halutaan muuttaa kilpailuvaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Yhteiskuntaa ei tule rakentaa markkinafundamentalismin hengessä. Suomea tulee mielestämme kehittää pohjoismaisena hyvinvointivaltiona.

Meidän mielestämme aika on kypsä muutokselle. Tuloeroja kasvattavalle ja yhteisöllisyyttä tuhoavalle uusliberalismille on vaihtoehtoja. Nykyiset naailmanlaajuiset kriisit osoittavat, että nämä vaihtoehdot ovat paitsi uskottavia, myös välttämättömiä. Kyse on poliittisesta tahdosta.

Vastuu yhteiskunnan nykytilasta sekä tulevaisuudesta on meillä kaikilla yhteisesti. Meitä kaikkia tarvitaan päätöksenteon suunnan muuttamiseksi. Tämän tiedostaminen on muutoksen alku. Muutosta ei tapahdu, jos me emme tee sitä yhdessä.

Ajamme yksinkertaisesti laajempaa demokratiaa. Kutsumme kaikkia ihmisiä mukaan luomaan Suomelle uutta tulevaisuutta. Se kumpuaa globaalista solidaarisuudesta, hyvinvoinnista, huolenpidosta ja avoimesta keskustelusta.

VAPAUS VALITA TOISIN

2009-05-01T16:09:00.004+03:00

Vapaus valita on usein toistettu mantra tilanteissa, joissa yleensä ei ole todellista valinnanvaraa. "Vapaa markkinatalous" hehkuttaa valinnanvapautta niille, joiden luottokortilla on katetta. Alin hinta on kuitenkin usein ainoa valintakriteeri. Tai jos julkisen monopolin korvaa yksityinen, hinnalla ei ole kattoa eikä ole valinnan tuskaakaan.

On myös vapaus valita usko toisenlaisiin vaihtoehtoihin. Vapaus valita keskustelu- ja yhteistyökumppanit toisin, yli puolue-, ammattikunta- ja ikäluokkarajojen, jopa hallitus-oppositiorajan. Vapaus rakentaa yhteyksiä, jotka perustuvat samansuuntaisiin tavoitteisiin ja arvoihin. Vapaus valita toisin riippumatta rahoittajista, järjestöistä tai muista tukirakenteista.

Pelkkiä sanoja? ”Speech is what makes man a political being.” (Hannah Arendt) Sanoilla on voimaa, sanat kuvaavat vaihtoehtoja, sanoja tarvitaan argumentointiin ja faktojen toteamiseen. Politiikkaa ei ole ilman keskustelua eikä ilman puhetta ja perusteluita.

Vapaus valita toisin on ennen muuta keskustelualoite. Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole jäädä puheeksi vaan muodostua foorumiksi, jossa muokataan tavoitteellisia aloitteita. Puhetta varmaan piisaisi muutenkin, mutta keskustelua käynnistämään kutsutaan maan parhaita ajattelijoita ja asiantuntijoita. Ei keskustelun eikä vastausten ole tarkoitus olla helppoja vaan kysymyksiä tarkastellaan eri näkökulmista ristiin rastiin. Ääntäkin varmaan korotetaan.

Ensimmäinen foorumi siis lauantaina 13.6. Kultturitalolla koko päivän, 10-17.

http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2009/05/vasemmiston_ja_vihreiden_vaikuttajia_mukana_yhteisvetoomuksessa_715925.html

I've not stopped writing, but...

2009-02-09T18:42:00.003+02:00

... no, no, no, I've not stopped writing, I've just not been able to post all the stuff here lately!

Every month, there is a new radio column on the Channel 1 of the Finnish Public Broadcasting Company YLE, and the text is posted on the website after the broadcast. In Finnish, sure. http://www.yleradio1.fi/yhteiskunta/kolumni/ The most recent one was about the New Green Deal and other New Deals, and the one before that was about Robert Mugabe, based on the book "Dinner with Mugabe".

There were also a number of presentations that I've made in different conferences and seminars in the recent months (Climate conference in Poznan, sustainable building seminar in Delhi, lecture at the Architects' Association in Oslo, and so on).

Last but not least, I've finally, finally finished writing and editing and re-editing and correcting my thesis, CITIES FOR SALE, which I'll defend at the Helsinki University of Technology Friday 13 March.

Kirjoituspöydän ääressä

2008-12-30T17:54:00.003+02:00

Vuosi on päättymässä. Olen "lomalla" työhuoneelta ja kirjoittelen omia tekstejä kotikoneella. Saa polttaa kynttilöitä illan pimeydessä.

Tämänaamuisen radiokolumnin aiheeksi olin ottanut Johannesburgin lentokentältä kesäkuussa löytämäni kirjan "Dinner with Mugabe", jossa etsitään ihmistä despootin takaa. Mugaben tarina taitaa olla aika monen ihmisen tarina. Alistetusta lapsesta tulee alistaja. - Toisaalta ymmärrämme vielä aivan liian huonosti siirtomaavallan raakaa perintöä, afrikkalaisesta kulttuurista puhumattakaan.

Äsken luonnostelin eroviestiä eräästä kunnianarvoisasta kansainvälisestä yhdistyksestä, en lähde yksin vaan yhdessä tuumin puheenjohtajan ja erään hallituksen jäsenen kanssa. Global gossip stuff. On turha tuhlata aikaansa kuppikuntiin, joissa ei ole mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin, näyttivät klubit miten hienoilta hyvänsä.

PÖydällä odottaa toinen kirjoitustyö, joka on saatava valmiiksi loppiaiseen mennessä.

Onnea ja menestystä uudelle vuodelle!

Poznanista

2008-12-12T13:22:00.001+02:00

YK:n kaksiviikkoiset, vuosittain järjestettävät ilmastokokoukset ovat melkoinen sekoitus erilaisia tapahtumia. Suurissa kokoushuoneissa hallitusten edustajat käyttävät huolella valmisteltuja virallisia puheenvuorojaan (3 minuuttia pitää riittaa ministereillekin), käytävillä ja lukemattomissa neuvotteluhuoneissa käydään epävirallisia (informal) ja muodollisesti vieläkin epävirallisempia (informal-informal) palavereita, joissa asiat todennäköisesti etenevät eniten. Yhtä COP-kokousten elementtiä voisi tarkastella tiiviinä kahden viikon jatkokoulutusmahdollisuutena: eri hallitusten ja organisaatioiden jarjestämät rinnakkaistapahtumat, joita on päivittäin kymmeniä. Lehdistöhuoneessa vaihtuvat esiintyjät puolen tunnin valein.

Olin 8.12. kansainvälisen energiajärjestö IEA:n tilaisuudessa, jossa he esittelivät tuoreimman World Energy Outlook -raporttinsa. Tylyjä kaavioita ja rajuja numeroita siitä, millainen on energiatarpeen kasvu, jos kulutus ja kasvu jatkuvat entisellään. Myös öljylähteet loppuvat, ellei energiateollisuus investoi uusiin kohteisiin. IEA:n mukaan ei ole muita vaihtoehtoja kuin lisätä energiatehokkuutta - sillä on hoidettava puolet energiantarpeen kasvusta - ja uusiutuvien energialähteiden osuutta energiatuotannosta. Poliittisille päätöksentekijöille luetaan nyt kovia lukuja. EU-puheenjohtajamaata Ranskaan edustanut ilmastosuurlähettiläs totesi finanssikriisin osoittaneen, että jos hallitukset haluavat, ne pystyvät nopeisiin ja mittaviin toimiin. Teknologiat ovat olemassa, nyt tarvitaan politiikkaa. Yhdysvaltain nykyhallinnon ilmastosuurlähettiläs pitäytyi perinteisessä kielenkäytössä: lisää tutkimusta, kehitystä ja uutta teknologiaa.

Aivan toisenlainen ilmapiiri vallitsi lehdistötilaisuudessa, jossa esiintyivät ihmisoikeusaktivistina tunnettu Bianca Jagger ja brasilialainen professori, joka työskentelee alkuperäiskansojen edustajien kanssa sademetsien suojelemiseksi. Metsäkysymys on yksi ilmastoneuvottelujen suurista kysymyksistä. Kehitysmaat vaativat korvausta sille, että ne jättävät maailman keuhkot hakkaamatta. Nicaraguasta syntyisin olevan Bianca Jaggerin palopuhe Amazonin metsien suojelemiseksi ei jättänyt ketään kylmäksi.

Kaikkia meitä tarvitaan - pitkäjänteisesti pienimpiäkin yksityiskohtia hiovia virkamiehiä, älyllisten ja eettisten oivallusten valaisemia matkasaarnaajia, vaikeitakin päätöksiä tekeviä poliitikkoja, epävarmuuksia tarkentavia tiedemiehiä ja tutkijoita, energiatehokkaampia ratkaisuja kehittäviä firmoja, yleistä mielipidettä muokkaavia kansalaisjärjestöjä, ...

ks. myös http://www.24d.fi/component/option,com_wrapper/Itemid,70/

451 x KIITOS

2008-10-30T15:48:00.002+02:00

Kiitos jokaiselle 451 helsinkiläiselle, joka antoi minulle äänensä kuntavaaleissa! Olen pahoillani puolestanne, ettei kampanja kantanut valtuuston varsinaiseksi jäseneksi, kuten äänestäjänä varmaan olitte luottaneet. Varapaikalta pitää kuitenkin myös pyrkiä vaikuttamaan asioiden hoitoon, siihen äänenne antavat vahvan mandaatin.

Onneksi vaikuttamisen kanavia on monia - ehkä parempiakin kuin valtuusto. Ollaan yhteydessä!

(Tarkistuslaskenta toi muutamia lisä-ääniä aikasemman luvun päälle.)

861 - KUNTAVAALIKAMPANJAN LOPPUKIRI

2008-10-17T17:51:00.004+03:00

Lue Erkki Tuomiojan blogi 17.10.2008 www.tuomioja.org

Välipäivinä työnteko haittaa pahasti kampanjointia: puheenjohtajana YK:n Marrakech-prosessiin liittyvässä seitsemän työryhmän valmistelukokouksessa ja jäsenenä prosessin Advisory Committeen neuvottelussa UNEPissa

25.10. (11-13) TEAM KAARIN TAIPALE TÖÖLÖNTORILLA! Tavataan ensin Alkon edessä

25.10. (12 - 16) Helsingin kirjamessuilla, kello 15:00 - 15:30 Jörn Donner ja Kaarin Taipale keskustelevat pienen metropolin suurista hankkeista kuten keskustakirjastosta, osasto 6b69 (Messukeskus)

26.10. (12-18) Kolmen sepän vaalimökillä

26.10. KUNTAVAALIPÄIVÄ (Helsingissä 861 on paras numero)

ELECTION CAMPAIGN IN THE CENTRE OF HELSINKI

2008-10-06T13:21:00.005+03:00

Standing at a street-corner, talking with people, is a huge learning experience.

Most passers-by are very kind and don't ask much questions. Either they rush by or they stop for a minute, smile as a thank for a cup of coffee, grasp a brochure and hurry onwards. But some take the opportunity to bring up an issue that they have on their mind.

The absolute majority of people that I've talked with worry about the situation of the elderly and the retired: The tram or bus ticket is too expensive, even if it would mean a lot to leave the solitude of their apartment, to be able to come downtown, walk around and feel part of the city. The pension is far too small and it gets relatively smaller every year. The family members that take care of their handicapped or sick relatives are exhausted and get no help and support. There is not enough rental housing, and the rents are too high.

A man was frustrated about the position of someone who has bought a new apartment. The client has to pay for the home in advance, but once the construction company has left, it is almost impossible to make it fix anything that is not correct or properly done. A private person is far too weak a party to fight with a big developer with its professional lawyers. The man suggested that the public sector should allow free trials for private people who have to take their complaints to court.

Finland is a rich country and Helsinki is a wealthy capital. We call and consider ourselves a welfare society with universal social services. But also in the city centre, in front of the most expensive department store, there is a constant flow of people - mostly men - who don't even try to hide the fact that they have dropped outside of the societal order. With shaky hands, they take the cup of coffee, put a lot of sugar and milk into it, fill their pockets with cookies and candy, and come by the next day, again. I was watching a tired man, who was afraid to take cookies: can I take them with my dirty hands, he asked. Of course he could, his hands were not more dirty than mine.

Katajanokan hotellihanke puhuttaa

2008-10-06T13:16:00.000+03:00

Kiitos Katajanokan hotellihankkeen kriitikoille – heidän argumenttinsa ovat itse asiassa kirkastaneet minulle projektin vahvuuksia. Jos näet jotakin hanketta vastutetaan tosi kiukkuisesti (kuten tukiasuntoja Töölössä tai aikoinaan Kiasmaa) ja jos osa argumenteista on tuulesta temmattuja, vastustukselta putoaa helposti pohja. Siinä saattavat pitävätkin argumentit mennä roskikseen samassa rytäkässä.

Tänään keskustelimme silakkamarkkinoilla aktiivisten kaupunkilaisten kanssa hotellista ja muista vanhan keskustan "elävöittämishankkeista", Malisen Jouko ja minä.

Ei ole epäilystäkään, että kyse on yhdestä valtakunnan vaativimmista rakennuspaikoista. Sen symboliarvo on ihmisten mielissä lähes yhtä korkea kuin Töölönlahden. Se on jokaiselle ”minun ikioma Helsinki-maisemani”.

Mutta perustelu, että ollaan historiallisessa empire-keskustassa, ei pidä aivan paikkaansa: nyt ollaan Katajanokan puolella, jossa lähinaapurustossa sekä Aallon Enso-Gutzeitin pääkonttori että vielä uudempi ulkoministeriön rakennus ovat viime vuosisadan loppupuoliskolta, rantaviivan rakennuksista puhumattakaan.

Käsitys, että ahne hotelliketju on keksinyt tontin ja haluaa kaapata sen tehdäkseen businesta, on virheellinen. Paikka vapautui suunnittelulle sen jälkeen, kun alueelle suunniteltu designtalo -hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Miksi paikalla ei voisi olla hotellia? Kuka muistaa, mikä oli nykyisen kaupungintalon alkuperäinen käyttötarkoitus? Hotelli. Myös hotellikäyttöön korjattu vanha satamamakasiini antaa koko kulmakunnalle kaivattua elämää ja sosiaalista kontrollia.

Hotellivarauksen ehdoksi asetettiin, että suunnittelussa käytettäisiin huippuarkkitehteja. Maailman parhaita nimiä etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Joku kommentaattori on arvellut Herzogin ja de Meuronin toimistoa tuntemattomaksi. Näin voi tuskin väittää sen jälkeen, kun esimerkiksi heidän suunnittelemansa Beijingin olympiastadion tuli kesällä tutuksi kautta maailman.

Esittelykuvien perusteella ärsyttää taatusti rakennuksen korkeus. Katajanokalla ei pidä tehdä samaa virhettä, mikä tehtiin Sanoma-taloa suunniteltaessa: tuli yhtä kerrosta liian korkea. Jos hotellioperaattori ilmoittaa, että hotellista tulee muuten liian pieni ja kannattamaton, pitää vain sanoa, että vahinko, ei voi mitään. Ei mahdu.

Monet rakastavat vihata Aallon Enso-taloa. Harva haluaa myöntää, että talo jatkaa hienolla tavalla Pohjois-Esplanadin arvotalojen rivistöä. Herzog & deMeuronin talo ottaa Enson viestikapulan ja jatkaa samaa pitkää ketjua tämän ajan keinoin.

Mikä olisi parempi ratkaisu? Jättää paikka silleen? Muistatteko, millainen rakennus paikalla nyt on? Käykääpä katsomassa. Onko se kansallismaiseman arvoinen?

Sitten on vielä aivan toinen kysymys, onko hanketta viety eteenpäin tämän ajan vaatimusten mukaisella avoimella prosessilla. Ei ole. Ei ole käyty keskustelua siitä, mitä tontille voisi rakentaa tai mikä toiminta tarvitsee tiloja näin hienolta paikalta. Ei ole liioin käyty julkista, kansainvälistä kilpailua sen enempää hankkeen konseptista kuin sen suunnittelusta. - Luulen, että tämä prosessikompurointi aiheuttaakin enemmän tuskaa kuin mikään muu. Kaupunkilaisilla ei ole ollut mahdollisuutta nähdä saati pohtia vaihtoehtoja. Vaihtoehdottomuuden ajan pitäisi olla ohi, vaan eipä ole.

PITÄÄKÖ MIELISTELLÄ?

2008-09-15T13:33:00.001+03:00

Kuntavaaliehdokkaana olemiseen liittyy monenlaista. Moton ja ohjelman suunnittelua, yhteistyökumppanien etsimistä (en nyt tarkoita rahoitusta, sitä ei valitettavasti ole tulossa), tukiryhmän kokoamista, Facebookin päivittämistä, blogien pitoa, vaalikoneisiin vastaamista, ilmoitusten ja muun vaalimateriaalin taittoa ja painatusta, sentin venytystä, valokuvien valikointia, turuilla ja toreilla seisomista, ihmisten kuuntelua, puheiden pitoa, paneeleissa skarppina kommentointia...

Yksi haaste on tullut yllätyksenä: erilaiset vaalikyselyt, jotka ovat todellisuudessa pelkkää eturyhmälobbausta. "Onko ammattikuntamme edustaja hyvä kaupunginvaltuutettu?", "saako eläimiä kohdella huonosti?", "onko tämän tai tuon hinta liian korkea?", "eikö juuri meidän alamme olekin aliedustettu?".

Kysymykset on muotoiltu johdattelevasti niin, että kysyjän näkökulmasta katsottuna ainut oikea vastaus on tarjottimella. Vastaajan odotetaan myötäilevän, myötäkauhistelevan, silittävän myötäkarvaan ja sitoutuvan taistelemaan milloin minkäkin asian puolesta täysin riippumatta mahdollisista hyvinkin oikeutetuista vasta-argumenteista. Vastaajan odotetaan myös tietävän kaikista maailman asioista riittävästi voidakseen vastata ehdottomalla varmuudella kyllä tai ei.

Tällaisia valtuutettujako (jotkut) äänestäjät haluavat? Ei kai! Siinä tapauksessa olen ihan väärä ihminen. Osaamiseni, kokemukseni ja tietoni ovat laajoja mutta rajallisia. En ole joka alan ekspertti. Opin toki jatkuvasti uutta, ja niin täytyykin, sillä useimpiin asioihin en voi ottaa kantaa tuntematta taustoja ja kuulematta erilaisia näkökantoja ja argumentteja.

Mutta auta armias, ellen vastaa kaikkiin kyselyihin! Silloin tulen varmaan leimatuksi ylimieliseksi. Jos vastaan kriittisesti tai epäilevästi, olen varmaan hankala ihminen. Sekin riski pitää ottaa.

VAALEILLA VALITTU PORMESTARI

2008-08-04T18:25:00.001+03:00

Suorilla vaaleilla valittu pormestari - siis uuden tyyppinen poliittinen kaupunginjohtaja - on mielestäni aina ollut hyvä juttu. En vaan nyt keksi, miksi kepulaiset ovat ottaneet asian esille juuri nyt, nostaisiko se enemmän kepulaisia miehiä kuntaliitoksista syntyvien isojen maalaiskaupunkien johtoon? Keskustelun vei joka tapauksessa täysin harhateille Hesarin julkaisema mätäkuun juttu, jossa entisiä ja nykyisiä kepulaisia ministereitä esitettiin Helsingin pormestariksi. Ei tässä nyt siitä ole kyse.

Sitäpaitsi, Suomen nykyisen lainsäädännön mukaan kaupunginjohtajat ovat virkamiehiä, eivät poliittisia luottamushenkilöitä. Vaaleilla pitäisi siis valita pormestari, joka olisi kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja jolle uusi homma olisi täyspäivätyö, ei luottamustehtävä kuten nykyisin. Vastaavasti kaupungin virkamiesjohdon asema ammattijohtajina, valmistelijoina ja toimeenpanijoina korostuisi. Nykyisen kaltaisiin virkoihin ei kaupunginjohtajia siis valittaisi suoralla vaalilla. Pajunen vaan saisi antaa vitjansa valtuuston puheenjohtajalle, josta tulisi pormestari. Näin se ainakin monessa muussa maassa maailmalla toimii.

Suomalainen malli onkin kansainvälisesti aivan poikkeuksellinen. Eivät sitä oikein ole sisäistäneet nykyiset kaupunginjohtajatkaan, jotka pitävät itseään edelleen suurina poliittisina päättäjinä. Tämä taas harmittaa valtuutettuja ja lautakuntien jäseniä, jotka oikeutetusti tuntevat olevansa pelkkiä kumileimasimia.

Ilman muuta kaupunkilaisten pitää päästä päättämään kaupungin johtohenkilöistä. Mutta ensin pitää selvittää tarkkaan, millaisia hallintomalleja maailmalta löytyy ja mikä sopii meille parhaiten. Eihän esimerkiksi siinä olisi mitään järkeä, että suuremmissa kaupungeissä, joissa on useampia kaupunginjohtajia, yksi valittaisiin vaaleilla ja toisia ei. Virkamiehet pysykööt virkamiehinä (kaikella kunnioituksella) ja poliittista vastuuta kantakoot vaaleilla valitut Mayorit tai Bürgermeisterit.

PELKKÄÄ RETORIIKKAA

2008-08-04T18:07:00.000+03:00

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 29.7.2008

Poliittinen puhe on pelkkää retoriikkaa, niin on tapana sanoa. Viime viikolla retoriikka nousi otsikkoihin, kun valtiovarainministeri totesi näin: ”On mielettömän kaunista ajatella, että annetaan pieni- ja keskituloisille kevennyksiä ja rikkaat eivät niinkään tarvitse.” Ministerin mielestä tämä kuitenkin on ”retorisesti kaunis mutta ’ontto’ ajatus.” (HS 26.7.)

Mitäs se retoriikka oikein on? Pitää ottaa avuksi Aristoteles. Hän jaotteli argumentit, siis perustelut, sen mukaan, mihin tarkoitukseen niitä käytetään. Retorinen argumentti pyrkii vakuuttamaan tietyn kuulijakunnan jonkun väitteen todenmukaisuudesta, mutta argumentti perustuu pelkästään vakuuttavuuteen. Argumentti ei siis pohjaa tosiasioihin eikä yleisesti hyväksyttyihin ajatuksiin vaan pelkästään uskottavuuteen.

Poliitikon vakuuttavuus tai politiikan uskottavuus ovatkin usein kuultuja vaatimuksia. Onko naispoliitikko uskottava? Miten nuori voi olla vakuuttava? Heikentääkö korkea ääni uskottavuutta? Onko tumma vakuuttavampi kuin vaalea?

Mutta palataan argumentaation. On ratkaistava, mikä on silkkaa retoriikkaa, siis pelkästään uskottavan oloista puhetta, mikä taas paikkansapitävää perustelua. Muukin kuin pelkkä retorisuus voi viedä argumentilta pohjan pois. Silloin on kyse harha-argumentista. Se on perustelu, joka näyttää paikkansapitävältä, mutta ei sitä ole.

Tuhatkunta vuotta Aristoteleen jälkeen, 1690, John Locke listasi kolme harha-argumentin perustyyppiä. Ensimmäinen niistä on vastahyökkäys, joka kohdistuu väitteen esittäneeseen henkilöön, ei siis itse asiaan. Jos vaikkapa pääministeri nimittäisi jotakuta henkilöä typeräksi eikä perustelisi väitettä, tästä olisi kyse. Toinen harha-argumentti perustelee väitettä vetoamalla asiantuntijaan tai johonkin arvostettuun tahoon. Esimerkiksi Ideaparkin isä argumentoi televisiokeskustelussa näin: ”Minun on saatava rakentaa Vihtiin, koska tunnen muitakin ministereitä”. Hän vetosi korkeampiin voimiin, kun muut argumentit olivat ilmeisesti loppuneet. Kolmas harha-argumentti perustuu oletukseen, ettei kuulija tiedä asiasta tarpeeksi tai ei ainakaan pysty perustelemaan vastaväitettä. Viime aikoina tämä väite on ollut usein käytössä: ”Tarvitsemme lisää ydinvoimaa, koska emme muuten pääse EU:n ilmastotavoitteisiin.” Yritäpä siinä nopeasti väittää vastaan.

Eivät harha-argumentit näihin kolmeen perustyyppiin lopu, niitä on runsaasti lisää. Poliitikoilla on tapana vastata kysymykseen puhumalla jostakin aivan muusta kuin mitä kysyttiin. Puhuvat asian vierestä, mikä on klassinen harha-argumentti. Jos minä taas väittäisin, että Euroopan Unioni vaatii käyriä kurkkuja, vaikka hyvin tietäisin, ettei näin ole, kyse on myös harha-argumentista. Liioittelevalla väitteellä yrittäisin saada EU:n näyttämään naurettavalta.

Kaupanteko on aina aivan omanlaisensa tilanne. Jokainen tietää, että myyjän tehtävä on liioitella työkseen tai jättää kertomatta hänen kannaltaan epäedullisia seikkoja. Silloin kyse on harha-argumentista, joka perustuu todistusaineiston peittelemiseen. Mutta ei kauppamiehen odotetakaan olevan mikään kuluttaja-asiamies, joka toisi esiin kaikki tuotteen kielteiset ominaisuudet. Tämä pätee arkielämässä, miten lie politiikassa? Meneekö Toivo kaupan? Tai Reilu Suomi? Myynnissä on niin ruiskukkaa, neliapilaa kuin ruusuja.

Populismi on harha-argumentointia, jos sen tarkoituksena on johtaa keskustelua pois asiasta, harhateille. Populistiset argumentit vetoavat n.s. ’yleiseen mielipiteeseen’ tai ’kansan syvien rivien’ tuntoihin. Tullaan aika lähelle retorisen argumentin perusolemusta, jossa kuulijan rooli on yhtä keskeinen kuin puhujan. Rakentaessaan retorista argumenttia puhuja on hyvin tietoinen siitä, ketä on suostuttelemassa puolelleen.

Poliitikkohan puhuu aina mahdolliselle äänestäjälle. Ellei itse kansalainen ole paikalla, häntä voi edustaa esimerkiksi ’julkinen sana’. Lehdistön uutiskynnyksen taas ylittää varmimmin se, joka vetoaa tunteisiin tai käyttää värikästä kieltä. Esimerkiksi Mauno Koiviston ’sopulit’ ja rento Turun murre ovat vielä hyvin muistissa.

Mitä laajempi kuulijakunta on, sitä tarkemmin poliitikko joutuu valikoimaan sanansa. Kuulijoiden pitää olla helppo hyväksyä väitteiden perustelut. Retoriset perustelut käyttävät itsestäänselviä taustaoletuksia tai yleisesti hyväksyttyä arvopohjaa. Poliittiset argumentit perustuvatkin usein ’hyviin tarkoitusperiin’ joista mahdollisimman monet voisivat olla yhtä mieltä – vanhuksia täytyy arvostaa, lapsia kasvattaa, luontoa suojella, työllisyyttä tukea, tehokkuutta lisätä. Näitä tavoitteita ei kukaan voi vastustaa ainakaan julkisesti. ”Ekoloogisuudella” esimerkiksi perustellaan nykyään melkein mitä vain. Lopputuloksena onkin mielikuva, että ”poliitikot ne lupaa kaikkea kaunista”.

Uusliberalismin kriitikko David Harvey on todennut, että poliittisissa iskulauseissa tavoitteet yritetään usein peittää hämärän retoriikan alle. Hän ottaa esimerkiksi käsitteen ’vapaus’, freedom, joka Yhdysvalloissa koskettaa ihmisiä syvästi. Harveyn mukaan sanomalla ’vapaus’”eliitti painaa nappulaa joka avaa oven massojen sydämiin lähes minkä hyvänsä asian oikeuttamiseksi.” Tällaisia taikasanoja ovat myös ’tehokkuus’, ’kustannussäästöt’ sekä kaikkien rakastama ’byrokratian vähentäminen’. Kuka nyt haluaisi lisää byrokratiaa tai kustannuksia tai tehottomuutta?

Argumenttien taustaideologialla on vahva voima. Jos puhuja voi olettaa, että kuulijat pitävät jotakin lähtökohtaa itsestään selvänä, puhujan ei tarvitse tuoda sitä esille. Voi jopa olla haitallista, jos korostaa taustaideologiaansa liikaa. Puhuja saattaa joutua tilanteeseen, jossa lähtökohta asetetaankin kyseenalaiseksi.

Alkuperäinen argumentti kuului siis näin: ”Hallituksen tulee kohdistaa veroalennukset pien- ja keskituloisille, koska he kärsivät inflaatiosta eniten.” Se on selkeä ja asiallisesti perusteltu väite. Entä vasta-argumentti: ”Väite on kaunis, mutta ontto.” Vastaväitteeltä taisivat puuttua perustelut. Yhden tavoitteen toteamus kuitenkin saavutti: se ylitti uutiskynnyksen.

IDEAPYSÄKÖINTIÄ HAKANIEMESSÄ

2008-07-11T20:17:00.000+03:00

Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla 10.7. julkaistu kirjoitus

Kuinkas tässä näin pääsi käymään? Ideaparkituksen kaupunkiversio tuli Hakaniemeen! Vihdissä ideoidaan metsässä, Vantaalla moottoritien päällä ja Helsingissä maan alla. Kiinteistökehittäjä keksii kauppakeskuksen rahoittamaan pysäköintihallia, varmaa bisnistä – ja alueen kauppiaat ja kaupunkilaiset ovat kauhuissaan.

Paikka on mitä herkullisin, komea aukio aivan pääkaupungin keskustan kyljessä, mutta jotakin on pahasti pielessä. Mikä Hakaniemessä mättää, vaikka tori sykkii aidompaa elämää kuin kauppatori? Toisaalta, mikä vähän sokkeloisessakin kauppahallissa viehättää – jos onnistuu ylittämään Hämeentien ja pääsemään sinne asti?

Onko parkkitalo ylipäänsä ongelman ydin vai pitäisikö ratkaisua etsiä muista lähtökohdista? Miten eri käyttäjien ristiriitaiset tavoitteet sovitetaan yhteen? Ratkeavatko ongelmat rakentamalla vai tarvitaanko aivan muitakin lääkkeitä?

Mihin mahdollinen lisärakennusoikeus kannattaa sijoittaa, maan alle vai päivänvaloon? Kummat sopivat pimeään paremmin, autot vai ihmiset? Miten metroaseman sisäänkäynneistä saadaan houkuttelevampia? Millaiset uudet kaupat tuovat lisää asiakkaita, entä mistä ja miten asiakkaat tulevat?

Mutta kuka kutsui yhden gryndereistä ratkaisemaan Hakaniemen tulevaisuuden? Missä siitä päätettiin? Eikö kannattaisi hyödyntää vapaan kilpailun parhaita puolia ja pyytää useampia eri ehdotuksia kuten Kampissa tehtiin?

Helsingissä on aika vihdoin siirtyä uuteen suunnittelukulttuuriin. Otetaan eri osapuolia ja eri alojen viisaita mukaan pohdintaan alusta alkaen. Etsitään ja esitetään useita vaihtoehtoja, katsotaan ongelmakohtia monista näkökulmista. Kysytään ideoita muiltakin kuin kolmen kirjaimen gryndereiltä. Tehdään ensin oikeita kysymyksiä ennen kuin annetaan vääriä vastauksia.

IDEAPARKITTAMISEN SALAISUUS

2008-06-16T09:09:00.000+03:00

Juttu Uutispäivä Demarissa (12.6.) Ideaparkeista rakentui vastakkainasetteluun työpaikkojen ja ympäristöongelmien välillä. Entä jos peruskysymys onkin aivan toinen: kiinteistökeinottelua ja korruptiota?

Ei ole sattumaa, että Ideaparkkien isällä on suora yhteys vaalirahoitussotkuun, n.s. Kehittyvien Maakuntien Suomi –järjestöön ja mm. Rovaniemellä profiloituneeseen Nova-kiinteistökehitysyhtiöön.

Miten Ideapark-malli toimii? Hankitaan kaavoittamatonta maata moottoriteiden melualueelta, kyllin etäältä asutuskeskuksista, jotta maan hinta on hyvin alhainen. Sen jälkeen paikallisille päättäjille esitellään koreat piirustukset ja maalaillaan tulossa olevia työpaikkoja ja verokertymiä, jos kunta laatii kaavat, antaa luvat ja rakentaa kunnallistekniikan. Mutta kunnan päätös pitää tehdä saman tien, muuten sopimus raukeaa. Hyvät veljet ovat panneet kättä päälle jo etukäteen.

Oikeastaan ei pidä ihmetellä, jos taloudellisen kehityksen kärjestä pudonneiden alueiden kunnanisät ovat mykkinä ihastuksesta. Että tällainen taivaan lahja meidän kylille, ei siitä sovi enempiä kysellä.

Kauppias rakennuttaa peltihallin, sitouttaa vuokralaiset pitkäaikaisella sopimuksella, myy kiinteistön kansainväliselle sijoittajalle ja siirtyy sitten seuraavalle kylälle. Ei se business pelkkään nappikauppaan eikä soffiin perustu vaan maan ansiottomaan arvonnousuun. Vanha temppu, aiemmin sitä harrastivat lähinnä asuntogrynderit. Vetoaminen tulevaan junayhteyteen on kansalaisten pilkkaamista. Muistatte varmaan, miten monien jo olemassa olevienkin junayhteyksien säilymisen puolesta on pitänyt taistella.

Entä ne työpaikat? Pätkätöitä matalapalkkaisille naisille. Ei panostuksia esimerkiksi kestävien vientituotteiden tutkimukseen, kehitykseen ja kotimaiseen valmistukseen vaan kaukoidän halpatuontia ja kertakäyttötuotteita.

Jos tarkoitus todella olisi maakuntien kehittäminen, työpaikkojen luominen ja palveluiden tuominen lähemmäksi ihmisiä, ratkaisut näyttäisivät aivan toisenlaisilta. Silloin rakennuspaikatkin etsittäisiin Vihdin, Lempäälän ja Pieksämäen keskustasta ja julkisen liikenteen reittien risteyksistä. Se on myös eduskunnan säätämän maankäyttö- ja rakennuslain sekä kirjain että henki, jota asuntoministerikin noudattaa.

Reunamerkintöjä

2008-06-10T21:32:00.000+03:00

Paljon on taas tapahtunut - olen ollut "maailmaa parantamassa", tavannut matkojen varrella upeita, älykkäitä, visionäärisiä ihmisiä - kohdannut heidän heikkouksiaan ja vahvuuksiaan, ollut imponeerattu heidän tahdonvoimastaan ja kyvystään taistella ylivoimaisilta tuntuvissa tilanteissa Etelä-Amerikassa, Intiassa, Afrikassa. Heidän esimerkkinsä antaa uskoa ja voimaa silloinkin, kun kotoiset ongelmat tuntuvat turhanaikaisilta ja siksi lamaannuttavilta. He osoittavat, että maailma on globaali joka hetki. Kaikki koskee meitä kaikkia, niin energia, vesi, nälkä, sota kuin rauha.

Toisaalta on tullut seuratuksi Ideaparkki- ja vaalirahoitussotkua turhankin läheltä - katsoin juuri, että perustamassani Facebook-ryhmässä IDEAPARKITTAMISELLE LOPPU on jo 1601 jäsentä ja ryhmä kasvaa edelleen joka päivä! Vanhanen tapailee Japanin keisaria, mutta perunat ovat Kesärannan uunissa. Eduskunnan oppositio odottaa Nurmijärven kehittyvän maakunnan miestä. Saa nähdä, kauanko hän pysyy pystyssä, antaako puolue yhä lojaalisti tukeaan aivan kuin Afrikan johtajat Mugabelle - vanhan veljeyden tähden, vaikka sisältö on jo aikoja rikkoutunut.

SDP on valinnut itselleen johtajat. Ilmeisesti meillä on aina sellaiset johtajat, jotka ansaitsemme. Emme ansainneet Tuomiojaa. Urpilaiselle ei voi toivoa muuta kuin voimia ja viisautta - pyöritys tulee taatusti olemaan rajua. Kuherruskuukausi niin lehdistön kuin puolueen kanssa on pian ohi ja se joka on nopeasti nostettu, ammutaan mielellään pian alas, erityisesti nainen, nuori ja vaalea. Ks. Jäätteenmäki - vaikka kypsä ja tumma. Itse olisin suonut Urpilaisen kasvavan korkoa muutaman vuoden Ekin rinnalla, vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö Jutalla ole eväitä kasvaa johtajan mittoihin. Mutta kokemuksella on arvonsa. Nyt vaan on näin.

KANSALAISAKTIVISMIA

2008-04-28T11:07:00.001+03:00

Viikonloppuna lähti Vihdin ja Uudenmaan liiton päättäjille allaoleva muistio Ideaparkin vaikutuksista. Helsingin Sanomien pääkirjoitus jatkoi samoista aiheista ansiokkaasti tämän aamun pääkirjoituksessa.

Eilinen sunnuntaihesarin Lippos-haastattelu sen sijaan sai aikaan melkoista hämmästystä. Näinkö entinen puoluejohtaja haluaa osoittaa, että kun ikä nousee lähemmäs 70 vuotta, harkintakyky katoaa kokonaan. Hesarissa kysyttiinkin tänään osuvasti, miten äksy julkisuuden henkilö oikein saa olla.

Jos meikäläinen olisi käyttänyt vastaavaa sananpartta tai saman tasoisia argumentteja, ei olisi julkisuuskynnys ylittynyt, tai jos olisi, olisi kummasteltu, että onko sillä hormonit ihan sekaisin, akkojen kaunaista tunteenpurkausta...

Voi vain toivoa, että entisen puoluejohtajan lobbaus Tuomiojaa vastaan ja ydinvoiman puolesta kääntyvät itseään vastaan, kun älykkäät ihmiset analysoivat, mistä oikein on kysymys. Ainakin minut haastattelu sai perustamaan adressin EI YDINVOIMAA, käykää allekirjoittamassa!

http://www.adressit.com/ei_ydinvoimaa

LOPPU PELTOJEN IDEAPARKITTAMISELLE

2008-04-28T10:57:00.000+03:00

Kansalaisaloitteen muistio Vihdin kunnan päättäjille ja virkamiehille, 26.4.2008

Seuraavassa tuodaan esille eräitä tiedotusvälineissä esiteltyyn Vihdin Ideapark-ostokeskushankkeeseen liittyviä näkökohtia.

UUDENMAAN MAAKUNTAKAAVAN TARKISTAMINEN

Vuonna 2000 tuli voimaan uusi maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL). Yksi sen tavoitteista oli pysäyttää kaupunki- ja kuntakeskustojen autioituminen, joka aiheutuu kaupan siirtymisestä moottoriteiden varteen. Tieto tulevasta lainmuutoksesta (MRL 58§) aiheuttikin automarkettien rakennusbuumin, jonka uskottiin sen jälkeen olevan lopullisesti ohi. Samaan aikaan löydettiin myös eheyttäviä vaihtoehtoja, joista esimerkkinä Helsingin Ruoholahti. Julkisen ja kevyen liikenteen solmukohtaan, osittain vanhoihin varastokiinteistöihin syntyi kiinteästi muuhun kaupunkirakenteeseen nivoutuva vähittäis- ja erikoiskaupan keskus, jossa on hyvät pysäköintitilatkin. Myös maaseutukaupungeissa kuten Jyväskylässä ja Kouvolassa on tehty jalankulkualue- ja pysäköintiratkaisuja, joilla vanhoihin keskustoihin on palautettu elämää. – Kehätierakentaminen ei siis ole ainoa mahdollisuus.

(MRL 58§ 3. mom). Vähittäiskaupan suuryksikköä ei saa sijoittaa maakunta- tai yleiskaavan keskustatoiminnoille tarkoitetun alueen ulkopuolelle, ellei alue ole asemakaavassa erityisesti osoitettu tätä tarkoitusta varten. Vähittäiskaupan suuryksikkö määritellään 114 §:ssä
(MRL 114 §):Vähittäiskaupan suuryksiköllä tarkoitetaan yli 2000 kerrosneliömetrin suuruista vähittäiskaupan myymälä.

Lain henki on, että suurmyymälöiden sijoittaminen on maankäytön suunnittelua, johon pitää liittyä laajempaa yhteiskunnallista harkintaa. Loppuvuodesta 2008 Uudenmaan maakuntahallitus käsittelee pitkään valmistellun vaihemaakuntakaavan, joka maakuntavaltuuston on hyväksyttävä ennen kuin se menee ympäristöministeriöön vahvistettavaksi. Maakuntakaavaan mahdollisesti tehtävä muutos käy läpi saman prosessin. Maakuntavaltuuston päätöksestä voi valittaa ympäristöministeriöön, valitusoikeus on mm. jokaisen maakunnan kunnan jäsenellä (MRL §191 ja kuntalaki §92).

VÄHITTÄISKAUPAN SUURYKSIKÖIDEN YHTEISKUNNALLISET JA YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET

Vähittäiskaupan suuryksiköt eivät sisälly yva-lainsäädännön hankeluetteloon, mutta alueellinen ympäristökeskus voi päättää myös yksittäistapauksessa yva-menettelyn soveltamisesta, vaikka hankkeen koko on asetuksessa määriteltyä pienempi tai hanketta ei ole mainittu hankeluettelossa. Vähittäiskaupan suuryksiköllä on merkittäviä ympäristövaikutuksia mm. liikennemäärien ja kasvihuonekaasupäästöjen kasvun kautta.

Yksi yhteiskunnallisista vaikutuksista on kuntalaisten jako autollisiin ja autottomiin, jolloin ulkopuolisiksi jätetään lapset, nuoret, vanhukset, liikuntarajoitteiset ja muut, joilla ei ole käytössään autoa. Koska keskustojen ulkopuolella olevat vähittäiskaupan yksiköt perustuvat yksityisautoiluun, niihin ei järjestetä sujuvia julkisen eikä kevyen liikenteen yhteyksiä. Kevyt liikenne ei näytä onnistuvan edes silloin, kun suuryksikkö sijaitsee asutuksen tuntumassa, esimerkkinä Vantaan Jumbo.

Työllisyys- ja verotuloargumentilla puolustellaan kunnissa vähittäiskaupan suuryksikköjen sijoittamista juuri kyseisen kunnan maalle. Kyse on nollasummapelistä. Lyhytaikaisia voittajia ovat vain hallien rakentajat ja pätkätöitä tekevät kaupan myyjät, kun taas häviäjiksi joutuvat naapurikaupunkien vanhat keskustat, niiden työpaikat, palvelut ja kiinteistöt. Suurmyymälöiden jatkuva lisääntyminen hajottaa yhdyskuntarakennetta, jos mikä.

Talous ei kasva rakentamalla uusia liiketiloja ja sulkemalla entisiä. Ideaparkit ovat ainoastaan kilpailua markkinaosuuksista, eivät vastausta todelliseen talouden ja kulutuksen kasvuun. Kulutus ei voi kasvaa, ellei myös tuottavuus kasva. Uusien kaupan suuryksikköjen perustaminen ei kasvata tuottavuutta vaan laskee sitä. Esimerkiksi tuotteiden keskitetty jakelu lähikauppoihin on tehokkaampaa yhteiskunnan resurssien käyttöä kuin yksilöllinen henkilöautolla tapahtuva noutojakelu. Kaupan näkökulmasta tehokkuus lisääntyy, kun se siirtää osan kuljetuksista asiakkaiden tehtäväksi, mutta kuluttaja joutuu maksamaan lisälaskun.

Suurten ostokeskusten varsinainen liikeidea sisältyy kiinteistöliiketoimintaan. Se hyödyntää ansiottoman arvonnousun, joka syntyy kun muuhun käyttöön vaikeasti soveltuva läpiajoliikenteen alue kaavoitetaan ostokeskuksille. Liikkeiden vuokrat tuottavat kiinteistösijoittajan vaatiman korkotuoton etenkin alhaisten lainakorkojen aikana. Kansainvälisillä markkinoilla kiinteistösijoittajien pitkän ajan tähtäin on viiden vuoden molemmin puolin. Turvallisen Suomen löytäneet kansainväliset kiinteistöinvestointiyhtiöt ovat yleensä pörssiyhtiöitä, joiden omistajuus ja intressit vaihtuvat nopeasti markkinatilanteen mukaan. – Entä miten pitkälle ulottuu kuntien maankäytön pitkä tähtäys?

VALTAKUNNALLISTEN ALUEIDENKÄYTTÖTAVOITTEIDEN TARKISTAMINEN

Tarkastellessaan hallitusohjelman mukaisesti valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita valtioneuvosto tutkinee lähiaikoina, millä tavoin maakuntakaavat tukevat valtioneuvoston muita tavoitteita kuten esimerkiksi ilmastomuutoksen torjuntaa, fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämistä, energiankäytön tehostamista, yhdyskuntarakenteen tiivistämistä sekä liikenneympäristön kehittämistä niin, että kevyen liikenteen edellytykset paranevat.

Mikäli Espoo-Lohja –rata joskus kulkee Vihdin keskustan kautta, sille saattaa asukkaiden ja maankäytön tehokkuuden kannalta löytyä parempia linjausvaihtoehtoja kuin Turuntien kyljessä. Missään tapauksessa rata ei ehtisi palvelemaan Ideaparkin mahdollisia asiakkaita.

ALLEKIRJOITTAJAT

Tämän muistion takana on IDEAPARKITTAMISELLE LOPPU –kansalaisaloite. Päivittäin kasvavaan Facebook-yhteisöön kuuluu tällä hetkellä liki 800 henkilöä, joiden nimet löytyvät nettilinkistä http://www.facebook.com/group.php?gid=28153292424&ref=mf . Vaivannäkömme tavoitteena on toimittaa teille asiatietoa päätöksentekonne taustaksi, koska olemme huolestuneita esitettyjen perusteluiden yksipuolisuudesta. Toteutamme kansalaisdemokratiaa olemalla jatkossa yhteydessä tarpeen mukaan myös muihin päättäjiin ja valmisteleviin virkamiehiin.

IDEAPARKITTAMISELLE LOPPU –kansalaisaloitteen puolesta

Kaarin Taipale, kaupunkitutkija, aloitteen tekijä

Bad Idea Parks - huonojen ideoiden parkkipaikat

2008-04-20T15:48:00.001+03:00

Juuri kun oli kuviteltu, että Vihdin "Ideapark" on järjettömin uusi ostokeskussuunnitelma, sunnuntai-HS räväyttää sivun verran 3-tietä: "Vantaa suunnittelee jättimäistä kauppakeskusta moottoritien ylle". - Facebookin IDEAPARKITTAMISELLE LOPPU -ryhmä muuten rikkoi tänään 500 jäsenen rajan.

... juu juu, maitoa ja kaljaa ja lenkkimakkaraa pitää saada, hyvien valikoimien ääreen pitää päästä lähiöasukkaidenkin, raideliikenteen solmukohta on hyvä paikka kaupunkikeskukselle, moottoritien päällä on tyhjää tilaa, ja niin edelleen, kaikki perustelut ovat paikallaan.

Mikä sitten mättää? Se, että lähtökohtana on kauppakeskus, ei elinympäristö ihmisille, saati elävä kaupunkikeskusta. Se, että kyseessä näyttää olevan grynderihanke, joka annetaan perinteisellä kabinettisopimuksella sille yrittäjälle, jolla on parhaat suhteet kansainvälisiin rahoittajiin eli kiinteistökeinottelijoihin.

Mättää se, että kaupunki ei aseta tavoitteita rakennetun ympäristönsä suhteen ja hyödynnä aidosti markkinakilpailua panemalla grynderit, eri suunnittelijat ja muut ekspertit kehittämään uusia ratkaisuja ja kisaamaan parhaasta toteutuksesta.

Mättää ihan suunnattomasti, että jopa "ekologialla" kaupitellaan hanketta, jossa ei näytä olevan siitä hajuakaan. Mitä sillä tarkoitetaan? Tuleeko pelargonioita katolle tai puita parkkipaikalle?

"Mieluummin Vantaalle kuin Vihtiin" on yhtä looginen perustelu kuin vaikkapa että mieluummin vasen käsi poikki kuin oikea. Kaupunkirakentamisen todelliset ongelmat jäävät kabinetteihin.

LIIKENNEPOLITIIKKAA VAI MITÄ SE ON?

2008-04-18T14:57:00.002+03:00

Tekstissä on tiivistelmä eduskunnan tulevaisuusvaliokunnassa 16.4.2008 esittämistäni kommenteista valtioneuvoston 27.3.2008 päivättyyn liikennepoliittiseen selontekoon eduskuskunnalle.

Kestävä kehitys ei ole pelkkää ilmastopolitiikkaa. Vaikka joka ikinen auto kulkisi tuulisähköllä, liikenneinfra ja kapseloituminen oman auton sisälle hajottavat yhteisöjä ja yhdyskuntarakenteita. Autottomat jäävät ulkopuolelle. Teknologia ei ratkaise kaikkea.

Liikennesuunnittelu on maankäytön suunnittelua – eri erillinen osa-alue! Liikennejärjestelyillä ja –infralla luodaan maalle lisäarvoa, joka on hyödynnettävä, tai haittoja, jotka on estettävä.

PPP ei ole ”elinkaarihanke” vaan yksityisrahoitteinen julkishanke. Miksi selonteossa käytetään tätä eufemistista käännöskukkasta? Elinkaari-käsite (life cycle) viittaa aivan toiseen tarkastelunäkökulmaan.

Helsingin seudun metropolialueen haasteet

Selonteossa toistetaan tiivistämisen mantraa pohtimatta tarkemmin tavoitteen sisältöä (s. 15). ”Kaupunkiseuduilla väki lisääntyy eniten reuna-alueilla ja kehyskunnissa. ... Kaupunkiseutujen joukkoliikenteen kilpailukyvyn vahvistamiseksi maankäyttöä ja liikennejärjestelmää on kehitettävä niin, että yhdyskuntarakenne tiivistyy.”

”Tiivistämien” ei riitä. Myös kaupunkiasumisen vaihtoehtoja on kehitettävä. Ei pidä antautua pilvilinnoille. ”Etätyökään” ei vähennä liikkumista. Asuntoreformikilpailu! ARA etulinjaan!

Joukkoliikennettä tuetaan sanoin mutta ei teoin eli euroin (s. 17). ”Valtio osallistuu ... kaupunkien joukkoliikenteen rahoitukseen edellyttäen, että rahoitus lisää joukkoliikenteen käyttöä, parantaa ... kilpailukykyä ... Hallitus ... parantaa kevyen liikenteen olosuhteita ...”

Liikenneympäristön laatu, johon sisältyy mm. pysäkkien ja liikennevälineiden kunto, vaatii omat hankeohjelmat ja suunnittelun, jonka taso osaltaan paljastaa julkisen ja kevyen liikenteen arvostuksen tai sen puutteen. Onko ne tarkoitettu vain roskaväelle? Investointiohjelmassa 2007 – 2011 investointien suhde on 1:17,5 (s. 52: 870 milj. € teihin vs. 50 milj. € turvallisuuteen ja joukko- ja kevytliikenteen edistämiseen). Kiinnostavaa, ettei näille investoinneille ole ilmoitettu ”hyötysuhdetta”. Sehän ei tarkoita, etteikö hyötyä tulisi, se kertoo vain laskennassa käytetyistä mittareista, siis arvoista. Epäilemättä autoilijat ovat vahva eturyhmä. – Logistiikan ja liikkuvuuden (”mobility”) innovaatioille on tilaa ja niiden täytyy koskettaa myös kävelijöitä, pyöräilijöitä ja autottomia. Monialainen kansainvälinen innovaatiokilpailu!

Raideliikennettä koskevat tavoitteet (s. 15) ovat kohdallaan, mutta mitä ne tarkoittavat käytännössä? ”Raideinvestoinnit on kyettävä ennakoimaan riitävän varhain niin, että maankäyttö voidaan suunnitella tehokkaaksi.” Tämä liittyy myös valtakunnan suunnittelun näkökulmaan: ”Valtioneuvoston on tarkoitus keväällä 2008 päättää valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tarkistamisesta.”

Länsimetro on pääkaupunkiseudun metro Sipoosta ja itä-Vantaalta Kivenlahteen – ei ”Espoon metro”! Se on samalla mahdollisuus luoda Espoolle kaupunki-identiteetti osana pääkaupunkiseutua. Itämetron suunnittelu Sipooseen on aloitettava nyt. Valtioneuvosto joutuu ottamaan erityisvastuuta Sipoon liikenneratkaisuista, koska se on hyväksynyt länsiosan pakkoliitoksen Helsinkiin. Pks-kunnat eivät saa vahvistaa kaavoja ennen kuin toimivista joukkoliikenneratkaisuista ja niiden toteutuksesta on sitovat päätökset. Ei voida sallia, että Sipoo hajoaa toiseksi Espoo-Nurmijärveksi.

Keski-Pasilasta olisi mahdollista tehdä metropolialueen uusi keskus – kaikille yhteinen, historiaton paikka, myös raideliikenteen linkki lentokentälle. Maanomistajana Ratahallintokeskuksen pitää muuttua jarrumiehestä veturinkuljettajaksi! Monialainen kansainvälinen suunnittelukilpailu!

Kehä III odottaa suuria investointeja. Miksei sitä tunneloida ja nosteta samalla alueen maan arvoa? Nyt rekka-Tonava estää Vantaan ja Helsingin luonnonmukaisen kasvun yhteen ja tiivistymisen? – Joku haluaa investoida jopa Tallinna-tunnelin tutkimiseen. Eikö Kehä III -tunneliselvitys aja edelle?

Ideaparkittaminen on lopetettava – ehdoton stop ostoparatiiseille, joihin ei ole aidosti toimivaa joukkoliikennettä ja jotka eivät liity olemassa olevaan rakenteeseen (vrt. Ruoholahti ja Vuosaari). Se on aluekehityksen nollasummapeliä jossa voittaa vain lyhyen tähtäyksen kiinteistökeinottelu. Sekä ”vähittäiskaupan suuryksiköt” (MRL §114) että ”paljon tilaa vaativat erikoistavaran kaupat” on sijoitettava pelkästään raideliikenteen ja muun julkisen liikenteen solmukohtiin, joista myös kevyen liikenteen yhteys lähiympäristöön. (Jumbo – Kartanonkoski on ihmisten pilkkaamista). Kuntapäättäjät on saatava kuriin!

MIKSEI KESKUSTATUNNELIA?

2008-04-17T14:15:00.000+03:00

Paikallislehden yleisönosastossa joku kyseli, miksi demareilla on kielteinen kanta keskustatunneliin. Hyvä, että joku kysyy, kunpa sekä päättäjiltä että virkamiehiltä aina vaadittaisiin tarkat perustelut!

Ne meistä, jotka olemme jo vuosikausia vastustaneet hanketta, ovat perustaneet kantansa ensinnäkin siihen, että huoltoliikenne ei tarvitse keskustatunnelia, sille on omat tunnelit keskustassa.

Toiseksi, niiden kaupunkitunnelien myötä, joita maailmalla on rakennettu (esimerkiksi Oslossa, Göteborgissa ja Seoulissa) on syntynyt uutta rakennusmaata, siis tilaa joko uudisrakentamiselle tai Seoulin tapauksessa jopa joelle ja puistoille. Lisäksi täysin erillään olevat kaupunginosat on voitu yhdistää toisiinsa. Näin ei tapahtuisi Helsingissä, katutila säilyisi katutilana.

Kolmanneksi, autojen pakokaasut eivät häipyisi mihinkään, ne vain puhallettaisiin muutamasta piipusta samalle taivaalle. Vasta-argumenttina on väitetty, että pakokaasuja syntyisi vähemmän, kun autot ajaisivat nopeammin. Mutta autojen määrähän kasvaisi samaan aikaan, sehän on koko tunnelin tavoite!

Neljänneksi on vedottu keskustan elävöittämiseen ja liike-elämän kilpailukyvyn ylläpitämiseen kehäteiden hypermarkettien rinnalla. On peloteltu, että keskustan kaupat kuolevat. Samaan aikaan kuitenkin Helsingin keskustaan on rakennettu runsaasti lisää pysäköintitilaa, kyllä sinne auton saa jos on tarvis. Sekä kansainväliset esimerkit että vilkaisu Aleksin ja Esplanadin jalkakäytäville todistavat, että ihmiset haluavat joka tapauksessa tulla oikeisiin keskustoihin kohtaamaan toisiaan.

Viides argumentti on jo pienemmän mittakaavan asia, mutta tällaisten tunnelien sisään- ja ulosajoaukkojen alueelta katoaa kaikki elämä, ne muodostavat ympärilleen kaupunkikuolion.

Sitten vielä ne kustannukset. Entä jos karkeasti arvioiden puoli miljardia euroa sijoitettaisiinkin parempaan joukkoliikenteeseen, jalkakäytäviin, aukioihin ja puistoihin? Siis ihmisiin eikä autoihin!

Arvopohjaa etsimässä

2008-04-05T18:03:00.001+03:00

Avoimeen vaaliin asettuvalla ehdokkaalla pitää olla agenda, oma asialista. Englanniksi sanovat 'platform', ikäänkuin taso, perustus, jolla seisoo. Olisiko se 'arvopohja'?

Onhan meillä paljon yhteisiä arvoja - veljeys tai solidaarisuus, vapaus, ja tasa-arvo tai yhdenvertaisuus. Oikeudenmukaisuus. Ihmisoikeudet. Ja kaikki nämä globaalisti! Hyvä elämä, rauha, ympäristön suojelu. Vähemmistöjen oikeudet, olivat he sitten ketä vain. Kaiken maailman hyvät asiat.

Valtakunnanpolitiikassa puhutaan veronalennuksista, perintöveron poistosta ja eläkkeiden prosenteista. Yksityistetään yliopistoja ja kouluja. Ollaan menossa nopean toiminnan joukkoihin, Afganistaniin ja joskus sitten NATOon. Valikoidaan liikennehankkeita, jotka pääsevät rahoituskoriin. Kiistellään lautasista EU:n illallispöydissä.

Mutta nyt onkin tulossa kuntavaalit. Missä on paikallispolitiikan ydin? Mikä voisi olla helsinkiläisen ehdokkaan asialista? Osa globaaliagendan asioista vaikuttaa suoraan paikallistasolle, esimerkiksi energia; jotkut valtakunnanpolitiikan päätökset samoin, esimerkiksi liikenneinvestoinnit ja kouluasiat, mutta jääkö jotakin aivan omaa?

Tässä kahdeksan kohdan lista aivan harjoituksen vuoksi:

SEKÄ PUNAISTA ETTÄ VIHREÄÄ

Enemmän tilaa ihmisille kuin autoille - ei keskustatunnelia!
Enemmän yhteistä kuin ylikansallista - Helsingin kruununjalokiviä ei myydä!
Enemmän omaa kuin vierasta - julkiset palvelut kuntoon!
Enemmän uusiutuvaa energiaa kuin hiiltä ja öljyä - temmataan tuulesta!
Enemmän reilua työtä kuin hömppää - ei uusia Euroviisuja!
Enemmän kaupunkiasumista kuin nurmijärviunelmia - asuntoreformi!
Enemmän sekä metropolipolitiikkaa että lähidemokratiaa - opitaan maailmalta!

tai tiiviimmin:

Ihmisille, ei autoille
Yhteistä, ei ylikansallista
Uusiutuvaa, ei saastuttavaa
Todellista, ei hömppää
Koteja, ei harhakuvia
Kyliä kaupungissa, ei korvessa

Teotihuacan

2008-03-19T19:35:00.001+02:00

Last week, I saw the Teotihuacan near Mexico City for the first time. Incredibly impressive. However, while climbing the pyramids, one is obsessed by the obvious question: what was it that ruined the fantastic culture 1250 years ago? Lack of democracy, and overexploitation of natural resources, suggests Guide Michelin. Unsustainable development, we'd say.

The majestic site is filled, absolutely filled with local vendors trying to sell the cheapest stuff to passers-by. They approach you in a determined manner with their merchandise, "one peso only". Puzzling. Should you stop at each and every one and politely say no-thank-you? Or grab your purse and look for coins that you don't have? Or do you try to run away, change the pace and direction of your steps - and feel ashamed, and frustrated that your thoughts are constantly distracted from the PLACE, where you'll probably never return.

On the way back to the city we pass the vast informal settlements that creep upwards on the hills like a grey carpet. The huts must house millions of people that have settled "informally", and will gain ownership of their plot after five years of occupancy. I'm wondering how many are connected to water or energy networks. Are there any schools or any medical care? A bus to the city from these contemporary pyramids?

RAKENTAJIEN RYHDYTTÄVÄ ENERGIATALKOISIIN

2008-03-19T19:20:00.001+02:00

(Artikkeli julkaistu Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatti-sivulla 24.2.2008)

Tehokkain ja halvin tapa vähentää kasvihuonekaasuja on oikea rakentaminen. Kuntien ja valtion pitäisi näyttää energiapihin rakentamisen esimerkkiä.

Missä olisi halvinta ja tehokkainta vähentää kasvihuonekaasupäästöjä? Rakentamisessa. Tähän tulokseen tuli Nobel-palkittu ilmastotutkijoiden paneeli (IPCC) joulukuussa 2007 julkaistussa raportissaan. Sen vertailussa olivat mukana energian tuotanto, liikenne, teollisuus, maatalous, metsätalous ja jätehuolto. Myös kun suomalaisia haastateltiin toimenpiteistä ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi, rakennusten energiatalous nousi etusijalle.

Maailman mitassa karkeasti arvioiden 20 prosenttia energiasta palaa liikenteessä. Rakentamisen ja rakennusten käytön osuus on noin 40 prosenttia. Lämmitys, jäähdytys ja valaistus vievät leijonanosan, muita syöppöjä ovat lämminvesi, veden pumppaus ja sähkölaitteet. Mikä etelän leveysasteilla säästyy lämmityksessä, menee jäähdytykseen. Sen lisäksi hajoava yhdyskuntarakenne kasvattaa kaikkialla liikenteen määrää.

Energiaa myös rakennusmateriaalien tuotantoon ja logistiikkaan. Sementin, teräksen, tiilten ja lasin valmistus vaatii korkeita lämpötiloja. Puutakin on kuivatettava, sahattava ja kuljetettava. Kuitenkin vain kymmenesosa rakennusten kuluttamasta energiasta palaa työmaavaiheessa, loput vasta valmiissa talossa. Koska pitkällä aikavälillä ratkaisevaa on tilojen käytössä kuluva energia, rakentajat olisi rakennusten suunnittelusta alkaen saatava mukaan energiatalkoisiin.

* * *

Hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen on käytännössä kolme eri reittiä: säästö, lisää tehoa ja enemmän uusiutuvaa energiaa. Halvinta on kuluttamatta jätetty energia, negawatit.
Säästäminen kuulostaa vanhanaikaiselta, se edellyttääkin enemmän käyttäytymistieteiden kuin teknologian osaamista. Onneksi myös insinöörit tutkivat parhaillaan esimerkiksi sitä, miten matkapuhelimeen saa reaaliaikaisen tiedon omasta sähkönkulutuksestaan. Kukaties se muuttaa arkirutiineja nopeammin kuin mikään muu.

Energiatehokkuudesta puhuttaessa ajatellaan helposti, että kyse on ”korkeasta teknologiasta”, joka vaatii vuosien tutkimusta ja kehittämistä. Rakentamisessa pätevät kuitenkin ikivanhat fysiikan lait. Aurinko paistaa etelästä, ja paksumpi seinä ja katto eristävät paremmin kuin kevyet rakenteet. Matalaenergiarakentamisen teknologia on jo olemassa.

Uusi tavoite on nolla-nettoenergiarakentaminen, joka kuluttaa alle kolmanneksen verrattuna nykynormien vaatimaan/mukaiseen tasoon ja hankkii tarvitsemansa energian uusiutuvista lähteistä. Se on enemmän kun pelkkä passiivitalo, joka selviää perinteisellä rakennustekniikalla. Se hyödyntää aktiivisesti maalämpöä, vesivoiman ja biomassan eri muotoja tai aurinko- ja tuulienergiaa. Nolla-nettoenergiarakentamisen idea on hiilineutraalius: kasvihuonekaasuja ei synny lainkaan. Pian puhutaan varmaan myös nollaenergia-kaupunginosista.

* * *

Rakentamisen nykytodellisuudessa ei ole yhtä vastuunkantajaa, jota voisi osoittaa sormella. Talon energiataloudellisuus määräytyy kauan ennen kuin perustuksia aletaan kaivaa. Päätöksentekoketju on pitkä, eikä kaikilla ole samoja tavoitteita. Ketju alkaa rahoittajista, maanomistajista, rakennuttajista, suunnittelijoista ja rakentajista sekä jatkuu kiinteistönomistajiin, vuokralaisiin ja käyttäjiin, tai rakennusaineiden ja laitteiden suunnittelijoista ja valmistajista myyjiin ja huoltohenkilöstön kouluttajiin. Yhteistä hyvää edustava lainsäätäjä ohjaa prosessin eri vaiheita määräyksillä ja ohjeilla.

Valtiovalta on ollut aktiivinen, muttei kovin kunnianhimoinen. Säännösten rukkaaminen ja päätöksenteko vievät aikansa, ja uudisrakentaminen tuo rakennuskantaan vain yhden prosentin lisän vuosittain. Vaikutukset tuntuvat vasta vuosikymmenten kuluttua.

Rakentajat sanovat, ettei ole kysyntää, ihmiset valittavat, ettei ole tarjontaa. Asunnonostajat kauhistelevat neliöhintoja, grynderit energiamääräyksiä. Suunnittelijat keskittyvät edullisten ratkaisujen löytämiseen. Kiinteistönomistajaa, oli hän sitten omakotitalon isäntä tai pörssisijoittaja, ei energiatehokkuus ole toistaiseksi juuri kiinnostanut. Energian hinta on ollut marginaalinen kustannus, jonka usein maksaa vuokralainen, ”loppukäyttäjä”.

Kehäteiden lasilaatikoiden kyljessä tosin saattaa jo koreilla aurinkosähköpaneeli, josta saadaan kuva asiakaslehden kanteen, mutta bulkkituotannossa lainsäädännön minimivaatimukset ovat maksimi. Energialasku kasvaa entisestään, kun urakoitsijavetoiset toimisto-, asuin- ja kauppakiinteistöhankkeet yleensä nousevat tonteille, joille pääsee vain omalla autolla. Liikkumisen hiilidioksidipäästöjä ei neutraloi puupaneeli siellä tai aurinkokenno täällä.

* * *

Entä jos pantaisiin pystyyn talkoot? Ajateltaisiin, että jokaisen on kannettava oma osansa vastuusta – myös globaalisti, siitähän Balin ilmastokokouksessakin viime joulukuussa keskusteltiin. Unohdettaisiin vanha vasta-argumentti Suomen päästöjen pienuudesta isojen rinnalla. Sekä rakentajien, valtioiden että kaupunkien hyvät käytännöt ovat maailmalla haluttua tavaraa. Siitä ovat mallina Lontoon ja Tukholman ruuhkamaksut tai Saksan syöttötariffilainsäädäntö, joita nyt kopioidaan kaikkialla.

Julkisella sektorilla on eritysvastuu esimerkin antajana. Elleivät valtio ja kunnat näe itseään mallirakennuttajina, kuka sitten? Niiden täytyy omissa hankkeissaan ylittää asettamansa normit ja antaa rakentajille mahdollisuus näyttää, miten uusia ratkaisuja parhaiten syntyy. Jos Helsingin kaupunki kehittäisi innovatiivisen rahoitus- ja ohjausmallin huippuedullisten ja energiapihien vuokra-asuntojen rakennuttamiseen, maine kiirisi kymmenien Euroviisujen verran.

Asuntopoliittisessa keskustelussa puhutaan tuotantoluvuista ja omistusmuodosta. Määrälliseen kasvuun pantava puhti ei saa siirtää muita tavoitteita syrjään. Valtion tukieurojen ehtona pitää olla myös entistä energiapihimpi rakentaminen.

* * *

Vetoaminen lisäkustannuksiin ei vakuuta. Lisäenergiatehokkuuden vaatimat lisäinvestoinnit maksavat itsensä takaisin 3–10 vuodessa. Löytyykö pörssistä nykyään sitä parempia sijoituskohteita? Myös rakennusfirmojen on aika ottaa aloite käsiinsä ja lopettaa ”ekorakentaminen” imagoprojektina. On tilaisuus näyttää, mitä osaa.

Saksan ja Tanskan syöttötariffia kopioidaan nyt kaikkialla. Sitä tarvitaan, jotta asukas voi olla paitsi kuluttaja myös uusiutuvan energian tuottaja. Keskitettyjen ratkaisujen rinnalle tulee pienten yksiköiden verkostoja, eräänlainen energiantuotannon Wikipedia.

Mikä on kuluttajan ja kansalaisen vastuu? Suostummeko ostamaan fossiilista energiaa tuhlaavia asuntoja tai käymään töissä ja ostoksilla paikoissa, joihin ei ole kunnollista julkista liikennettä? Mistä lähtien on ollut noloa olla säästäväinen ja sammuttaa valot? Entä ellei usko ilmastonmuutokseen? Voi aivan rauhassa olla välittämättä jääkarhujen kodittomuudesta. Riittää kun uskoo hiilettömään kulutukseen ja tuotantoon. Silloin maailmantalous, energian huoltovarmuus ja sotilasoperaatiot eivät enää riipu öljyn tai maakaasun saatavuudesta.

SDP:n hullut päivät

2008-02-12T11:38:00.000+02:00

Se on helppoa, kun on jo etukäteen sanonut kannattavansa Tuomiojaa, ei tarvitse nyt yhtäkkiä yllättäen etsiä uutta kandidaattia.

Olen jo monelle todennut, ettei kai tässä olla tekemässä saippuaoopperan castingiä - vai miksi ihmeessä niin monet etsivät nimenomaan nuorta blondia? Jos hyvä nainen löytyy, kai hän voisi olla myös tumma ja keski-ikäinen.

L. Lehtinen on arvioinut, että nyt puheenjohtajavalinnasta tuleekin linjavalinta. Entä jos entinen puheenjohtaja olisi jatkanut, eikö se olisi ollut linjavalinta? Vai eikö linja ollut oikein tiedossa tai eikö sillä olisi ollut väliä? Eikö puheenjohtajan valinta ole aina nimenomaan linjavalinta?

P. Lipponen on sanonut, ettei saa olla menneisyyden painolastia - tarkoittaako se kokemusta?

Monet sanovat, ettei saa mennä vasemmalle vaan enemmän keskelle. Siinä tapauksessa suunta on kokoomuksesta oikealle, jos kokoomus on työväenpuolue ja pienipalkkaisten naisten asialla. Natossa ja ydinvoimassa löytyy sitten vahva sinipunapohja. Tai keskustasta oikealle, jolloin mukaan ehkä saataisiin osa autoilevista miehistä - merkittävä äänestäjäryhmä tietysti.

Jotkut demaritkin näyttävät edelleen uskovan kokoomuksen mainostoimiston sloganiin, että vastakkainasettelujen aika on ohi. Näkis vaan. Ne ajat ovat vasta tulossa, sanokaa minun sanoneen.

Wiki-Democracy in a Wiki-City

2008-01-25T17:38:00.000+02:00

The DEMOS guys, Aleksi Neuvonen and Roope Mokka, have done a great job with their competition entry to the Greater Helsinki Vision 2050 competition.

It has all the elements that we all talk about these days - sustainability, energy, participation - but they've put the pieces together and point to a direction forward, the next step.

Comparing the Encyclopedia Britannica - still the authority a couple of years ago, based on refereed academic knowledge - with Wikipedia, an open source compilation of information, put together by the civil society, so to say, was particularly enlightening. That will give impetus to many new expressions, such as "Wiki-democracy" and "Wiki-City".

Helsingin asunto-ohjelman yksityiskohtia

2008-01-21T21:34:00.000+02:00

En nyt ihan ymmärrä tätä valitusta 75 neliön keskikoosta, kun samaan aikaan tuskitellaan, että Helsingin kämpät on ihan liian pieniä perheasunnoiksi. Enemmän kummastelen 5000 asunnon vuosivauhtia, sehän on silkkaa utopiaa.

Mutta logiikkahan on selvä, kun vastustetaan 75 neliön keskikokoa. Tottakai rakentajat tunkevat esimerkiksi 2,000 kerrosalaneliöön mieluummin 42 kappaletta 47 neliön asuntoja kuin 26 kappaletta noin 75-neliöisiä, niillehän saa reilusti korkeammat neliöhinnat ja paremmat katteet!

Kummankin kokoisessa kämpässä ne kalliit neliöt, märkätilat ja keittiö, maksavat jokseenkin saman verran, loput neliöt ovat bulkkitavaraa.

Erikoinen on myös toivomus, että vain osassa uusia asuntoja pitäisi täyttää liikkumisesteisyyden vaatimukset. Loputko tehtäisiin lainvastaisesti? Tämä haaste esitetään samaan aikaan kun toivotaan, että mahdollisimman moni vanhus tai toipilas voisi asua kotonaan.

Onko tarkoitus, että esimerkiksi toispuolihalvauksesta toipuva potilas ryhtyisi ensimmäisenä toimenaan sairaalasta käsin ostamaan itselleen uutta kämppää ja suunnittelemaan muuttoa? Vai voisiko ajatella, että tämä vamma voi osua kenen meistä kohdalle hyvänsä koska tahansa, ja on paras hankkia se esteetön asunto jo silloin, kun vielä pystyy liikkumaan.

Uskomattomin on joidenkin rakentajien valitus, että energiatehokkuuden lisääminen nostaa rakentamisen hintoja. Tämä samaan aikaan, kun koko maa ja maailma tuskailee sen kanssa, miten hiilen ja öljyn polttoa voitaisiin vähentää. Tiedetään hyvin, että noin 40% kaikesta kulutetusta energiasta palaa rakentamiseen ja ennen muuta rakennusten ylläpitoon. Energiatehokkuuteen satsaaminen on tässä pörssitilanteessa paras mahdollinen investointi.

Loistavaa, Erkki Tuomioja!

2008-01-12T18:30:00.000+02:00

Loistojuttu, Erkki Tuomiojan SDP:n puheenjohtajaehdokkuus!

Tähän mennessä käydyssä arvuuttelussa yksi argumentti on ihmetyttänyt minua erityisesti: että kandidaatti olisi liian iäkäs. Pitäisi olla nuori, mieluiten nuori ja kaunis nainen. Perustelu hirvittää. Ei kai tässä olla tekemässä saippuaoopperaa vaan politiikkaa?

Ei kukaan vastusta Hillary Clintonia vahvimman valtion johtajaksi hänen ikänsä vuoksi - sukupuoli ja sukunimi lienevät ylivoimaisesti hankalimmat esteet, nekin ovat Tuomiojalla kohdallaan. Erkki Tuomioja ja Hillary Clinton lienevät jokseenkin samanikäisiä.

Kuvitteleeko joku tosissaan, että suurimman oppositiopuolueen ja toivottavasti suurimman kuntapuolueen johtaja voisi olla ihminen vailla menneisyyttä kaikilla hallinnon ja politiikan tasoilla globaalista paikalliseen?

Eikä tässä toki haeta pelkkää kokemusta vaan kaivataan näkemystä. Pikkupolitikointi ei riitä silloin, kun perinteistä puoluetta reivataan tälle vuosituhannelle. Visio pitää olla ensin, sitten ruuvataan järjestökone ja päivänpolitiikka paikalleen.

Pääministeri on energia-asiassa ihan oikeassa

2008-01-09T10:40:00.000+02:00

Pakko tunnustaa, pääministeri Vanhanen on tämän aamun (9.1.2008) Hesarin mielipidekirjoituksessaan aivan oikeassa. Samaan aikaan kun EU ja koko maailma etsivät vakavissaan keinoja kasvattaa uusiutuvan energian osuutta, Helsingin Energia yrittää linnoittautua kivihiilikasojen taakse. Selittelyt eivät vakuuta.

Kaiken huipuksi Helen, samalla kun kehuu tuottavansa sähköä myös Helsingin ulkopuolelle, usuttaa valtiota peittämään sen jäljet, kun hallitus neuvottelee EU:n komission kanssa Suomen kansallisista tavoitteista uusiutuvan energian suhteen. Helen vetoaa käyttämäänsä sähkön ja lämmön yhteistuotantomenetelmään, joka epäilemättä tehostaa roimasti energiantuotantoa, kun se vähentää tuotantoprosessin hävikkiä. Yhteistuotanto on kuitenkin jo vanha juttu ja käytössä monissa muissakin maissa. En oikein osaa kuvitella vaikkapa Nokian ilmoittavan, että teimmehän me kommunikaattorin jo 1990-luvulla, ei meidän enää tarvitse panostaa innovaatioihin.

Luin eilen kaupungin virkamiesten kaupunginvaltuustoa (23.1.) varten kirjoittaman luonnoksen energiastrategiaksi. Helen jatkaa siinä pikkupoikamaista inttämistä ja toistelee puolustuksenaan harha-argumenttia valtaisista määristä rekkakuormia, jotka vyöryisivät päivittäin kaupunkiin täyttämään Salmisaaren ja Hanasaaren kattilat puuperäisellä polttoaineella. Aivan kuin kivihiiltä louhittaisiin Helsingin voimaloiden alta. Sitähän tuodaan sinne laivoilla, laivoilla pellettejä viedään myös Tukholmaan Suomen Pohjanmaalta.

Hyvän vertailukohdan antaa liikennelaitos HKL, jonka esitys on asiallinen, asiantunteva, eri vaihtoehtoja punnitseva - ja teksti paljastaa, että HKL tietää, missä maailmalla mennään.

Helsingillä ei ole strategista energiapolitiikkaa

2008-01-02T19:05:00.000+02:00

Onnea uudelle vuodelle, öljybarreli, tänään olet vihdoin 100 dollaria! - Kuinkas siinä näin kävikään, että energiaproblematiikka ei kadonnut mihinkään vuoden vaihtuessa - sitä ei ilotulitettu taivaan tuuliin. Aika käsittämätöntä muuten oli se uudenvuoden yönä tuntikausia jatkunut paukuttelu: miten ihmisillä voi olla rahaa siihen ja miksi korviasärkevä paukuttelu on jonkun mielestä niin kivaa?

Palataan härkäviikkojen kylmään arkeen. Fossiilisen energian käytön jatkuva kasvu on umpikuja. Se pakottaa ajattelemaan alusta jokseenkin kaiken. Globaalisti. Mutta myös paikallisesti. - Mitä energiapolitiikka voisi tarkoittaa esimerkiksi Helsingin kaupungille, ja miksi?

RAKENTAMINEN, RAKENNUKSET, ENERGIA JA ILMASTONMUUTOS: 40% ja 30%

Arvioidaan, että rakentaminen ja rakennusten ylläpito vievät 30 – 40% kaikesta kulutetusta energiasta, kun liikenteen osuus on ehkä 20%. Elinkaarinäkökulmasta katsoen vajaa 1/5 kuluu rakennusaineiden valmistuksessa ja työmaalla, loput käytön aikana. Lämmitys, jäähdytys, lämminvesi, valaistus ja laitteet vievät leijonan osan, yli 4/5. Kasvihuonekaasupäästöistä talot ja rakentaminen tuottavat noin 30%. Luvut paljastavat rakennussektorin säästöpotentiaalin mittasuhteet.

MATALAENERGIARAKENTAMINEN VAI NETTO-0-ENERGIA?

Energiankäytön kestävyyteen on kolme tietä: säästö, lisätehokkuus ja uusiutuvat energialähteet. Säästö on psykologiaa: käytetäänkö katkaisijan off-asentoa tai rohjetaanko kieltää hehkulamput, kuten Australiassa. Tehokkuus on teknologiaa, joskus aivan perinteistä: aurinko nousee idästä ja tuhdimpi seinä sitoo enemmän lämpöä kuin ohut. Siirtyminen uusiutuviin on polittista tahtoa ja kansainvälistä ilmasto- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Englanninkielessä on käsite ”carbon neutral building”, hiilineutraali rakennus. Suomenkieleen omaksuttu ’matalaenergiarakentaminen’ voi johtaa harhaan. Se antaa ymmärtää, että tavoitteena on ’vähän matalampi’ energiankulutus. Tämä ei kuitenkaan ole jutun koko juoni. Teoriassa talo voi kuluttaa rajattomasti, jos se itse tuottaa tarvitsemansa energian uusiutuvista energialähteistä. Peruskysymys on, paljonko talon rakentaminen ja ylläpito päästävät ilmakehään hiilidioksidia, jota syntyy fossiilisten polttoaineiden palaessa, ja metaania. Turvehan on fossiilinen polttoaine eikä uraani kuulu uusiutuviin energialähteisiin, joita on viittä lajia: tuuli, vesivoima, maalämpö, biomassa ja aurinko.

Uusiutuvasta energiasta Suomessa käytävä keskustelu vilisee harha-argumentteja risurallista metsäteollisuuden tuhoon. Kotimaisen metsän annit ovat yksi biomassan muodoista, sekin vain yksi monista uusiutuvan energian lähteistä. Biomassaa ivanneen Helsingin Energian käyttämä ”risuralli” -argumentti on harhainen myös siksi, että öljy ja kivihiilikin on kuljetettava jostakin Suomeen, ei niitä Hanasaaren alta kaiveta. Tukholmalaiseen voimalaitokseen kuitenkin laivataan pellettejä Pohjanmaalta tai Raaheen biomassaa Brasiliasta.

MITEN MUUALLA?

Otetaan esimerkki joidenkin mielestä yllättävältä taholta. Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon vapaakauppa-alueen NAFTAn ympäristökomissio (CEC) selvitti ympäristömyötäisen rakentamisen esteitä. Olin NAFTAn ulkopuolisena asiantuntijana hankkeessa, jonka loppuyhteenvedossa todetaan näin:

”Rakennusten hiilineutraalius on asetettava kunnianhimoiseksi, realistiseksi tavoitteeksi. Suositamme, että Pohjois-Amerikan hallitukset ja paikallishallinto asettavat tavoitteita, jotta päästään kaikkien, niin uusien kuin olemassa olevien rakennusten hiilineutraaliuteen. ... Kiitämme ja tuemme niitä yli 500 Yhdysvaltain kaupunkia, jotka ovat allekirjoittaneet kaupunginjohtajien ilmastonsuojelusopimuksen, sekä niitä, jotka ovat ottaneet käyttöön Amerikan arkkitehtiliiton AIA:n ja Kanadan arkkitehtiliiton ’2030-haasteen’ hiilineutraalin rakentamisen tavoitteista. Suosittelemme, että Kanada ja Yhdysvallat ottavat käyttöön vähintään yhtä kunnianhimoiset tavoitteet kuin 2030-haasteessa.” Em. 2030-haasteen ovat allekirjoittaneet monet muutkin, mm. sadat kaupungit. Välittömänä tavoitteena on fossiilisen energian käytön puolittaminen rakennuksissa.

Investointipankkiireilla on omat syynsä osoittaa vakavaa kiinnostusta. Vauhdilla lisääntyvät sijoitukset puhtaaseen energiaan olivat vuonna 2006 jo 100 miljardia. Globaalit päästömarkkinat olivat samana vuonna kasvaneet 30 miljardiin, ja niiden odotetaan vuonna 2007 kaksinkertaistuvan. Ehkä mittatikkuna voi pitää Irakin sodan päivähintaa, 300 miljoonaa dollaria.

TÄSTÄ ETEENPÄIN?

Kioton pöytäkirjan korvaava uusi sopimus saadaan toivottavasti paperille joulukuussa 2009Kööpenhaminassa, joka aikoo olla ”the Environmental Capital of the World”. Ruotsi on silloin EU:n puheenjohtajamaa. Pohjoismaille olisi tarjolla näytön paikka. Vai jatketaanko hyväntahtoista höpötystä?

Entä jos lähtökohdaksi otetaan, että Helsingin kaupungin omassa toiminnassa
- netto-0-energiarakentaminen on sääntö, ei poikkeus
- hyväksytään periaate, että kaikki julkinen rakentaminen on koerakentamista, jossa toteutetaan jo olemassa olevia tai tarvittaessa kehitettäviä maailman parhaita ratkaisuja
- sektorin toimijoille järjestetään pikaisesti jatkokoulutusta
- valtion asuntorahaston lainoituksen ehtona samoin kuin Hitas-tonttien ja muiden kaupungin omistamien tonttien luovutusehtona on netto-0-energiankulutus
- selvitetään, millaisilla porkkanoilla voidaan tukea myös yksityisten tonttien energiatehokasta rakentamista (normin mukaisuus ei riitä alkuunkaan)
- kaavavaihtoehdoista (huom!), niiden edellyttämästä kunnallistekniikasta ja niiden synnyttämistä liikennevirroista teetetään VTT:llä energiatehokkuusarviot
- Helsinki kaupunki tilaa MOTIVAn evaluoimaan koko kaupunkikonsernin energiatehokkuutta (tuote- ja palveluhankinnat ml. liikenne, logistiikka jne, palveluiden oma tuotanto, uudis- ja korjausrakentaminen, olevien rakennusten käyttö) ja laatimaan ohjeet sen parantamiseksi
- energiatehokkuus otetaan kaupungin hankintapolitiikan ehdottomaksi kriteeriksi (tosissaan) ja kaupunki hyödyntää aktiivisesti olemassaolevia suomalaisia ja eurooppalaisia kestävän hankintapolitiikan verkostoja (mm. ICLEI)
- Helsingin Energia asettaa tarkat tavoitteet uusiutuvien energialähteiden osuuden kasvattamisesta (esimerkiksi EU:n 20-30% 2020 mennessä)
- Helsinki ajaa syöttötariffin käyttöönottoa uusiutuvan energian käytön tukemiseksi
- Helsinki liittyy aktiiviseksi toimijaksi kaupunkien energiakysymyksiä pohtiviin verkostoihin kuten ICLEIn Cities for Climate Protection Campaign, C40 Cities tai Energie-Cités, tavoitteena parhaiden käytäntöjen ja politiikkojen oppiminen toisilta kaupungeilta.
- Lista ei toki pääty tähän. Eikä öljybarrelin hinta jää 100 dollariin.

Urban sustainability

2007-12-20T14:00:00.000+02:00

Talking about urban sustainability, in the capacity of a World Future Council member. This is the link to the video interview:

http://link.brightcove.com/services/link/bcpid1156002416/bclid1155303148/bctid1125899914

ON THE ROAD TO COPENHAGEN – BALI AFTERTHOUGHTS

2007-12-12T16:39:00.000+02:00

Now, it is time to focus on Copenhagen, where the new climate protocol should be finalized and agreed upon in 2009. This is a huge challenge not only for the City of Copenhagen and Denmark hosting the meeting, but to Sweden’s EU Presidency and to the European Union as a whole.

The EU needs it own “roadmap” towards Copenhagen, making sure that the EU not only upholds but strengthens its position as the world leader in progressive and innovative climate policies. This means including all aspects of sustainable use of energy, such as energy for development, fair mechanisms of technology transfer, and decent work. This requires that the European Union is unanimous and strong in its positions.

The EU should use its diplomacy, political cooperation and bilateral mechanisms to make certain that developing countries, China and India in particular, will play a fair but focal role in Copenhagen.

The Clean Development Mechanism (CDM) and similar tools have to be further developed so that by 2009 they can be more broadly applied than today. This is particularly important in the buildings and construction sector, which uses 30-40% of all energy and has huge emissions savings potential, which can be implemented with existing technologies.

Indeed, if there is to be a title for the Copenhagen 2009 conference, it should be A Better Built Environment for All, which would encompass the aspects of mobility, buildings, construction, infrastructure, public services and information and communication. The implementation of this target would bring together the private and the public sector, both federal, national and local governments, and civil society organizations.

CONSTRUCTION COUNTS FOR CLIMATE

2007-12-02T20:42:00.000+02:00

Side Event Friday 7 December at 13-15, Grand Hyatt Bali, Room BIOFUEL

Buildings and construction are responsible for on average 40% of the total energy consumption. During the whole life span of buildings, the energy is mainly used for heating, cooling, lighting, hot water production and powering of appliances. Part is also used for building materials production, construction and demolition. The energy required for logistics and mobility in the built environment is not included in these figures.

The potential of the buildings and construction sector to drastically reduce global emissions of greenhouse gases is technically proven but poorly known, and frequently not supported by existing policies and market signals.

This is the urgent concern that is shared both by governments all over the world, and by construction industry and real estate business. In Bali the particular questions are:

Ø How can CDM and other “Kyoto mechanisms” best promote sustainability of the built environment?

Ø What are the steps needed to substantially reduce the greenhouse gas emissions from buildings and construction?

In joint effort, representatives of the United Nations Environment Programme (UNEP), World Business Council for Sustainable Development (WBCSD) and the Marrakech Task Force on Sustainable Buildings and Construction, led by Finland, will highlight critical issues from the points of view of the public as well as the private sectors. The Director of UNEP Division of Technology, Industry and Economics (DTIE), Ms. Sylvie Lemmet will set the scene and experts of the organizing partners will report on recent findings. There is time for discussion after the comment of Ms. Outi Berghäll, Vice Chair of the Ad Hoc Working Group on Further Commitments.

For more information, please get in touch with

- Kaarin Taipale, Chair of the Marrakech Task Force on Sustainable Buildings and Construction, taipale@hse.fi

- Niclas Svenningsen, Coordinator, UNEP Sustainable Buildings and Construction Initiative, Niclas.Svenningsen@unep.fr

- Christian Kornevall, Project Director, Energy Efficiency in Buildings (EEB), World Business Council for Sustainable Development; kornevall@wbcsd.org

Chestnut tree of Anne Frank

2007-11-16T12:49:00.000+02:00

An open letter to the Mayor of Amsterdam, Mr. Job Cohen, and Councillor Marijke Vos

Dear Decision Makers in Amsterdam

Trees have incredible symbolic value – you must have learned it by now. The one chestnut tree had value for Anne Frank but this value has now been multiplied by the millions because of the many stories that it tells about European history.

I’m sure you’ll find another solution to celebrate a landmark tree – than killing it.

best

Kaarin Taipale

A question to Mona Sahlin

2007-10-24T13:07:00.000+03:00

(On the PES@ctivists Manifesto - Yourspace website Mona Sahlin, the leader of the Swedish Social Democrats, answers questions 24 October 2007 - I sent her this rather huge question.)

Dear Mona Sahlin

For us as PES activists it is clear that we’ll have to link and to fulfil the requirements for as well decent work and fair trade, as for the need for energy savings, energy efficiency and radical transition to renewable energy sources. The EU has been quite ambitious in setting targets regarding all of these issues. The Bali climate negotiations are approaching, and already in 2009 we should meet in the climate summit in Copenhagen to agree on a “Kyoto 2”.

Many of the barriers slowing down climate negotiations are well known: The US and Australia don’t want to sign any commitments but advocate “voluntary mechanisms” instead. G77 and China want to “develop first” and clean up only afterwards. For obvious reasons, the oil producing countries do not like to discuss reducing the use of fossil fuels, and note that they won’t invest in cleaner technologies unless there is certainty on growing demand. Some see the climate issue as a great opportunity to promote more nuclear power, and so on. Our own trade unions are sceptical, to say the least. – At the same time, the only ones profiting of our growing thirst for more energy seem to be the oligarchs in emerging economies or oil-producing developing countries, and the military industry providing equipment for those fighting to secure access to oil resources.

Mona Sahlin, in this extremely controversial climate/energy framework, do you see any “windows of hope”? Any new initiatives, new arguments to push our agenda? In particular, can we develop new mechanisms to bring the great emerging economies – Brazil, South Africa, India and China – on board? Such as CDM (Clean Development Mechanism) and carbon trade on a truly large scale and covering more sectors? – And the second difficult question for us European Social Democrats: What does it take to turn our own Trade Unions into drivers of the “fight against CO2” instead of them “joining the enemy”?

With warm regards from Helsinki

Kaarin Taipale

Kimi and Kaarin in Brazil

2007-10-24T11:22:00.000+03:00

... tämä tuskin tulee toistumaan: F1-sankarin kuva on pienemmällä kuin jonkun kattoa mulkoilevan kestävän kaupunkikehityksen ekspertin... terveisiä Brasiliasta! (leikkaa ja yhdistä linkin pätkät, muuten se ei toimi)

http://www.otempo.com.br/otempo/noticias/?IdNoticia=59906&busca=
Ecolatina&busca=Ecolatina&busca=Ecolatina

... I don't think that this will ever happen again: the picture of the F1-hero is smaller than the one of a sustainable urban development expert looking up to the skies... best regards from Brazil! (please cut and join the two parts of the link for it to work)

Energy – the new realm for moral double standards?

2007-10-08T11:59:00.000+03:00

Oh boy, energy and climate change again. Aren’t you getting tired? Too bad, since I’m afraid that the topic won’t disappear from the headlines in quite a while. But what is this with double standards; speaking one thing and doing the other, acting as a saint in public but committing sins in private?

Let’s go back to climate change. When we burn fossil fuels, oil, gas, coal or peat, carbon dioxide gets into the atmosphere and changes it. Temperatures rise, glaciers melt, oceans get warmer, hurricanes get more frequent, some places get more rain and floods, others are hit by draughts and forest fires. Extreme phenomena become more frequent.

If this is caused by excessive burning of fossil fuels, it should be clear, what the medicine is: let us burn less non-renewables and more renewable!. But as you know, it is not that simple, and that is where the double standards enter the picture.

The first lobby says that they do not ”believe” in climate change, as if it was a religion, not science. I find it interesting that often the same guys have a strong belief in their investment portfolios, hedge funds and whatever. If there would be a way to predict the moves of the stock exchanges as accurately as we can calculate global warming, we’d all be millionaires!

These calculator people are the same, who demand accurate predictability of tax percentages and inflation rates. However, for them it is quite clear that no one can prophesize the price of oil. Quite recently, 50 USD per barrel seemed the ultimate limit, now 80+ is the going rate.

We, the consumers know that we should save energy, but it is so nice to buy cute gadgets that use electricity, keep our summer cottages warm all around the year, and dream of a bigger car. Four-wheel-drive SUVs are fabulous. And how many nuclear power plants does it take to make sure that the tiny red light on the digi-box stays on?

The industrialists yell that growth and competitive edge must not be put in danger, energy must be cheap and there must be plenty of it available. The same guys move their factories to countries with polluting energy and cheap labor. They pretend that the problems can be outsourced, hidden in China or India. But the same guys speak quite fluently about globalization, and they know very well that we have only this one single planet.

Every year, the automobile industry brings new, slightly less polluting car models to the market. “Save the environment, buy a new car!” – This must be the ultimate energy double standard! In Norway, the consumer protection authorities recently forbid such advertising. In Finland, the conservative government plans to raise the price of gas just a little, so that it won’t hurt anyone. Gas is like vodka, always worth every cent.

Then we have those who believe in technology. “Engineers will come up with a solution, don’t worry.” – Strangely enough, the same people who regard themselves as rational thinkers call windmills “ugly”. “New energy technologies have to be developed on the market, subsidies would distort free competition!” they say. However, these engineers are not bothered by the fact that crude oil has soon been subsidized with a sum of one trillion dollars in Iraq and Afghanistan. It is about 300 million Euro per day. – In Finland, it is ok to subsidize burning peat, that is called agricultural policy. But subsidizing wind energy, no, that would distort the market!

And then we have the politicians. They know that they are supposed to talk about climate change in a noble manner. But the also know that their voters want to have a bigger house, a bigger car and faster growing investment portfolios. It is not politically correct to remind them that 20% of all energy is burned in traffic, and almost 40% in heating, cooling and lighting of buildings.

But there are strange news coming from across the oceans. Even US companies are asking for regulation and limits to carbon emissions. They know that their competitive edge depends on who develops the most energy efficient products and production methods. The firms want to have a level playing field and no free riders. Building researchers don’t talk about energy consumption any more, they think of buildings that will produce their own energy.

The homeless ice-bears are not our biggest problem. The real risks are linked with economy and security. Energy will force us to rethink everything. That is why I suggest hereby that we’ll leave moral double standards to bedrooms and start being honest at least in energy issues.

"Epämiellyttävä totuus"

2007-08-23T12:32:00.000+03:00

(kolumni on julkaistu Senaatin Kontrahti-lehdessä keväällä 2007)

Maailmassa kulutettavasta energiasta noin 40% palaa rakennuksissa. Elinkaarinäkökulmasta katsoen tästä öljystä, kivihiilestä ja ydinvoimasta vain kymmenys kuluu rakennusaineiden valmistuksessa ja työmaalla, loput käytön aikana. Lämmitys, jäähdytys, lämminvesi, valaistus ja laitteet vievät leijonan osan.

Elinkaarianalyysit on tehtävä ja niiden on ohjattava investointeja. Mutta fakta on sekin, että lähes (kuulen metsälobbarien askelten kopinaa), siis lähes kaikkien rakennusmateriaalien valmistus on energiaintensiivistä. Teräs, sementti, tiilet, lasi ja alumiini vaativat hurjia lämpötiloja ja pitkiä logistiikkaketjuja. Eivät männyntaimetkaan pelkällä auringon valolla ja henkisellä ravinnolla lahosuojatuksi seinäverhoukseksi muutu.

Jääkarhujen alta sulavat jäälautat taitavat olla uhkista vähäisin. Riskit liittyvät talouteen, politiikkaan ja turvallisuuteen. Energiasolmu paljastaa, mistä kestävässä kehityksessä oikeasti on kyse. Energia panee kaiken uusiksi, ei vain energiantuotantoa, jakeluverkkoja, teollisia prosesseja ja logistiikkaa vaan myös palvelut. Energian kulutusta opitaan tarkastelemaan yhtä kaikenkattavasti ja tunteettomasti kuin nyt työvoimaa. – Sitäkään ei voi ulkoistaa loputtomiin.

Reseptissä on kolme rohtoa: säästö, lisätehokkuus ja uusiutuvat. Säästö on psykologiaa: löytyykö katkaisijan off-asento tai rohjetaanko kieltää hehkulamput. Tehokkuus on teknologiaa, usein aivan perinteistä: aurinko nousee idästä ja tuhdimpi seinä sitoo enemmän lämpöä kuin ohut. Siirtyminen uusiutuviin on poliittista tahtoa, Elon laskuoppia ja kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa. Vaihtoehtoja 0-nettoenergiarakentamiselle ei näy.

Ellei julkinen sektori näytä mallia, kuka sitten? Rima on ME-korkeudessa, rakentamisessakin tikittää globaaliaika. Lukuisat järjestöt ja tutkimuslaitokset tutkivat parhaillaan, miten rakennetun ympäristön energiankulutus puolitetaan. Hyväätarkoittava höpötys on nyt muutettava koviksi faktoiksi. Pohjoismaiselle rakennus- ja kiinteistöklusterille on tarjolla näytön paikka: Onko se todellista ”sisällöntuotantoa” ja pystyykö se uudistumaan alan keihäänkärjeksi?

"Avoin innovaatio"

2007-08-23T10:58:00.000+03:00

Sain taas olla mukana Helsingin kauppakorkeakoulun CKIR-instituutin jokavuotisessa workshopissa. Nyt teemana oli innovoinnin avoimuus - "open innovation". Urbanistin näkökulmasta on aina yhtä kiintoisaa vertailla, miten samat oivallukset saavat samansuuntaisia tulkintoja yhtäältä yksityisissä yrityksissä, toisaalta kaupungeissa.

Pelkästään kielenkäyttö on paljastavaa, ilmauksia ja käsitteitä lainataan puolin ja toisin: yritykset puhuvat innovaatiotoiminnan demokratisoimisesta ja käyttäjäyhteisöjen saamisesta mukaan tuotteiden ja palveluiden kehittämiseen, kaupungit taas toiminnan tehostamisesta, ulkoistamisesta ja globaalista kilpailusta mutta toki myös osallisuudesta ja osallistamisesta.

Yritykset, tarkoittaessaan rakenteita tai tietojärjestelmiä puhuvat arkkitehtuureista, ja kuvatessaan toimintaympäristöä käyttävät lähes yksinomaan muoti-ilmausta ekosysteemi. - Pakko tunnustaa, että vanhana pianistina ja rakennusalan ihmisenä minulle jäi hämäräksi, mitä mahtaa tarkoittaa "arkkitehtuurien orkestrointi" tai "ekosysteemin luominen". Olin kuvitellut, että Luoja on ekosysteemin osalta hoitanut homman jo aikojen alussa...

Yhteinen pohjavire on, että ihmiset on saatava mukaan, puhuteltiin heitä sitten kuluttajina, käyttäjinä tai kansalaisina. Mutta kuten Heidelbergin entinen pormestari totesi, jokaisen sukupolven on rakennettava itselleen omannäköisensä demokratia, sitä ei saa koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Demokratian voi hävittää, tuhota aivan kuten rauhan.

RUUHKAA POLIITTISESSA KESKUSTASSA

2007-08-12T16:15:00.000+03:00

(Uutispäivä Demarissa 30.7.2007 julkaistu mielipide - vastineena Lasse Lehtisen kirjoitukseen)

Jotkut toverit ovat olleet huolissaan siitä, että menosta ja menestyksestä unelmoivat liituraitapukuiset nuoret miehet eivät koe SDP:tä omakseen, kun se ei tarjoa ”toivoa”. Minua huolestuttaa paljon enemmän, etteivät he unelmoi globaalista oikeudenmukaisuudesta ja köyhyyden poistamisesta tai vaikkapa uusiutuvien energialähteiden täysimittaisesta käytöstä.

Yksi vaalien jälkeisen katharsis-keskustelun teemoista on ollut SDP:n paikka suhteessa poliittiseen ”keskustaan”. Puhutaan siis oikeiston ja vasemmiston välimaastosta, jossa yhä suuremman osan äänestäjistä oletetaan liikkuvan. Tälle kentälle olisivat ajaneet vasemmalta mm. ne Ladan hankkineet duunarit, joihin Lasse Lehtinen Viialaista siteeraten viittaa (Demari 19.7.2007). Oletetaan poliittisen arvomaailman riippuvan ihmisten taloudellisesta asemasta ja siihen aikaisemmin likeisesti liittyneestä luokkaidentiteetistä.

Poliittisen evoluutioteorian mukaan tehdastyöläinen ajautuisi äärivasemmalta, palkankorotus ja koulutusaste kerrallaan, ammattikoulun ja keskustapuolueen kautta kauppakorkeakouluun ja kokoomukseen. Tosin koska oikeistokin joutuu käyttämään poliittisesti korrekteja käsitteitä kuten työttömyysturva ja ympäristö, senkin on pakko kyhnätä keskustan tuntumassa ja toivoa, että joku näyttäisi olevan vielä oikeammalla.

Lehtinen esittää myös SDP:n nimenmuutosta demokraattiseksi puolueeksi. Malli löytyy vaikkapa Yhdysvalloista, joissa kaksipuoluejärjestelmä jakaa kansan viivottimen tarkkuudella puoliksi demokraatteihin ja republikaaneihin. Lehtiselle ajatus yhtenäisestä suomalaisesta vasemmistosta on silti mahdoton. USA:ssa kuitenkin koko ”vasemmisto” on yhden puolueen korkean katon alla. Vertailu eurooppalaisiin sosialidemokraatteihin on toki hankalaa, kun valtiot ja niiden lainsäädäntö ovat kehittyneet aivan eri tahdissa. On tapana sanoa, että meikäläinen kokoomuslainenkin näyttäisi jenkkien poliittisella kartalla kommunistilta, muttei sekään ole koko totuus.

En usko, että poliittisen ideologian valinta on, ainakaan enää, ensisijaisesti luokka- ja varallisuuskysymys, vaan ennen muuta arvovalinta. Yhdysvaltain demokraattipuolueeseen on perinteisesti kuulunut niin itärannikon intellektuelleja ja raharikkaita (kuten Kennedyt) kuin juutalaisia ja afroamerikkalaisia. Sekä demokraateille että sosialidemokraateille kansalaisten tasa-arvo ja julkisen sektorin yhteisvastuu hyvinvointivaltiosta menevät kaiken muun edelle, niin paikallisesti kuin globaalisti.

”Keskelle” on tungosta kuin alennusmyynnin tarjoustiskille, etenkin presidentinvaaleissa. SDP:n perinteisissä kansainvälisissä arvoissa riittää kuitenkin eväitä, ei tarvitse sortua uusliberalistisiin erikoistarjouksiin. Mutta työtä on tehtävä, että arvot löydetään uudelleen ja osataan sijoittaa tuoreina tämän ajan ja paikan viitekehityksiin.

DECOUPLING SUCCESS AND HAPPINESS

2007-07-15T16:53:00.000+03:00

(published at http://www.chinadialogue.net/article/show/single/en/1229)

“What kind of scissors are we going to need for decoupling? Maybe they’ll have to be silver scissors, or golden!” A colleague was joking about a serious issue: How to fulfill the basic needs of people, and at the same time decouple economic growth from environmental and social destruction? How to secure human well-being without wasting natural and human resources? How to break the assumed link between success and happiness?

Water and energy create the physical foundations of sustainable development. For billions of people worldwide they are still a daily question of availability. Thousands of cities are faced with the same question: how to secure the citizen access to safe drinking water and energy. Once there is water, it has to be kept clean, and sanitation and waste water treatment are needed. Once there is energy, it must also be clean so that it does not pollute the air and become a health or fire hazard. The production process of energy must be safe, otherwise it creates dangerous jobs and new environmental problems. A vicious circle!

The step from poverty, from no freshwater and no energy, to having basic human needs fulfilled is huge, but millions of people take it every year. Waves of industrialization and economic growth bring people from rural areas to cities and to urban lifestyles that focus on consumption: cars, fashion, entertainment, industrial food and drink – and more economic growth.

“Sustainable Consumption and Production”

In two years, China will host the 4^th International Expert Meeting on the 10 Year Framework of Programmes on Sustainable Consumption and Production. The 3^rd meeting was recently held in Sweden. The name of the conference is too complicated, the United Nations –led process is called the Marrakech Process for short. Its origins are in Johannesburg 2002, in the UN World Summit on Sustainable Development, where governments agreed that consumption and production patterns are inextricably interlinked. If we want cleaner products, someone will have to ask and pay for them.

One of the conclusions is that public procurement is an important mechanism in promoting sustainability. Local and national governments can become model clients and create markets for better products. This is also true for services and buildings: private companies and citizen will hardly construct better buildings if they don’t see that the public sector does it, first.

It is easy to agree that we need more sustainable products and services – but what does it mean in real life? There is no globally agreed list of criteria telling which product is sustainable, yet. Some characteristics are obvious: efficient use of resources, no pollution, no health risks, decent work, social and gender equity, transparent governance. Not only the product or service as such matter, but the production process and use of the product, the whole life cycle have to be analyzed. Did people become happier and healthier by making, using and recycling the product – or did they get ill and abused?

“Environmentally friendly” – or just a little less dangerous?

Some clever advertisers and urban developers have noticed that the “brand” and sales of a product can be improved by promoting it as “environmentally friendly” or as “eco-city” without showing hard facts. To oppose this trend the Norwegian government has forbidden the advertisement of any car as “environmentally friendly”, because no car is ever going to be environmentally friendly in the first place. Cars and their manufacture will always burn energy, pollute, injure and kill thousands of people, force cities to invest in highways that destroy urban fabric, and so on.

Imagine this: A company informs its shareholders and stockbrokers that it is going to make only products that don’t have to be thrown away, because they will not become unfashionable or technologically obsolete in a couple of months or years. Instead, they’ll be beautiful and easy to use for hundred years - just like your grandmother’s scissors, a bicycle or a kitchen knife. Their manufacture will cause no harmful waste, require no non-renewable resources, the employees will get a decent salary, and instead of bribes, the company will pay taxes to local and national government.

Earthland and global equity

A justified question is posed by developing countries to industrialized nations: Are you trying to tell our millions of people that they should not reach the same standard of living as your citizen? You have been polluting the Planet for centuries, and now you are teaching us that we should learn from your mistakes! How dare you suggest that we should not buy cars but create more innovative mobility systems, as an example!

Many people say that countries have to develop first, and worry about the environment only after they can afford it. Unfortunately the world does not work that way: Contemporary, industrial urban poverty means dirty water, poor sanitation, polluting energy, no public transport, no decent work, no housing, no sense of community, no education, no equal opportunities, more global competition. We are back at decoupling: How to secure access to basic services for all without an economic growth that is based on exploitation of human and natural resources, and that only brings success to a few?

In a relatively short period of time we’ve been through industrial and information technology revolutions. What is the quantum leap that we have to take today? Eco-efficiency will not be enough. Can there be a “business case” for multinational industries in producing less for more people with fewer resources? Who will be the first politician to win elections without promising growth, only more happiness?

Tariq Banuri, also a World Future Councillor, gave a speech at the conference. “Think of the world as one country, Earthland, where people will have to think and act collectively. Stop talking about the earth as a forgiving mother. The Earth does not forgive,” he said.

WHO BELIEVES IN ARCHITECTURAL POLICIES?

2007-07-15T16:47:00.000+03:00

(this is a post-scriptum to two EU-conferences on this topic this year, first in Helsinki, second in Hamburg)

Let me open with a polemical question: Do we need “Architectural policies” – or should we focus on other policies, which could have a more direct impact on the built environment than the art of building?

“Cities”, the urban scale has become the talk of the town. Analysts, strategists, bankers, business people, sociologists, ICT gurus, R&D thinkers, politicians, everyone loves to talk about the changing role of cites on the global scene, glocalization. Local politicians may not exactly know what it means – but as long as it seems to give them more clout, they’ll repeat that “cities are drivers of national and global economies”. Urban planners, often with a background in architecture, are dumbfounded. They don’t know how to interpret the changing urban paradigm, which now embraces also the metropolitan dimension, or regionalization that professor Jefferey M. Sellers talks about. This means two more policies to deal with: Urban policies and Metropolitan policies.

Let’s turn the question around for a moment: What do we want to gain with an architectural policy? Do architects feel misunderstood, not truly appreciated and sufficiently honor(ari)ed? In other words: are architectural policies supposed to strengthen the role of architects in society? Or is the goal to make our cities and communities more liveable?

If the aim is to ask governments to sign something like a trade union declaration of architects as a profession, I’d like to distance myself. Even professionally, this is not the age of guilds and clubs any more, but of roundtables and forums, where the most diverse points of view should converge. One of professor Julian Wékel’s conclusions is that “planners in today’s radical changes have to rethink urban planning, have to rethink the city, and have to rethink society”. He notes that this is “a task not to be solved only by planners, but by of all us”.

If the intention is, however, to find new answers to old and new questions of urbanization and metropolitanization, such as upgrading urban structures, housing for all, mobile work, services to the aged, mobility, energy consumption, public space, urban agriculture, you name it, I’m all for it. This brings me back to my original question: Are we convinced that architectural policies – and not something else – will do the trick? Let me list some of the policies that I’ve in mind.

Transparency. Unfortunately, real estate development and construction are infamous for corruption all over the world. Any policies and the best of intentions won’t make construction any more sustainable, if corruption cuts long processes short. Action against corruption could be the most efficient architectural policy, not only in developing countries and countries in transition, but also in our so-called ‘transparent’ welfare states? The basic problem with corruption is, of course, not that someone earns big money without really having earned it, but that jointly agreed goals get blurred, and technical, social, contextual and functional priorities are pushed aside.

Energy policies. Worldwide 30-40% of all energy is used in buildings and construction. Almost all of this energy is consumed during the operational phase of buildings (heating, cooling, lighting, appliances). We know that the savings potential is huge and that saving energy saves money, human health and the climate. Another 20% are poured into mobility and logistics.

Increasing the proportion of renewable energy sources in energy production is the third pillar of sustainable energy consumption – after savings and increasing efficiency. Given the present construction boom in many parts of the world, low-energy construction should be the rule, not the exception! It does not need rocket science but mainly basic technology, which is already available. How can public policies and architects promote sustainable energy use in the built environment?

Privatization policies. Andres Kurg paints a lively picture of two opposite housing ideals in post-Soviet Estonia. The more recent Aaviku area consists of colourful detached single family suburban dwellings for predominantly better-off Estonian residents, whereas the area of Lasnamäe with grim 1970s pre-fabricated multi-storey apartment buildings is inhabited by mostly Russians. Kurg highlights, not the architecture as such, but the way how neo-liberal economy has transformed the socialist city. In Lasnamäe, privatization has become visible in particular in the courtyards which are fragmented into portions, making the coordinated use of public space almost impossible. In Aaviku, this boxing-in is taken for granted from the beginning.

Anything and everything in our daily environment is being privatized: water, energy, public transport, schools, childcare, care for the elderly, the whole “public sphere”. Privatization, sometimes the mere outsourcing, of basic public services means that decision-making is moved to closed chambers, also decisions concerning architecture.

Real estate policies. Whereas Kurg looks at the change of politics from close-up, Valentina Croci has followed the same phenomenon from a distance, analyzing how the redefinition of the European Union, the joining of ten countries in May 2004 not only changed ‘Old’ into ‘New’ Europe, but put unpredictable, non-linear cultural processes into motion. “As the economic and political balance of the enlarged European Union is being redrawn, the identities of the newly joined countries are in flux”, she writes. Real estate policies and political attitudes to historic preservation of the cultural heritage will determine the future of cities in the former ‘Eastern’ Europe within a few quickly passing years. How much of the built environment that was saved by poverty will be erased by newly acquired economic wealth?

Public procurement policies. Public sector purchasing amounts to about 15% of the GDP of OECD countries. If wisely used, it can be a powerful strategic tool to support innovation, decent work and fair trade, and to save energy and other resources. As an example, one of the goals of the Sustainable Procurement Action Plan in the United Kingdom is a sustainably built and managed central government estate that minimises carbon emissions, waste and water consumption and increases energy efficiency.

Organizing open architectural competitions in order to find the best architect and best solution is a well-know form of public procurement. Not only can the use of different kinds of competitions be mainstreamed, but the award criteria have to be updated continuously. Energy has to be everywhere.

As a conclusion, I’m afraid that architectural policies won’t do the trick alone. The point of view of the built environment as the context of human life – not of architecture – has to be omnipresent in all policies. In order for this to happen, architects will have to step into politics and push for other policies, as well.

Tarvitseeko demokratia sähköjäniksiä?

2007-06-06T11:39:00.000+03:00

Vastaus Vantaan kaupungin lakimiehen sähköpostiviestiin (31.5.2007)[i]

Usean kaupungin- ja apulaiskaupunginjohtajan viran täyttö on viime aikoina ollut näyttävästi esillä julkisessa keskustelussa. On jopa ilmaistu huolta, että vakavasti otettavia kandidaatteja on vaikea saada ehdolle. Yhtenä, ei toki ainoana syynä pidetään valikoivasti argumentoivaa julkisuutta, jonka varassa yllättävän suuri osa päätöksentekijöistäkin on. Moni parhaista ehdokkaista ei lähdekään prosessiin omasta aloitteestaan, vaan päätöksentekijöiden on houkuteltava harkitsemaan viranhakua.

Yksityisellä puolella toimitusjohtajien valintaan ei liity vastaavaa kalabaliikkia. Epäilemättä tämä heijastaa julkisen ja yksityisen sektorin perustavanlaatuista erilaisuutta. Sukupuolten tasa-arvoakaan ei yksityisfirmoissa ja hallintoneuvostoissa jouduta punnitsemaan yhtä tarkkaan. – Julkisuutta ei tietenkään pidä säikkyä, avoimuus kuuluu oleellisesti julkishallintoon. Valintaa tehdessään päättäjillä pitäisi kuitenkin olla käytössään kattava ja monipuolinen esittelyaineisto hakijoista, myös luottamuksellisena pidettäviä ulkopuolisten tekemiä henkilöarviointeja.

Kun Vantaalla nyt päädyttiin lähettämään joukko kärkihakijoita ns. psykologiseen testiin, syntyi mielikuva, että erityisesti johtamistaidoille olisi haluttu antaa aikaisempaa enemmän painoa. Kokopäiväinen testaus erillisine palautesessioineen ei ole hakijallekaan pelkkä huvireissu, etenkään, ellei sen tuloksia hyödynnetä päätöksenteossa. Todennäköinen seuraus sekä Porvoon että Vantaan oikeustapauksista Suomen kaupungeissa lieneekin, ettei johtajiston virkoja hakeneita henkilöitä enää lähetetä esimerkiksi yhteistyökykyä ja johtamisominaisuuksia puntaroiviin testeihin.

Ei ole helppo neuvoa, miten kaupunginjohtajien valintatapaa pitäisi kehittää niin, että se samalla lisäisi prosessin avoimuutta, pitäisi hakijoiden ammatillisen osaamisen tason korkeana, korostaisi työssä vaadittavien johtamistaitojen merkitystä valintakriteereinä ja kannustaisi vielä rohkeaan poliittisen vastuun kantamiseen. Suomalaisten kaupunginjohtajien status valtuuston valitsemina virkamiehinä on maailmalla täydellinen poikkeus ja jatkuvan ihmettelyn kohde. Yleensä kaupunginjohtajat ovat suorilla vaaleilla valittuja, täyspäiväistä työtä tekeviä poliittisia viranhaltijoita. Tampereen ja Turun kokeilut näyttävät, mennäänkö siihen suuntaan meilläkin.

Julkishallinnossa tehdyistä virheistä voi valittaa eri oikeusasteisiin, joiden tulkinnat on jatkossa otettava huomioon päätöksenteossa. Käsillä olevassa tapauksessa kolme vantaalaista kaupunginvaltuutettua huomautti siitä, ettei tietoja henkilöarvioinnin tuloksista annettu valtuutetuille. Helsingin hallinto-oikeus katsoi, että valitus oli aiheellinen.

Oikeuden päätös ei kuitenkaan lisää Vantaan päätöksentekoprosessin avoimuutta, ellei apulaiskaupunginjohtajan virkaan ilmoittaudu muita kuin sen virkaatekevä haltija. Vantaa ei ole julistanut virkaa uudestaan avoimeksi vaan on ilmoittanut pelkästään tarkistavansa prosessia. Tämä tarkoittaa, että ellei kukaan muista virkaa aiemmin hakeneista ilmoita olevansa käytettävissä, valtuutetut eivät koskaan tule näkemään mitään henkilöarvioinnin tuloksia.

Vaikka olisin kansalaisena mielelläni tukenut valituksen tehneiden kaupunginvaltuutettujen tavoitetta lisätä valintaprosessin avoimuutta, ei ole mielekästä lähteä sähköjäniksenä kilpaan, jossa ei voi voittaa. Siksi en ole tällä erää enää käytettävissä Vantaan maankäytön ja ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaa täytettäessä.

[i] Olette hakeneet 1.-30.3.2006 haettavana ollutta Vantaan kaupungin maankäytön ja ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaa. Helsingin hallinto-oikeus on menettelyvirheen johdosta 31.5.2007 antamallaan päätöksellä kumonnut kaupunginvaltuuston päätöksen 29.5.2006 § 5, jolla virkaan valittiin Jukka Peltomäki. Tämän vuoksi ko. apulaiskaupunginjohtajan viran täyttäminen valmistellaan pikaisesti uuteen käsittelyyn. Tästä johtuen tiedustelemme, oletteko edelleen käytettävissä apulaiskaupunginjohtajan virkaa täytettäessä.

Pyydämme ilmoittamaan vastauksenne 6.6.2007 klo 12.00 mennessä. Mikäli olette käytettävissä, ilmoitamme, että suoritetun henkilöarvioinnin tulokset tulevat olemaan valtuutettujen käytettävissä.

BB & CC: Big Brother and Climate Change

2007-06-01T14:47:00.000+03:00

(teksti on julkaistu myös PES@ctivists -blogissa)

“The United States is taking the lead, and that’s the message I’m going to take to the G-8,” Mr. Bush said according to the New York Times (NYT 1^st June 2007). – Is 'leadership' all that it is about? Until now – and certainly in the foreseeable future – the EU has been the obvious world leader in the fight against climate change.

No, it is not just about political power, I guess, but also about economic power. Bush has now understood that there is no way around but also the industry will have to take climate change seriously. He’d like to see that US companies would negotiate directly with Indian and Chinese governments and businesses and agree on standards and transfer of technologies.

For Bush, energy efficiency is suddenly ok, if it is achieved with technologies that the US can sell to other countries, instead of technologies developed in the EU, Japan, Korea, India or China.

What drives me nuts is that within the EU, there is still a huge number of politicians, business leaders and, I’m sorry to say, trade union leaders, who don’t see that the EU really has to get serious about energy savings, energy efficiency and renewable energy sources.

This morning in Helsinki, the EU Energy Commissioner Andris Piebalgs gave a presentation about EU energy policies. He listed three challenges: security, sustainability (well, he only discussed the climate change) and compatibility. He praised President Bush’s speech. Maybe this was ‘only’ diplomacy. The EU has every reason to denounce a plan to hold any “climate talks” next Fall parallel to the Bali negotiations about the next phase of the Kyoto Protocol.

How disappointing, such skilful political manoeuvring: to disguise business promotion as concern for the environment. Let us hope that the EU will be more skilful, more united and more swift in its moves than the Big Brother.

Poor kids, poor kids

2007-05-31T13:29:00.000+03:00

(teksti on julkaistu myös PES@ctivists blogissa)

How appropriate that PES has childcare week now; in Finland the Conservatives who won the parliamentary elections this March, are now showing the true nature of "HOPE" that was their campaign platform.

One of their first actions has been to announce that everyone will have to pay for the daycare of children, also the unemployed and the single parents with very low income. In Finland until now, the public daycare of children has been regarded as one of the flagships of the Nordic Welfare State, giving also the kids of the poorest homes such basic benefits as decent food every day, and allowing mothers, also single mothers, to go to work and take care of their family.

During the election campaign, the Conservatives blamed the Social Democrats for having wasted public money into what they called "employment-creation-tricks" and beautifying the unemployment statistics, whereas the labor market in fact would need more workforce for low-paying jobs (such as healthcare, care for the elderly, childcare, you know what kind of work is not regarded fancy, fit for a man, and worth paying for).

And now, what else does this proposal mean than taking (mostly) women off the workforce, because they are supposed to stay at home and take care of their kids. Kinder, Küche, Kirche, as the German used to say, keep women between the stove and the bed. That is what they call "restoring family values".

This suggestion of the Conservatives, still supported by the Prime Minister's Center Party, is so appalling that also the Greens, who are in the coalition Government now, have had a really hard time defending it.

Sure, the poorest families will always get free daycare for their kids, "for social reasons", the Conservatives say. That would mean writing applications, getting scrutinized, getting labelled as "a social case".

This is the fundamental difference between neoliberal welfare policies of the Conservative and true equity: pennies and cents for the beggars instead of equal access to basic services.

Letter to Class 7C of Agenda 21 School in Hamburg

2007-05-18T16:28:00.000+03:00

Dear students of the Class 7C,

we met Thursday 10 May in the courtyard of the City Hall of Hamburg and discussed urban sustainability. It was a wonderful day in many ways: first and foremost, it was the official inauguration of the World Future Council, and a beautiful day in the magnificent historical setting of Hamburg.

Now, back at my writing desk in Helsinki, also on a beautiful Spring day, it is time to reflect on the day a week ago. I’m wondering what the day meant for you all – in my life it was one of those days that I’ll never forget. I had the honor to be part of a group which shares the same values and dreams as I: a sustainable world with peace and equity among people. This probably sounds pretentious and pompous, like a manifest, and it definitely needs to be translated into real actions before it has any real meaning.

Building sustainable cities is one of the practical ways to reach the big goal. That may also sound like a very theoretical concept, but as we discussed, in real life it means very concrete things: reducing the use of water and energy, creating a good public transport system, building safe places to live for all people, securing decent jobs for everyone, celebrating cultural diversity, and so on.

You all will have a very good starting point for your lives, because you have become familiar with these ideas already at school. – I was lucky to get a good education, as well, but I did not learn about “sustainability” before I was much older than you are now. This means that you are getting a “head start”, you’ll have the possibility to create a much better world than my generation! (But we are also trying hard to repair the mistakes that we’ve made!)

Thank you very much for your interest and contributions to the Agenda 21, for the kind welcoming letter, and for the flowers! It was a great experience to meet with you.

With best wishes to you all – your teachers, as well!

Saadaan uusi asuntoministeri!

2007-04-16T15:15:00.000+03:00

Aijjai, nyt saadaan vihdoin egolookista omakotitaloasumista Sipooseen, jonne jokainen perheenjäsen voi ajaa omalla hybridimaasturillaan. Ja tonttipula jää historiaan, kun kaavoitus vihdoin nopeutuu. Sehän tapahtuu niin, että grynderit saavat kaavoittaa omat maansa - kunnat vain leimaavat paperit sutjakkaasti - ja muilta kuin maanomistajilta poistetaan valitusoikeus maankäytön suunnitelmista.

Valtioneuvosto tekee Sipoon rajansiirrosta pikapäätöksen ja sitten pannaan töpinäksi tonttien pakkolunastusten kanssa, että saadaan kunnon aluerakentamiskohteita. Sitten kunnat myyvät tontit edullisesti gryndereille kaavoitettaviksi ja saavat samalla vähän käteistä, jolla maksetaan palveluseteleillä yksityislääkäreiltä ostettuja käyntejä. Etteikö PARAS-hanke ja kuntien palvelurakenteen uudistus muka toteutuisi!

Asuntotuotantoon tulee vauhtia, kun rakennusfirmat saavat tehdä sitä mikä kaupaksi menee - pieniä bulkkituote-kerrostaloasuntoja sisämaahan ja suuria butiikkituote-luksuskämppiä rantatonteille. Jos korot pysyvät nykyisillään ja pankkiirit antavat lainoja viime vuosien malliin, asuntotuotantokone pelaa kuin enkeli. Rakennusfirmojen osakkeet nousevat kuin häkä. Jälkiä ei tarvitse alkaa korjata ennen kuin vasta neljän vuoden kuluttua - mutta korjattavaa riittääkin sitten vuosiksi eteenpäin.

Politiikan pelko vai varjohallitus?

2007-04-11T17:56:00.000+03:00

Vaalitappion jälkipuinti alkaa päästä täyteen vauhtiin. Alkuvaiheen "kampanja epäonnistui" -hätävarjelusta on siirrytty todellisten syiden etsintään. Esiin nousee yhtäältä epäsuhta puheiden ja tekojen välillä hallitusvallan aikana, toisaalta puolueen sisäinen keskustelemattomuus. Puoluetta johdetaan ylhäältä eikä joukkojen keskeltä, sitä pidetään vaaliorganisaationa eikä kansanliikkeenä. Voi käydä niin, että jälkipuinnin hedelmät häviävät samaan tyhjiöön, "viesti ei mene perille".

Politiikka on kadonnut politiikan teosta, politiikkaa pelätään - "ettei vain joku säikähtäisi tai pahoittaisi mieltään". Itse liityin puolueeseen voidakseni olla mukana tekemässä politiikkaa, voidakseni "osallistua", siitä kai on kysymys.

Uutiset kertovat, että eilen kokoontuivat Tölö Unga Socialister - joista tiedetään, etteivät he ole nuoria, eivät asu Töölössä eivätkä ole sosialisteja - mutta myös joukko vanhempia sosialidemokraatteja, jotka Erkki Tuomioja oli kutsunut eduskunnan väljäksi tulleeseen ryhmähuoneeseen. Itse asiassa jako nuoriin ja vanhoihin ei ole todellinen vedenjakaja. Varsinaiset erot syntyvät suhteesta tuloeroihin, hyvinvointivaltioon, SAK:oon, NATOon, ydinvoimaan, globalisaatioon, privatisaatioon ja kestävään kehitykseen.

Ehdotin että perustetaan varjohallitus, eräänlainen roundtable-klubi-thinktank, jossa salkut jaetaan oikeiden kysymysten mukaan: pätkätyöministeri, globalisaatioministeri, vanhuusministeri, kotiministeri, kestävän kehityksen ministeri (Ranskassa sellainen on, Ruotsissakin oli ennen porvarihallitusta), kaupunkiministeri jne. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi esimerkiksi kestävän kehityksen ministeriön valtiosihteeriksi. Syvälle substanssiin menevää, kaikki asiasta kiinnostuneet mukaan ottavaa keskusteluprosessia tarvitaan ennen kuin voidaan kuvitella mentävän kunnallisvaaleihin tai tehtävän terävää oppositiopolitiikkaa.

SO WE LOST - TURPIIN TULI

2007-03-27T14:33:00.000+03:00

(this text was published in pes@ctivists Bloggers' Corner 23 March)

So, last Sunday (18 March 2007) we suffered a terrible loss in the Finnish Parliamentary elections. In the 200-seat house we'll have 45 MPs instead of 53 previously. The conservatives won, like in Sweden recently - however, in Sweden they had prepared for the victory, in Finland the blue ones did not count on winning, not even themselves... This means tough talks in forming the government, lead by the center party (51), the biggest party with the slightest possible margin, just one more seat than the conservatives (50).

Why? Poor advertising campaigns? Bad weather? Bad image after 12 years in government? "Conservative tide in Europe"? Too close and too visible links with the trade unions? Poor selection of candidates (also indirectly influenced by the trade unions)? Boring message (better public services, smaller tax cuts)? Loss of credibility (why didn't you improve the public services while 12 years in government? why did you allow all the tax cuts to the wealthy)? Male chauvinist power elite in the party leadership, allowing only photogenic young ladies, with no real voice, a place in the limelight next to it? Old-fashioned leadership culture, with no real internal debate? No real understanding of contemporary urban poverty and the changing job markets? Fake eco-touches only on the surface, but conservative energy policies in reality?

I'm just quoting some of the comments in the present public debate here. Unfortunately, there is a lot of room for self-criticism - and many of us hope that the opportunity will be used for an open, constructive discussion, instead of trying to hide the mistakes that have been made. Creating a new culture of dialogue is our only chance to learn and to find a new edge.

This is a chance for the Finnish SDP to renew itself and to arrive at the 20th century - already next year we'll have local elections, where we should come up with new initiatives. Global urban policies: pioneering energy policies, sustainable public procurement as an innovation platform, and more diversified public services are on the top of my list. Not very sexy, I agree, I'll try to reformulate!

But for the next four years, it will be a cold ride. More tax cuts to the wealty, more irregular jobs with minimum wages, more poverty and unemployment, maybe strikes - and more nuclear energy.

Certainly, on the loss, we are to blame ourselves. But there is one thing that I can't understand: how could so many people believe the ads of the conservatives telling that they'll bring HOPE and that they are "a workers' party"? How on earth?

2007-02-27T17:50:00.000+02:00

Press Release

Jakob von Uexkull’s Council of respected global pioneers is nearing completion.

Drumming for a Sustainable Future

Hamburg, Germany/London, UK, 27th February 2007

The World Future Council (WFC), founded by Jakob von Uexkull, was set up with the explicit aim of overcoming global action gaps to ensure that future generations inherit a world worth living in. The Council will research, distil and promote integrated long-term solutions to the problems of today's world.

“Taking into account only the effect that our decision-making has on our own generation often means committing a grave injustice on future generations” says Jakob von Uexkull.

Youssou N'Dour, Senegalese singer and anti-poverty activist who has been engaged in numerous projects to fight hunger and injustice, is the latest in a long line of high profile personalities to join the Council. The 47 year-old, who has been described as “African artist of the century”, also works with UNICEF and as a Goodwill Ambassador for the World Health Organisation.

At the WFC Founding Congress meeting (10th to 14th May 2007) new Councillors will meet the 22 Founding Members, among them the human rights advocate Bianca Jagger and Indian environmental activist Vandana Shiva. Together, the full Council of 50 eminent global pioneers will promote the WFC’s goals and support the organisation’s expert commissions in finding solutions for a sustainable future. In addition to N’Dour, new councillors include: Dr. Rama Mani, CEO of the International Centre for Ethnic Studies, Maude Barlow, a Director with the International Forum on Globalization, Stephen Marglin, Harvard-professor in Economics, Motoyuki Suzuki, Chair of the Japanese Central Environmental Council, Kaarin Taipale, expert in urban development, Francisco Whitaker Ferreira, co-founder of the World Social Forum and anti-corruption activist, Tariq Banuri, Director of the Asia Centre of the Stockholm Environment Institute, Scilla Elworthy, Founder of the Oxford Research Group, Fabio Feldman renowned Brazilian environmental legislator, C. S. Kiang, Founding Dean of the College of Environmental Sciences (Beijing), Rolf Kreibich, Scientific and Managing Director of the Institute for Future Studies and Technology Assessment, Ylva Lindberg the Managing Director of SIGLA and Pauline Tangiora, Maori Elder and indigenous representative.

Jakob von Uexkull summarised the founding of the Council as follows: “The power of ethics should not be underestimated. We can inspire and motivate, prepare international agreements and create model legislation. We will introduce these into national parliaments via the e-Parliament, a global online network of democratically elected parliamentarians. Our first in a series of major ongoing campaigns will be on tackling global climate change. Laws such as the German Renewable Energy Feed-In Legislation, promoting the usage of renewable energy, need to be adopted as soon as possible by all industrialised nations.”

About the World Future Council:

The World Future Council, initiated by Jakob von Uexkull (founder of the Right Livelihood Award) and Herbert Girardet (author, environmental expert and film-maker) aims at promoting sustainable development to safeguard the rights of future generations.This global organisation not only co-operates with democratically elected parliamentarians but also a network of 6000 NGOs, the media and the general public in its work.

The 5 member WFC Executive Committee is composed of human rights advocate and Council of Europe Goodwill Ambassador Bianca Jagger, Economist Manfred Max-Neef, Founder of the Small Planet Institute Frances Moore Lappé (author of “Diet for a Small Planet”), environmental activist Vandana Shiva and the former mayor of Heidelberg in Germany, Beate Weber.

Contact:

London, Alistair Whitby, +44 (0) 207 863 88 33, 07784 28 68 58 (mobile)

Hamburg: Anne Reis +49 40 39 80 35-53, 0172-4542695

Varautumisen prioriteetit

2007-02-25T16:40:00.000+02:00

Kaikki puhuvat eduskuntavaaleista, mutta energiakysymykset ovat myös metropolipoliittisia kysymyksiä - paitsi jos niiltä suljetaan silmät, kuten nyt.

EUROVIISUT saavat Helsingissä aikaan valtaisan varautumissuunnitelman, muttei energiahuolto. Pääkaupunki on 95-prosenttisesti riippuvainen fossiilisista tuontipolttoaineista. Hyväksyttäisiinkö näin riskialtis systeemi millään muulla sektorilla?

En kanna huolta sulavilla jäälautoilla ajelehtivista jääkarhuista vaan (vesihuollon rinnalla) pääkaupungin strategisesti keskeisimmästä peruspalvelusta: energiahuollosta.

Vihreät antoivat aikoinaan vastaan hangoittelematta siirtää energian ja veden teknisen toimen apulaiskaupunginjohtajan rootelista kaupunginjohtajalle. Perustelu oli, että kyse on hankalista "liikelaitoksista", ei peruspalveluista. Kamreeriajattelu näyttää edelleen olevan etusijalla. HELENin voittoja kauhotaan yhden veroäyrin verran kaupungin kassaan sen sijaan, että edes osalla tehtäisiin strategisia investointeja uusiutuviin energialähteisiin.

Desperately looking for Gunnar-pässi

2007-02-24T18:38:00.000+02:00

Helsingin Sanomissa (17.2.) ollut iso juttu sai minut lehden nettisivuille kummeksumaan Helsingin Energian harha-argumentteja "risurekkojen rallista". HELEN yritti tehdä naurunalaiseksi myös pääministeri Matti Vanhasen taas tämän aamun Lauantaiseurassa mainitseman faktan, että Helsingin energiantuotannon CO2-päästöt ovat moninkertaiset Tukholmaan verrattuina, koska täällä käytetään fossiilisia polttoaineita.

Nettikeskusteluille tyypillinen nimetön herja pilkkasi koepalloksi heittämääni vaihtoehtoa: miksei Hanasaareen tuoda esimerkiksi pellettejä laivalla, laivallahan kivihiilikin tulee. Oli tosi hauskaa lukea eilen tullut viimeisin kommentti - nimimerkin identiteetti on arvoitus:

Helsingissäkin tarvitaan biovoimaa Gunnar-pässi | 23.2.2007 17:57
Kaarin Taipale käynnisti tärkeän keskustelun. Tukholmassa on Helsinkiin verrattuna puolta pienemmät kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohti - se on iso ero! Etumatkan takaavat mm. vesivoima valtakunnan verkosta, merilämmön hyödyntäminen lämpöpumpuilla, kierrätyspolttoaineiden käyttö ja ennen kaikkea biopolttoaineet. Niistä merkittävä osa on Suomen pohjanmaalta laivalla tuotua pellettiä, jota käyttävät mm. Fortumin omistamat isot voimalat, jotka tuottavat tehokkaasti kaukolämpöä ja sähköä Tukholman seudun asukkaille. On hyvä kysymys, miksi samanlainen homma ei Helsingin Energialta onnistu.

Valistunut helsinkiläinen, joka haluaa pienentää omaa globaalia ilmastokuormitustaan voi edullisesti ostaa vihreää sähköä moneltakin tuottajalta, mutta lämmön hankinnassa olemme kaikki riippuvaisia Helsingin Energian raskaspäästöisestä fossiilikaukolämmöstä. Milloin meidän omistama HELEN alkaa tarjota veronmaksajille ja kaukolämpöasiakkaille vihreätä lämpöä? Kuka vastaa? Maksukykyistä kysyntää kyllä löytyy!!

Ovatko valtakunnan ja kaupungin päättäjät täysin tehtäviensä tasalla, kun näinä aikoina pitävät Suomen pääkaupungin energiahuoltoa 95-prosenttisesti riippuvaisena fossiilisista tuontipolttoaineista?? Kyselee Gunnar-pässi.

ÄÄNESTÄJÄN KÄSIKIRJA!

2007-02-19T11:58:00.000+02:00

Eduskuntavaalien alla nuoret politiikan tekijät kokosivat kantaa ottavan pamfletin, johon muutama 'vanhuskin' sai kirjoittaa, linkki on myös viereisessä palkissa http://julkinentila.wordpress.com/2007/02/15/aanestajan-kasikirja/

Merkillisiä energia-argumentteja

2007-02-17T15:44:00.000+02:00

Päivän Helsingin Sanomissa oli pari juttua, joihin tekee mieli reagoida.

Ensinnäkin, luulen etten ole ainoa demari, joka on samaa mieltä kuin Satu Hassi mielipidekirjoituksessaan Paavo Lipposen ydinvoimalobbauksesta. On kuitenkin hienotunteisesti purtu huulta ja pysytty hiljaa. Suvi-Anne Siimes muistelee vasta julkaistussa kirjassaan vasemmistoliiton änkyräkommunisteja, demareissa vastaavaa mennyttä maailmaa taitavat edustaa änkyräydinvoimamiehet, sopivasti eturivissä vassareista äskettäin loikannut Viialainen.

Toinenkin asia liittyy energiaan. Kaupunkisivujen uutisen mukaan tekninen lautakunta eli Helsingin Energian lautakunta korostaa energian säästön ensisijaisuutta. Siinä se on aivan oikeassa. Mutta mitä se on päättänyt tehdä, jotta säästöpuheista päästään mitattaviin tavoitteisiin ja tekoihin?

HELEN vetoaa aina yhteistuotantoon, kun kysytään energialähteistä. Kolmoistuotanto on hieno juttu ja sitä kannattaa kehua, mutta ei pidä jäädä lepäämään laakereilla niin kauan kuin uuneissa palaa kivihiili.

HELEN argumentoi bioenergiaa vastaan maininnalla, että "suurkaupungin keskelle ajavista risu- tai turverekoista syntyisi kuitenkin hankala ralli." Ei kai kivihiiltäkään kaiveta suoraan voimaloiden alta? Voisihan biopellettejäkin tuoda voimaloihin yhtä energiatehokkaasti kuin hiiltä, laivoilla!

"Puun käyttäminen kirjojen tai huonekalujen tekoon on kai sittenkin ekologisesti kestävämpää kuin polttaminen" on myös erikoinen argumentti. Ei kai pellettejä tehdä jalopuusta eikä kirjoja energiapajusta?

METROPOLIPOLITIIKKAA!

2007-02-14T13:36:00.000+02:00

Laskiaistiistaina 20.2. kello 18 SDP:n vaalitoimistossa
(Castreninkatu 13 Kalliossa)
keskustellaan ajankohtaisesta aiheesta,
jota ei ole puhuttu puhki vaalipaneeleissa:

KESTÄVÄ KAUPUNKIKEHITYS JA
METROPOLIPOLITIIKKA

Keskustelemassa ovat teidän lisäksenne ainakin
eduskuntavaaliehdokkaat
ANNA MÄENPÄÄ ja JOUKO MALINEN.
He varmaan kommentoivat kipakasti
alustustani - ovathan molemmat aktiivisesti mukana
Helsingin paikallispolitiikassa.

Tervetuloa!

POLITIIKASSA VÄRILLÄ ON TAATUSTI VÄLIÄ!

2007-02-03T18:26:00.000+02:00

Värillä ja koolla on väliä. En ymmärrä väitettä, että kaikki puolueet olisivat samanlaisia. Eivät taatusti ole! Ehkä hämää, että poliittisessa keskustelussa käytetään samoja ilmauksia, vaikka tarkoitetaan aivan eri asioita. Mainostoimistot tekevät kaikkensa sotkeakseen mielikuvia vielä lisää. ”Työväen pressa” ja ”vihreä tuuli”, uskokoon ken tahtoo.

Kielenkäyttö on vallankäyttöä. Kovat asenteet kätketään peiteilmausten alle ja yritetään näyttää nallekarhuilta. Otetaan vaikka ”tehokkuus.” Ajatushan on mitä parhain: vaikka että vähemmällä sähköllä saisi enemmän valoa, kuka sitä nyt vastustaisi. Esimerkiksi yrityssaneeraajille ”tehostaminen” tarkoittaa, että ”pistetään porukkaa pellolle jotta firman osakekurssi nousee, kun pörssimeklarit luulee, että kustannukset alenee.”

Tai toinen käsite: Asuntopolitiikka, joillekin se tarkoittaa tätä:

Meidän äänestäjille omakotitaloja Kirkkonummelle, Nurmijärvelle ja Sipooseen, isot halvat tontit, maatalousmaata, matalakorkoista lainaa, kaari-ikkunat, ihanaa luonnonrauhaa, omalla autolla moottoritietä töihin, työpaikoilla jokaiselle oma parkkipaikka, koulubussi hakee lapset tai emäntä tai lastenhoitaja vie kakkosautolla. Viikonloppuisin vietetään laatuaikaa perheen kanssa shoppailemalla kehä kolmosen ostosparatiiseissa ja seikkailuhalleissa. Kokkarifirmat rakentaa demariduunareiden kerrostalot.

Mutta toisten on pakko kysyä, että

Ø Hetkinen, miten niin halpaa? Kuka maksaa tiet, parkkipaikat, sähkö- ja vesiputket korpeen, koulubussit? Missä lastenhoitaja, siivooja ja kehä III:n sisustuskaupan myyjä asuvat ja miten kulkevat töihin ilman omaa autoa? Ihmiset haluavat turvallisen elinympäristön, ei pelkkiä seiniä. Nykyisestä asuntotuotantokoneesta on kuitenkin ulkoistettu kaikki. Rahat, tontit, kaavoitus, rakennuttaminen, rakentaminen, talot ja kunnossapito ovat kaikki eri käsissä kuin asuminen, ja jokaisella on eri tavoitteet. Yksi seuraa osakekursseja, toinen kaipaa palveluita, kolmas puolalaisia putkimiehiä, neljäs laskee korkovipua, viides parkkipaikkoja. Tee siinä sitten asuntopolitiikkaa.

(teksti on osa piakkoin ilmestyvästä laajemmasta artikkelista)

Miksi kunta-asiat ovat tärkeitä eduskunnalle?

2007-01-18T13:57:00.000+02:00

Kaupunkiliiton sivuilla on avattu eduskuntavaalisivut, joilla mm. kysytään, miksi kunta-asiat ovat tärkeitä seuraavan eduskunnan toiminnassa - alla omat vastaukseni
http://www.kunnat.net/k_peruslistasivu.asp?path=1;29;192;114633;115058

HYVINVOINTIVALTIO!
Palvelut, infra, työ, tieto ja talous tulevat lihaksi ja Euroiksi vasta kuntien arjessa.

HANKINTAPOLITIIKKA!
Julkiset hankinnat ovat yli 15% bkt:sta. Ostetaanko vain halvinta vai arvioidaanko myös reilun työn ja ympäristövaikutusten kriteereitä? Kuntien hankintapolitiikka voi joko estää tai mahdollistaa palvelu- ja tuoteinnovaatioiden syntymisen.

KAUPUNKIPOLITIIKKA!
Globalisaatio laskeutuu maan pinnalle kaupungeissa. Kaupunkiseudut vaativat visioita, poliittista tahtoa ja pääkaupunkiseudulla myös suoralla valtakirjalla toimivan metropolihallinnon.

Energy efficiency, savings - or nuclear?

2007-01-13T19:57:00.000+02:00

(Suomenkielinen versio alempana.)

For years now I've bored people by writing about energy, even when asked to talk about "urbanism" or "architectural styles after modernism and post-post-modernism." It has not been much appreciated, when I've stated that the quality of urban space or buildings does not depend on how they look but on what they are. It seems difficult to grasp that nothing else than the looks will change, if you change the looks... square to circle, white to red, brick to timber... so what?

My other hypothesis meets with equal disbelief: that poor design or planning in reality means an absence of it. If a structural detail or a functional aspect of a building does not work, it means that no one has spent any time thinking of it. Maybe there was no funding available, or no knowledge about alternative solutions. But the worst case - and the most common - is that it hasn't even occurred to anyone that there is a problem which needs to be solved.

This is what has happened with energy. Engineers have calculated the insulating capacity of various materials and details, and the industry has produced fantastic windows, as examples. In Finland we boast about our district heating systems and the efficiency of co-generation of energy and heat, now even tri-generation, where cooling is added. But, scrutinized by the construction industry lobby, the politicians have not set really ambitious energy targets, even if every singly new building could be a zero-net-energy building with marginal extra cost and existing technology. No rocket science.

Of all energy, almost 40% is consumed in buildings, transport takes almost 20% and industry the rest. You can argue the accuracy of the figures, but the maintenance of buildings (heating, cooling, lighting, equipment) is the single biggest consumer of energy. It is shocking to see how much energy is spent on cooling and lighting. The figures and shares change from country and continent to the other, but the principle remains the same.

These days, it is much more sexy to talk about the need to build more nuclear power than to talk about energy efficiency and savings. During a recent public debate the director of the Finnish company Fortum Nuclear Services corrected the language of other speakers by noting that energy savings are the result of energy efficiency. His implied message was that energy efficiency requires new technologies, and the applications take time.

Wrong! Efficiency is efficiency - which of course leads to a smaller growth of energy consumption - but energy savings are simply savings: again, no rocket science, no hi-tech. You switch off the light, you leave your car in the garage and walk or take the subway, or you take off the plug of the mobile phone charger when you don't need it. This requires a change in your behavior, you can't blame the engineer or the politician.

However, it may require more political will to ask for savings, instead of for more nuclear power. - Otherwise, the nuclear lobbying by the Speaker of the Finnish Parliament is totally incomprehensible.